virtualpilots.fi: WW2History-MarttiLehtovaara.html

"Olin kesällä isäni ja äitini kanssa retkellä ja näin armeijan koneen lentävän. Silloin minulle tuli kova hinku, että rupean lentäjäksi. Olin silloin noin kymmenen vuotias. Ensimmäiset lennokit tein kotona Pyhäjärvellä. Sen jälkeen oli aina joku lennokki tekeillä. Muutimme Turun kautta Saloon ja lennokkien teko jatkui. Perustimme veljieni Aarren ja Kaarlo Valppaan kanssa Salon Ilmailukerhon. Toiminta alkoi lennokkikerhona joskin jo osa jäsenistä havitteli oikean liitokoneen rakentamista. Pentti Saarinen, Orvo Sarin, Leo Helle, Reino Hakala ja Calle Bruun ryhtyivät rakentamaan liitokonetta. Piirustukset saatiin lennokeista ja siipiprofiiliksi valittiin Clark Y. Rakentajat olivat kaikki lennokkimiehiä. Vuonna 1937 saapui delegaatio Varsinais-Suomen Ilmapuolustusyhdistyksestä katsomaan rakentamista. Heidän kauttaan saimme Grunau-9 liitokoneen saksalainen rakennussarja ja aloimme rakentaa sitä. Se vihittiin Turun Artukaisten kentän lentonäytöksessä toukokuussa 1938.

Aloitimme Artukaisissa liitolentokurssit ja suoritin A-merkin. Opettajina olivat Veikko Linnaluoto, Mikko Moisio ja Armas Lehtiö. Turkulaisilla oli Marmon-merkkinen hieno henkilöauto (osallistunut elokuvien tekoon muun muassa Suomi Filmissä), jolla vedettiin ns. maakiitoja. Sitten vähitellen lisättiin vauhtia ja tein muutamia pomppuja. Sitten vedettiin korkeammalle ja hinausvaijerin irroittamista. Olin vapaasti lentävä. Sitten vedettiin vintturilla korkeuksiin ja suoritin A-merkin.

Lentoaika oli 25 sek. Marmon toimi myös vintturina. Tasauspyörästö oli valettu täyteen lyijyä, joten kaarroissa sisäpyörä heitti soraa. Vasemman takapyörän tilalle asennettiin rumpu ja siihen hinausvaijeri, joka etulokasuojan kohdalla olevan katkaisulaitteen, "giljotiinin", kautta vedettiin kiitoradan päässä olevan liitokoneen kytkimeen. Mekkilipulla annettiin käsky vinttaajalle, Lehtiölle tai Moisiolle. Tämä lisäsi kaasua ja kone kohosi ilmaan. A-merkkiin kuului suora lento.

Siihen aikaan ei meillä ollut muita kulkuneuvoja kuin polkupyörä ja sillä ajettiin Salosta Turkuun. Asuimme koulussa ja kävimme jossakin baarissa syömässä. Turussa suoritin vielä B-kurssin, johon kuului kaartoja ja tällaisia. Seuraavana kesänä olin Jämijärvellä, jossa suoritin C-merkin. Siellä lennettiin rinteestä kumiköydellä ja vintturilla Grunau Baby II:lla suorituslentoja.

Veljeni, myöhemmin Mannerheim-ristin saanut Urho Lehtovaara oli jo Kauhavalla oppilaana RAOK 4:llä. Hän kehoitti minua anomaan Kauhavalle, jonka teinkin ja aloin odottaa kutsua. Odotin, että ensin tulisi kutsu Helsinkiin Psykon tarkastuksiin. Ei kuulunut mitään, kunnes poliisilaitokselta tuli kirje, jossa minut kutsuttiin Kauhavalle Sotaohjaajakurssi 2:lle. Ei kutsuttu Psykoon, koska olin ollut siellä jo kerran (olivatko sekoittaneet nimet ja luulleet Urhoksi?).

Kurssi alkoi 1.2.1940. Kurssilla olivat Sauli Jankavaara, Unto Harri, Olli Mäenpää, Veikko Ikävalko, Veikko Laakso, Tapio Järvi, Urho Lehto, Viljo Ovaskainen, Erkki Komonen, Veikko Tolvanen, Tauno Heinonen, Helge Krohn, Antti Silen, Diva Hietala, Yrjo Hakulinen, Allan Koskinen, Jouko Lilja, Lauri Hovilainen, Ilmari Harju, Berndt Schulze, Emil Vesa, Erkki Siponmaa, Ake Hohenthal, Göran Kullberg, Arvo Helin, Orvo Helenius, Olavi Raitio, Yrjo Kalamo, Pentti Koivisto, Erkki Linden, Risto Pennola, Jalo Ahlsten, Heikki Kontteli, Veikko Railo, Nils Trontti, Leo Lindgren, Kalervo Juvonen, Kaarlo Temmes, Ilmari Koskelainen, Veikko Pietilä, Johan Durchman, Sakari Kivistö, Reino Nikula, Simo Viherlaakso, Matti Durchman, Väinö Vähänen, Heimo Heinonen, Onni Kuuluvainen, Osmo Lehtinen, Mikko Siren, Matti Jaakkola, Rauni Juselius, Veijo Levanto, Matti Hellen, Mauri Ollikkala, Esko Hyvärinen, Ben Liden, Risto Lilja, Erkki Helin, Aarno Juurinen, Erkki Hovi, Olli Wallenius, Erkki Eerikainen. Nämä olivat saaneet Suomen Lentomerkin Nr 706-1102 välillä 21.7.1941-6.9.1943. Lisäksi mukana Niemelä joka ei ehtinyt saada lentomerkkiä ennen kaatumistaan.

Näistä kaatuivat 14 ja menehtyivät lento-onnettomuuksissa neljä henkeä. Tämä oli kurssini. Mukana oli sekä upseereita, että aliupseereita.

Kauhavalla olivat kaikki yhdessä. Sitten osa meni Menkijärvelle jääkentälle ja osa komennettiin Ruotsiin kursseille, josta palasivat vähitellen kurssin yhteyteen. Asuimme Kauhavan kylällä koulussa, josta käveltiin aamuisin kentälle. Ensimmäisen yksinlennon tein Menkijärvellä Smolikilla. Täältä siirryttiin Parolaan T-LeR 2:lle, jossa komentajana oli majuri Nuotio. Saatiin Gauntlet-tyypit ja siirryttiin sitten Poriin, jossa jatkettiin GT:lla, Pyryllä ja FR:llä. Täältä osa meni RUK:iin.

Sitten siirryin LLv.32:een, jossa Majuri Carlsson oli päällikkönä. Komppanian päällikkönä oli luutnantti Veikko Teuri, joka oli jo ollut Parolassakin.

Jatkosota alkoi 25.6.1941. Lensimme suojauslentoja Hyvinkääältä Helsinkiin FR:llä kuitenkaan tapaamatta vihollista. Sitten tuli yllättäen tieto siirtymisestä Rantasalmelle Brewster-laivueeseen (LLv.24), Aholan lentueeseen. Rantasalmelta siirryttiin Lunkulaan, Laatokan rannalle, mistä LLv.26 oli siirtynyt Kannakselle. Lunkulasta lennettiin Brewstereilla muun muassa rautatie-tiedusteluja Uudesta-Laatokasta Muurmannin rataa pitkin. Partioitiin Syvärin rataa ja tuhottiin useita vetureita. Vetureista tuli höyryt pihalle, kun niitä ammuttiin. Uudessa-Laatokassa löydettiin lentokenttä, jossa oli lentokoneita. Päätettiin rynnäköidä kenttää. Ammuimme useita koneita maahan ja sain ammuttua I-153:n ilmassa savuamaan, mutta en nähnyt sen putoavan. Minä tuhosin kentälle kaksi venäläistä konetta. Päivän lennon jälkeen tuli ylimääräinen radiolähetys jossa kerrottiin suomalaisten hävittäjien tuhonneen muun muassa seitsemän veturia Syvärin radalla."

Lunkulasta lensimme Solomannin kentälle, jossa emme olleet kovin kauan. Asuimme ainoassa ehjässä talossa, jokin lastenkoti kai se oli. Sieltä siirryimme Tiiksjärvelle. Teimme sieltä kaikkein pisimmät tiedustelulenkit lähelle Arkangelia. Asuimme hieman maahan kaivetuissa parakeissa. Kalastelimme ja metsästimme. Hyökkäyksiä kentälle oli melkein joka yö R-5:n puolelta. Vapun päivänä oli kova pommitus. Pudottivat pieniä fosforipommeja jotka syttyivät kun aurinko paistoi. Saivat myös osuman meidän it-varastoon ja it-ammukset räjähtelivät pitkin päivää.

Suurin tappelu oli Säämäjärvellä, jolloin pudotimme 14 konetta. 30 vuotta sodan jälkeen saatiin selville, että Mannerheim oli lähettänyt kiitos-sähkeen tapauksen johdosta, mutta se ei tullut laivueen tietoon. Oli hukkunut jotenkin matkalla. Vastustajina oli pääasiassa puupotkuriset Hurricane-hävittäjät.

Tiiksjärveltä tulimme Kannakselle Suulajärvelle, jossa olimme melko kauan. Välillä olimme myös Römpötissä Suomenlahden rannalla. Täällä oli mm luutnantti Kim Lindberg, joka oli 4.6.1942 Immolassa kapteeni Jussi Laakson esikunnassa yhteysupseerina, kun Hitler kävi tapaamassa Mannerheimia. Hänellä oli 8 mm filmikamera, jolla otti paljon kuvia. Filmiä oli vaikea saada, mutta hän oli ajoittain Saksassa SS-miestemme tulkkina ja toi sieltä mukanaan filmiä. Asuimme korsussa kaikki ohjaajat, kuitenkin niin, että upseerit ja aliupseerit olivat eri päässä.

Suomenlahdella oli kovaa liikennettä. Eräänä päivänä olimme sieltä partioimassa kun näin alempana kaksi konetta. Muut eivät nähneet. Minä en kuullut radiolla, mutta Pyötsiän Vikke, jonka siivellä lensin kuuli minun ääneni. Sanoin, että vaaputa, jos lähdet mukaan, sillä kohta ne pääsee karkuun. Vikke vaaputti ja painoin vihollisten niskaan.

Olin viimeisenä kuuden koneen parvessa nuorena kersanttina. Otin johtokoneen piikille ja ammuin juuri kun se alkoi kaartaa. Otin ennakkoa ja näin, kun valojuovat osuvat siihen. Piti vetää ylös, mutta Vikke näki sen putoavan. Lisää vihollisia oli tulossa ja meiltä oli jo hälytetty toinen lentue, missä Kim oli mukana. Koska koneet olivat hajallaan, niin hän alkoi koota koneita yhteen ja jouduin hänen siivelleen. Pääsin ampumaan vielä toisen koneen alas, molemmat JaK-1-tyypiä. Se oli kova tappelu, mutta BW oli hyvä kone, jolla oli pitkä, neljän tunnin lentoaika.

Suulajärveltä jouduin syksyllä 1943 Sotasairaalaan keuhkokuumeen takia. Kun palasin, niin jouduin Messerschmitt-koulutukseen Uttiin. Yleensä pääsin vähin vaurioin sodan aikana. Kontupohjassa ei tullut laskuteline ulos ja jouduin laskemaan vatsalleni, potkuri meni. Lappeenrannassa startissa lähti Mersu kaartamaan ja oli törmätä koppiin. Vedin kaasun kiinni jolloin kone lähti pyörimään ja telineet pois alta. Kone oli kauan poissa rivistä. Kerran Tiiksjärvelle pääsin juuri kentälle kun moottori leikkasi kiinni, mutta laskin ehjänä. Olin Sääskellä Hyvinkäältä menossa Artukaisiin, kun Salon kohdalla kaasutin jäätyi ja tein pakkolaskun Joensuun pellolle. Siinä se meni ympäri. Mukana oli ensikertalainen ja hän oli hieman ihmeissään. Meidän piti viedä leko-osia Artukaisiin.

Kesällä 1944 tarvittiin HLeLv 26:een BW-ohjaajia. Meiltä lähti luutnantti Oiva Louko, ylikersantti Kaarlo Saukkonen, ylikersantti Oiva Hietala ja minä. Ilmoittauduimme Mensuvaarassa majuri Lauri Larjolle. Myöhemmin tuli vielä vänrikki Eero Hallfors.

Vanha tuttu Salolainen, luutnantti Bruun oli myös siellä. Lensimme Värtsilästä tiedustelulenkkejä. Olin kerran Bruunin mukana, kun hän lensi oikein matalalla seuraten vihollisen sissiryhmän jotosjälkiä. Me muut olimme ylhäällä suojaamassa, kun vihollisen TH:t hyökkäsivät. Bruun keskeytti jäljityken ja tuli mukaan, kun huomasi tappelun olevan käynnissä. (Jotosjäljet johtivat hylätyn panssarivaunun luo jossa ilmeisesti majapaikka).

LLv.24:n ajalta muistuu mieleen, kun näin partiolennolla kaksitasoisen koulukoneen. En päässyt ampumaan kun kk:t olivat jäässä.

Meillä oli tukikohdassa vain 40 mm it-tykit eikä niillä saanut alas yöllisiä häiritsijöitä. Saksalaiset toivat paikalle 108 mm:n tykit ja eräänä yönä ampuivat jo pitkälle päässeeseen koneeseen täysosuman. Ei jäänyt paljon jäljelle. Joitakin säilykepurkkeja löytyi.

Laivue 26:ssa Värtsilän kentän ympäri tuli vihollisen hävittäjiä kesällä 1944. Olin kaakkoiskulmassa BW:ssa, kun Louko lähti ja veti tiukan kaarron heti kun telineet oli sisällä. Minua vastaan tuli suoraan hävittäjä ja minua sapettaa vieläkin, etten ampunut sitä maasta suoraan päin naamaa, kun se oli suoraan hollilla. Tunnin verran tappelimme, eikä mitään saatu aikaan, vaikka Moranet ja Mersut tulivat mukaan. Yksi ryssä yritti ampua ja kuulin kk:den rätinän. Sipomaa joutui korkealle ilman happea ja hän tuli suoraan kaikkien läpi laskuun.

Luutnantti Castren oli joutunut lentokieltoon, kun lasku FA:lla oli mennyt vatsalleen. Hän onnettomana seisoi siinä, niin Bruun kysyi että haluaisiko hänkin tuonne ylös tappelemaan. Sai luvan mennä Bruunin koneella ja lähti nousemaan. Yhtäkkiä pari venäläistä huomasivat hänet ja kaartoivat perään. Silloin Bruun huusi teltassa oleville mekaanikoille, että tulkaa katsomaan, kun Cassu ammutaan alas. Kaikki ihmettelivät, että näin taitaa käydä. Ensimmäinen kone ampui ohi, eikä ollut radiota millä olisi voinut varoittaa Cassua. Toisella yrityksellä viholliskone sai ammuttua vasempaan tasonjuureen niin, että paksu musta savu tuli ulos. Ajateltiin, että selvän teki, mutta Cassu teki vain lenkuran ja jatkoi nousuaan. Venäläiset jättivät rauhaan. Cassu tuli laskuun, kun öljynpaine laski. Mekaanikot menivat uudelleen maaten.

Laskeuduttuani tuli joku meidän apumekaanikoista tai asemiehistä tarjoamaan minulle tupakkaa, kun olin pelastanut hänen henkensä. Minua nauratti, kun hänen kätensä vapisivat niin, ettei tahtonut saada tupakkaan tulta. Mielestäni it ei ampunut tapahtuman aikana.

Kun sota loppui lensimme Bruunin johtamina Onttolaan ja lähdimme lomalle Saloon. Minä jouduin uudelleen Sotasairaalaan, mutta Bruun sai lähteä Lapin Sotaan."

Martti Lehtovaara jatkoi sodan jälkeen muutaman vuoden purjelennon parissa toimien mm opettajana kunnes muut tehtävät kutsuivat. Lehtovaara teki siviiliuraa elintarvikelaboratoriossa Salossa ja asuu nykyisin siellä eläkeläisenä.

Salolaisia oli Ilmavoimissa sodan aikana suuri määrä, peräti 28, joka on väkilukuun nähden valtava määrä. Ilmailukärpänen oli ilmeisesti purrut ja isänmaallisuus oli korkealla.

Göran Bruunin päivitys: Kysyin Lehtovaaralta, että kuinka monta konetta hän on omasta mielestään ampunut alas. Jos laskee ne kaksi maassa ammuttua, niin niitä on viisi. Mutta kun maassa ammuttuja ei lasketa, niin niitä on kolme.

Saatesanat

Tällä sivulla olevan haastattelun tekivät Carl-Erik Bruun ja Göran Bruun 22.3.1995. Sen puhtaaksikirjoitti ja toimitti julkaistavaksi Göran Bruun kesäkuussa 2004.

Haastattelun suorittanut Carl-Erik Bruun (1995) ja lisätiedoilla täydentänyt Göran Bruun (2004)
Puhtaaksikirjoitus: Göran Bruun
Valokuvat: Göran Bruun
Oikoluku: Jukka O. Kauppinen

Muita lähteitä: Sotaohjaajakurssi 1-4 -teos.