Pikahakemisto:
[ Suojeluskuntatoimintaa 30-luvulla ja talvisodan aika | Armeijaan ja jalkaväkeen | Rukajärven tie | Metsän Tapio peittää | Tähystäjäkurssille vuonna 1943 | Koulutusvaihe Ilmavoimissa | Seikkailu kellukkeenvaihtoreissulla | SB-2-koneet ja Laivue 6 | Erikoisia sattumuksia |
SUKELLUSVENEIDEN ETSINTÄÄ - Aurinko nousi Suursaaren takaa | Helsingin pommitukset, hyviä rangaistuksia | Suursaaren pommitus syksyllä '44 - pommit alle! | Ohjasin konetta ja meinasi mennä henki | Sotilasylioppilaskirjoitukset ja salainen hevoskäsky | Vaikutelmia saksalaisista | Sodan jälkeen - Valvontakomission aikaa - vaikutelmia Valvontakomissiosta | Patruunoita | Lorentzin adjutanttina | Siviiliin evakoiden asioita ajamaan | Kokemusten siirtäminen eteenpäin on tärkeää | Saatesanat ]

Tuomari Heikki Tuominen palveli jatkosodan alkuvaiheessa jalkaväessä konekiväärijoukkueen johtajana. Hänen tiensä vei halki Karjalan metsien kohti Rukajärveä, samoihin maisemiin kuin missä tunnetussa suomalaisessa sotaelokuvassa Rukajärven tie liikutaan.

Jalkaväestä Tuominen haki ja pääsi 1942-1943 vaihteessa Ilmavoimien tähystäjäkurssille. Täältä hänen tiensä vei Laivue 6:een, jossa Tuominen suoritti sukellusveneiden etsintää Suomenlahdella.

Sodan jälkeen Tuominen työskenteli Valvontakomission kanssa, Lorentzin adjutanttina sekä Maatalousministeriön asutusasiainosastossa huolehtimassa evakoista.

Oli erikoista, että minulla oli suojeluskunnasta hyvä tykistökoulutus. Se oli sikäli harvinainen suojeluskunta, että meillä oli oma kovapanosammunta Perniössä. Helsingin suojeluskunnan tykistöupseerit kävivät siellä ampumassa. Me olimme silloin jossakin viidennellä luokalla oppikoulussa, ja ne aina halusivat meidät sitten tykistönmiehistöksi, koska olimme fiksuja poikia ja nopeita.
Minä en ollut talvisodassa vielä mukana. Taikka mukana olin, mutta erikoisessa muodossa. Nimittäin silloin pelättiin kovasti venäläisten desanttien hyökkäävän Suur-Helsingin rataa vastaan, joka oli tärkeä huoltotie. Ruotsista tuli tavaraa ja Saksankin tavara osittain tuli Turun satamaan. Näille rautatiesilloille oli järjestettävä vartiot. Kun minun kotini alueella sattui olemaan - ja on vieläkin - tämmöinen silta, niin minut määrättiin vartioimaan sitä. Se oli talvisodan henki. Minulle ei alistettu ketään miehiä vaan soittelin yhteiskoulun pojille, että tuletko tänne meille vartioon. Hyvin sain vartioinnin pyörimään. Aina oli poikia tulossa ja ne olivat sitten viikon tai kaksi kerrallaan.

Tämä liittyi desanttivaaraan sikäli, että me oltiin eräänlainen reservi. Kun ryssät pommittivat Turkua pahasti, se oli helmi- tai maaliskuuta, ne pudottivat paljon laskuvarjomiinoja. Jostakin syystä oli saatu väärä tieto, että ne ovat desantteja. Silloin me kerättiin täältä niin paljon poikia kuin saatiin ja Turkuun vaan. Sitten siirryin vasta maaliskuussa heti rauhan jälkeen, en tietenkään tykistöön vaan jalkaväkeen.

- Minä vuosina olitte suojeluskunnassa?
Talvisotaan saakka, siitä kun ikäni puolesta pääsin, en muista mikä se ikäraja silloin oli. Mutta sanotaan 30-luvun vuodet. Siirryin sitten lukioon Nurmijärvelle ja siellä meillä oli koulussa oma osasto. Mutta suojeluskuntavuodet olivat siinä 1930-36. Se oli jalkaväkisuojeluskunta, kun minä liityin siihen, mutta se muuttui pikaisesti, ehkä jo 30-luvun alkuvuosina, tykistösuojeluskunnaksi. Siihen aikaan se oli ihan järkevä päätös sen takia, että se oli maanviljelyskunta. Tykistö oli siihen aikaan hevosvetoista, niin saatiin sieltä hevoset ja hevosten käyttöön tottuneita miehiä.

- Sitten maaliskuussa tuli siirto jalkaväkeen?
Kyllä tuli koulutuskeskukseen Hyrylään. Armeija otti ystävällisesti vastaan. Ne tiedotti että siinä ja siinä kasarmissa on teillä peti valmiina. Se oli vanha kasarmi, jossa oli saleja, joihin mahtui joitakin kymmeniä miehiä. Tämä oli tehty niin, että laverit oli yhtenäiset. Laveri oli valmiina ja sitten tyyny. Tyynyhän oli siihen aikaan ison koivuhalon halkaistu pätkä. Sotilasvehkeitä saatiin sitten jotakin. Silloin oli kova puute sekä upseereista - niitä kaatui paljon - ja erityisesti aliupseerikouluttajista. Meitä oli siellä tyttöjä ja poikia muutamia, ehkä neljä-viisi, jotka oltiin kaikki ylioppilaita ja oltu suojeluskunnassa. Siitä vain sitten ruvettiin kouluttamaan. Helsingistä tuli nostomiehiä, toimitusjohtajia ja muita. Alle kaksikymppisenä mesoin sitten niitten kanssa. Se oli kyllä hyvää koulutusta.

- Kun Te menitte jalkaväkeen -40, niin koulutitte siellä muuta väkeä?
Kyllä, siitä jatkui sitten.
- Missä vaiheessa menitte konekiväärijoukkueeseen?
Kyllä se oli -42 vissiin, mutta ei meillä aluksi ollut edes konekivääreitä. Vasta talvisodan jälkeen menin sieltä suoraan RUK:hon ja RUK:sta suoraan rintamalle. Siellä konekiväärijoukkueen johtajaksi. Sehän oli tietysti samanlaista, yksinkertaista sikäli, että jos vänrikki meni edellä niin pojat tuli kyllä vaikka tulen läpi. Se oli niin kuin käännetty venäläinen järjestelmä. Siellä oli ensin miehet ja sitten vasta ihan takana oli upseerit.

Kyllä minä sanoisin, että suojeluskuntien työllä oli suuri merkitys. RUK:lla oli erittäin suuri merkitys.

- Missä Te olitte rintamalla?
Se oli vuotta 1941. 250 kilometriä siirryttiin itään päin. Siinä oli sitten pieniä kahinoita, joskus oli isoja kahinoita ja joskus ei ollut mitään.
- Onko mitään tiettyä tapausta jäänyt mieleen?
Minä en ole koskaan pyrkinyt olemaan mikään sankari tai urho. Ajattelin vain, että mahdollisimman hyvin täytän ne tehtävät, mitkä milloinkin annettiin. Kaikkein rankin oli Rukajärven valtausta edeltänyt yö.

Rukajärvi on noin 8-10 km pitkä järvi pohjois-eteläsuunnassa ja kylä on siellä itäpuolen keskellä. Sieltä menee tie alas Paateneeseen ja harjun länsipuolelella meni toinen tie. Me koukkasimme länsipuolella olevalle tielle. Jalkaväkirykmentti 52, jossa oli paljon Pohjois-Savon poikia, suoritti sisäänmurron. Ryssien asemat olivat tietysti harjanteen päällä, bunkkeri toisensa vieressä, ja se oli pirun jyrkkä rinne. Alla oli pieni puro ja sen takana suo. Me oltiin sen puron takana valmiina. Majuri Kumlin (??), rykmentin komentaja, vei ne miehet rinteestä ylös ja paljolti sillä tavalla, että kun ryssä ampui siihen tykillä, niin he syöksyivät aina kuopasta kuoppaan. Ne pääsivät sitten harjulle ja saivat bunkkeriketjuun aukon. Sitten - ihan oikein - vaihdettiin miehiä, että ne miehet pääsivät vähän hengähtämään. Me jouduttiin sitten menemään siihen kohtaan suojelemaan ja estämään ryssien pääsyn, koska meidän joukot täällä päätien suunnassa oli vielä hiukan jäljessä.
Me tultiin sitten tiellä ja tiedettiin, että ryssät ovat ainakin kaksi kilometriä etelässä. Me sitten lähdettiin siitä. Jalkaväkikomppanian päällikkönä oli yksi kansakoulun opettaja, ehkä ainakin nelissäkymmenissä, jos ei paljon sen yli jo. Hän oli sitä Kuhmon kuuluisaa hiihtäjäsukua, Heikkisiä. Hän oli erinomainen mies, sen verran vanhakin, että oli elämänkokemusta, ja oli niin kuin vanhat kansakoulun opettajat olivat.

Nyt onkin syytä olla huolissaan, että taantuuko meidän maaseutu, kun ei ole enää näitä vanhoja hyviä kansakoulun opettajia, ei ole enää suojeluskuntia, ei ole raittiusseuroja ja puolueet ovat tulleet semmoisiksi kuin ne nyt on. Jotta laskeeko maaseudun nuorten kulttuuritaso? En tarkoita sillä yksinomaan musikaalista tai kirjallisuushistoriaa, vaan sitä että EU:ssahan me pärjätään, jos meillä on hyviä miehiä ja naisia, jotka ovat muodollisesti hyvin koulutettuja ja kouluttaneet itse itseään.

Siitä piti olla kaksi kilometriä matkaa ja sitten me lähdettiin. Siitä on kuvakin kun käveltiin. Jalkaväen systeemi on se, että pataljoonan konekiväärit on kaikki koottu konekiväärikomppaniaan, ja konekiväärikomppaniasta tavallisesti alistetaan yksi joukkue, neljä tai viisi konekivääriä, tavallisesti neljä, kullekin jalkaväkikomppanialle. Hän (komppanian päällikkö) oli aivan loistomies, olisi voinut olla vaikka isoisäni ikänsä puolesta. Sitten kun me mentiin sinne, niin sieltä tuli... Ryssä oli saanut uuden siperialaisrykmentin, joka oli tuotu teitä pitkin sinne taakse. Oli ollut iso auto viinaa, että jokainen mies sai rohkaisuryypyn. Sinä yönä ne hyökkäsivät joka tunnin päästä. Mutta linja piti. Seuraavana aamuna etenimme Rukajärven eteläpäähän ja minunkin joukkueeni oli asemissa. Laskujoen tai laskupuron takana oli bunkkerilinja, joka oli rakennettu heimosotien aikana. Ja kun tämä oli sitten korkea harju, niin kun päävoimat kiersivät järven pohjoispäästä, niin hyökkäys eteni kohti järven eteläpäätä, johon me olimme siis menossa. Tulimme sieltä harjun poikki ja tavattiin omat joukot. Pohjoispäässä ensimmäiset saunat lämpesivät jo ja siitä on tk-miesten kuvakin. Rukajärvi oli tyypillinen korpikeskus, mikä oli rakennettu harjun korkeimmalle kohdalle. Asunnot olivat rinteessä, mutta saunat olivat rivissä järven rannassa.

Siellä sattui tapaus, joka jäi mieleen. Jonkun päivän päästä järjestettiin Rukajärven keskuksessa lipunnosto. Kaikki divisioonan yksiköt olivat lähettäneet omat porukkansa sinne ja heitä oli valtavasti. Me oltiin tietysti kaikki läsnä, kun kerran oltiin paikanpäällä. Se oli ihan tavallinen paraati. Sitten tuli lipunnoston aika. Me ollaan sitä sukupolvea, joka on tottunut semmoiseen vanhaan trissaan ja vaijeriin. Vaijeri meni tietysti trissan rakoon ja mikään ei liikkunut mihinkään. Mutta olen aina ihaillut näitä sotilaita, että niillä on sotilaskoulutus sikäli hyvä, että jos sen oikein omaksuu, niin kukin katsoo tarkkaan jotta sen mitä minä osaan olen valmis tekemään joka hetki ja kaikin voimin. Se mitä en osaa, niin se delegoidaan jos minä voin siirtää sen semmoiselle, joka osaa.
Aikamoinen hämminki syntyi, mutta kenraali kutsui sitten päivystävän upseerin ja sanoi sille "kapteeni, toimikaa". Kapteeni meni ja kuulutti sitten, että onko vapaaehtoisia. Yksi ilmoittautui ja kiipesi lipputankoa ylös. Mutta kun se oli tuore mänty, se rupesi taipumaan. Sitten joku huomasi, että eihän se mitään, käytetään nyt hyödyksi sitä, että se vaijeri on jumissa ja pitää trissan paikoillaan. Tämä meni päinvastaiselle puolelle ja veti sieltä rauhallisesti, äijä kiipesi ja sai vaijerin irti ja pani sen paikalleen. Lippu saatiin pyörimään. Se jatkui siten, että oli torvisoittoa. Kun se päättyi, niin päivystävä upseeri huusi "korpraali Korhonen!" Kukaan ei liikkunut. Sitten ne rupesivat siellä komppaniassa, mihin tämä kuului, tönimään että se olet sinä. Se oli ylennetty sillä hetkellä. Se meni sitten ja sitä kiitettiin.

Tähän liittyy vielä sellainen sattuma kohdallani, että istuttiin eduskunnan kahvilassa jonkun valtiovarainministeriön henkilön kanssa jonkin istunnon päätyttyä, ja tuli sitten jotakin juttua. Joku Kainuun kysymys oli silloin ajankohtainen. Minäkin siinä taisin sitten sanoa varmaan jotakin tyhmää, jolloin ne sanoivat että mistä sinä tiedät noin paljon Kainuusta? Minä sitten kerroin, että olin siellä sodassa. Niin sitten yksi mies kysyi, että olitko mukana Rukajärven valtausjuhlissa ja jos olit, niin muistatko sieltä mitään. Minä kerroin sitten tästä miehestä, joka kiipesi sinne. Se kansanedustaja sanoi, että "juu, se oli mun isäni".

- Oletteko nähnyt elokuvan Rukajärven tie?
Kyllä.
- Vastasiko se teidän kokemuksianne?
Kyllä. Sikäli, että ne oli ihan erikoisjuttuja. Sehän perustui siihen, että hän sai käskyn käydä tiedustelemassa ryssän puolella, että onko siellä paljon hyökkäysjoukkoja. Ne joutuivat pyöräilemään Lieksajärven ympäri. Oli tyypillisiä tiedustelukahakoita, jotka olivat aina hyvin kovia ja aina epävarmaa, kun ei tiedä, että onko paljon miinoja ja kuinka paljon niillä on lisäporukkaa jossakin. Mutta kyllä se oli hyvin todenmukainen. Maastokuvaukset olivat oikein. Se oli kangasmaata paljolti, että polkupyörällä pystyi ajamaan pitkin metsää. Paikoitellen, ei tietysti joka paikassa. Itse tie, se varsinainen Rukajärven tie, oli oikein huono polkupyöräiltäväksi. Ryssät olivat rakentaneet sen, hiekkapohjainen maa kun se oli, niin oli vaan vedetty vain löysä hiekka siihen paikoilleen. Kun etenemismarssit oli tietysti aina yön aikana, niin sitä oli koko sakki ihan harmaa, kun hiekka oli pehmeää vähän, kuin uimarannan hiekka. Meikäläisittäin se olisi otettu pois ja tuotu vähemmän maata siihen ja heitetty (hiekka pois).

- Näkyikö alueella venäläisiä ilmavoimia tai näkyikö omia koneita?
Omien koneiden tulon muistan. Me oltiin jo Rukajärven länsipuolella olevalla tiellä, niin yhtäkkiä tuli tieto, että omat koneet suorittaa tiedustelua, että missä linja kulkee. Minullekin tuli helvatunmoinen kiire vetää saappaat pois jalasta. Ne 60 cm kokoiset viestilaput olivat helkkarin hyviä jalkaräteiksi. Äkkiä ne esille. Koska ne oli tarkoitettu sillä tavalla, sinänsä ihan viisas järjestelmä, että kun semmoinen levitetään maahan, niin näkee ylhäältä miten linja kulkee. Mutta hyvin vähän siellä käytettiin pommituksia, en muista että meitä olisi kertaakaan pommitettu niin, että sillä olisi ollut mitään merkitystä. Silloin ne kyllä ahdistelivat yömarssien aikana, mutta siinä oli ainoa, että äkkiä pojat vaan metsään.
- Mitkä koneet pommittivat tietä silloin mahdollisesti?
Muistan, että oli niitä SB-2:sia.

Hevosjutun minä kerron, vaikka se osoittaa omaa tyhmyyttä. Mutta se tulee muutenkin esiin.

Niin me lähdettiin viimeiselle koukkaukselle Rukajärven valtaamiseksi. Yhdessä kohtaa noustiin vanhaa Rukajärven tietä metsään ja lähdettiin kiertämään. Kun me oltiin päästy ihan pikkuisen aikaa sitä kiertuetta pois tieltä, niin sitten huomattiin… Ei kukaan ollut puhunut mitään, oma tykistöpatteri humautti yhteislaukauksen. Just kun me oltiin siellä tuulihäkkien edessä. Ei meillä mitään vaaraa ollut, mutta se säikäys oli helvetinmoinen. Ja meillä oli siihen aikaan hevosia. Ajettiin vaan hevosilla niin pitkälle kuin pääsee, kun oli niin hyvä maasto, ei tarvinnut kantaa konekiväärejä. Ja yksi hevonen häipyi, kärry ja kuorma jäi siihen.
Koitettiin huutaa sitä ja hakea sitä. Minä sanoin pojille, että haetaan lähiympäristöstä. Ei missään, ei näkynyt mitään. Pojat sanoivat, ne olivat näitä Kainuun ja Pohjois-Savon poikia, että turhaan vänrikki siinä nyt touhuaa, että se on metsän peitossa.
"Mikäs se homma on?"
Se on semmoinen, että metsän Tapio peittää, että sinä et näe sitä. Vaikka menet viereen, niin sinä et näe sitä. Ja menin katsomaan. Kysyin sitten, että tietääkö joku, että onko tuon hevosen omistaja täällä kanssa? Ja pojat tunsivat... Juu, se on tuossa kiväärijoukkueessa, he menevät hakemaan sen.

Sitten minä tulin takaisin, kiersin kumpareen takaa ja hain sitä. Kun minä tulin takaisin, en nähnyt mitään siellä mutta hevosen omistaja kutsui hevosta ja se tuli ja hirnui. Siinä nyt näette, se oli metsän peitossa. Kyllä se siellä silloinkin oli, kun vänrikki siellä kävi, mutta se oli metsän peitossa. Sitä oli taikauskoa.

Toinen oli samanlainen, kun yksi koukkaus oli päättynyt ja meillä oli parin päivän lepo. Tultiin oikein kivalle kankaalle. Se on siis siellä Tiiksassa, missä on nykyään atomivoimalaitos Kuohunkijärven rannassa. Me sanottiin, että tuohon laitetaan teltta. Sitten oli joku komentajan puhuttelu, sillä oli jotakin asiaa.
Kun minä tulin suunnilleen tunnin päästä takaisin, niin pojat pystyttivät telttaa toiseen paikkaan. Minusta huonompaan paikkaan.
Minä sitten sanoin "kuka perkele on siirtänyt sen, kuka se on ollut?" Minä ajattelin, että joku päivystävä upseeri tai joku muu. "Ei, me ajateltiin, ettei se ole hyvä siinä." Sanoin "mitä hemmettiä te, onhan tämä nyt paljon huonompi paikka?"
He puhuttelivat - siis yleensä käytettiin kolmatta persoonaa - "se on se, että vänrikki ei tiedä näitä tämän seudun asioita. Se paikka, mihin se oli tarkoitus pystyttää, siinä ei olisi saanut nukuttua". Sanoin mikäs se on? "No se on vanha tienpohja, henget kulkevat siinä yöllä." Ne olivat ihan tosissaan. Eikä siinä mitään, en minä nauranut yhtään. Mutta vanha uskomus oli säilynyt.

- Oliko teillä jo aiemmin kiinnostusta Ilmavoimia kohtaan?
Minä olin jo lukiovuoden aikana ajatellut, että minä haen. Mutta minulle tuli pikkuinen häikkä terveyspuolessa ja äiti oli vastaan aivan jyrkästi. Niin minä luovuin siitä.
- Oliko kiinnostus ilmailuun tullut ajan mittaan hiljakseen vai syntyikö se jonkin tietyn sykäyksen johdosta?
Minä luulen, että se oli semmoinen aika jolloin kaksi asiaa kiinnosti. Varmasti sen aikaisten abiturienttien mielessä oli monella muullakin pyrkiminen Ilmavoimiin. Toinen minulla oli pyrkiminen polille ja Petsamon Nikkeliin. Mutta se jäi sitten.
Luulen, että se oli silloin ajassa. Saksan Luftwaffehan rymisteli silloin (30-luvulla). Ne eivät vielä olleet alkaneet taisteluita, mutta noin siviilissä. Ja sitten oli myös Italo Balbo, kuuluisa italialainen lentomarsalkka, joka kehitti tämmöisen sodankäynnin, mitä Kosovossa tehtiin. Hän sanoi, että jalkaväkeä ei enää tarvita, ilmavoimat hoitaa nämä. Näistä oli sitten kirjoituksia lehdistössä.

Tulin vapaaehtoisena Ilmavoimiin, mutta sitten tuli taas terveyseste. Kun 42-43 vuodenvaihteen tienoilla oli mahdollisuus hakea tähystäjäkurssille, niin siitä meinasin jäädä pois sen takia, että komppanianpäällikkö ei ilmoittanut minulle ollenkaan, että tällainen hakemusaika oli menossa. Onneksi minulla oli pataljoonan esikunnassa yksi kaveri, jonka kanssa olin puhunut. Hän tiesi siitä ja soitti sitten yhtenä päivänä, että "oletko sinä peruuttanut, etkö meinaakaan mennä?"
Sanoin siihen että en ole kuullutkaan. Sitten hän sanoi, että silloin ja silloin on lähetetty kaikkiin komppanioihin kysely. Minä sitten kysyin meidän komppanianpäälliköltä, että onko semmoinen tullut? "Ei hän tiedä semmoisesta mitään". Sitten myöhemmin hän myönsi, että kun minä vielä oikein jankkasin, että "onko tullut", niin hän sanoi, että minähän soitin sinulle. Minä siihen, että älä puhu paskaa.
Että minähän soitin sinulle. "Sinähän olet yli 172 cm pitkä, että me täällä komppaniapäällikköporukoissa keskusteltiin ja muisteltiin, että sinä olet liian pitkä."
Raja oli silloin enintään 172 cm koneen mataluuden takia ja tällä perusteella hän ilmoitti, niin kuin armeijan termi kuuluu "vajaailmoitus", että ei ole ketään kiinnostuneita.
Mutta pataljoonan esikunnan kirjuri sitten sanoi, että tule nyt tänne äkkiä, laitetaan paperit menemään. Se "äkkiä" oli sitten muutama kilometri rämpimistä. Ja niin minä sitten lähetin hakemuksen ja meni hyvin psykot. Siitä se sitten alkoi, että minä en ole oikein täysverinen ilmavoimamies.

- Paperien lähettäminen tapahtui 1943?
Kyllä. Tähystäjäkurssi alkoi toukokuussa -43. En minä ole yhtään harmissani siitä, kyllä se hyökkäyssota niissä metsissä oli elämys, kun minäkin olen kotoisin Varsinais-Suomesta.

Minun kohdallani oli valtava muutos kun siirtyi (laivueeseen) Rukajärveltä, jossa muuten oli hyvä henki. Muuta ei sitten ollutkaan. Ei ollut moneen kuukauteen edes teltassa maannut, kuusen alla vaan. Täällä sitten pääsi lakanoiden väliin! Minulle sattui sillä tavalla, että Hangosta on matkaa kotiini muutama kymmenen kilometriä. Kun tulin ensi kertaa lomalle niin äitini, joka tietenkin kovasti sääli ja suojeli ennen kaikkea sotapoikia, sanoi että voivoi kun ryssä ei nyt yöllä ampuisi, että saisit nukuttua! Niin minä sitten, että eiköhän tuo järjesty. Kyllä olen tottunut, kun meteliä oli sielläkinpäin ollut. Mutta sitten kuitenkin oli vaikeuksia nukkumisessa sen takia, että olin tottunut nukkumaan vaatteet päällä ja milloin missäkin puun alla. Tai parhaassa tapauksessa teltassa. Mulle tuli kuuma ja sänky tuntui liian pehmeältä. Niin minä muutin yöllä sängyn viereen lattialle.

Tämä Merilentolaivue oli ihan toista kun Blenheimit, jotka olivat silloin kai pääasiassa Joensuun Onttolan kentällä. Siinä on vain se, että tämmöisessä pienessä ryhmässä, joka on koottu koko maasta, niin kun se hajoaa niin yhteydet tahtovat katketa. Se oli kyllä valtava muutos, kun -43 huhtikuussa siirryin Rukajärveltä Kauhavalle. Ajattelin että kuinka täällä ihminen elää täällä helvetin tuulessa, kun oli elänyt siellä metsässä.

- Te menitte toukokuussa -43 tähystäjäkurssille. Miten kouluttautuminen tapahtui?
Lentosotakoulussa oli tähystäjäkurssi 8 ja niitä oli ollut jo aikaisemminkin. Niillä oli vakiintuneet ohjelmat. Kun sitten tultiin tänne Helsinkiin, niin meillä oli laivueessa sisäinen kurssi, jossa opettajina oli saman laivueen ohjaajia ja teknisellä puolella mekaanikkoja, konetarkastajia.
- Millaisia asioita näillä kursseilla harjoiteltiin ja opiskeltiin?
Ehkä tärkein pimeästä tulevalle oli radiopurjehduksen, taikka lentopurjehduksen, perusteiden opettaminen. Siis nimenomaan tuulen sorron opettaminen ja valokuvauksen opettaminen. Majakatkin oppi äkkiä tuntemaan ulkonäöltä.

- Alkuvaiheessa Kauhavalla suoritettiin lentoharjoituksia, muun muassa syöksypommitusta?
Pudotettiin ihan normaalisti pommeja. Kun se osui maahan, niin silloin räjähti pieni savupanos, joka näytti mihin pommi osuu. Se lyijymöntti meni rantahiekkaan parin metrin syvyyteen. Sitä kierrätettiin sillä tavalla, että kentällä olivat iltaisin aina ne, jotka olivat jostakin kärynneet. Niillä oli rangaistuksena kaivaa lyijymöntit ylös. Sitä ajatteli ensin, että sehän nyt ei ole mitään, mutta se oli aikamoinen työ sen takia, että siitä tuli aikamoinen monttu, koska hiekka oli kuivaa.

Mehän suoritettiin suurin osa sukellusvene-etsinnöistä SB-2:lla. (Alkuun) Meidän koneet oli saksalaisia Dorniereita, vesitasoja. Lähdettiin Santahaminasta. Talveksi niihin vaihdettiin sukset alle. Suksien vaihto tapahtui siten, että se oli päivän reissu Tampereen lentokonetehtaalle. Se oli mukava päivä ja siihen oli aina halukkaita. Vuonna -43 syksyllä minä olin tähystäjänä ja koneenpäällikkönä kun vietiin kone sinne. Tekninen konetarkastaja ja mekaanikot oli tarkkoja, että koneessa ei saa olla liikaa bensaa, kun lentokonetehtaan miehet ottaa sen bensan kuitenkin. Niinpä minä olin sanonut mekaanikkokunnan päällikölle, että katso sitten, että meillä on riittävästi polttoainetta, mutta ei ylimääräistä. "No juu" hän katsoi ja niin hän sitten tekikin.

Se oli myöhäissyksy, ehkä lokakuu, oli kuitenkin aika ajoin ukkosta. Kun lähdimme Santahaminasta jouduimme jo aivan kaupungin rajoilla ukkospilveen ja näkyvyys meni huonoksi. Sanoin ohjaajalle, että mennään pitkin rataa, se näkyy aina vaikka tulisi lunta tai muuta, se erottuu kuitenkin eikä tarvitse mitään suunnistaa. "Juu", hän tykkäsi että se on hyvä, mennään vaan, ja se on melkein pohjoiseen päin. Pohjoiseenhan päin se meni se rata.
Niin mentiin ja sitten jossakin Toijalan kohdalla tuli kirkasta, joten sanoin että nyt vedetään loppu suoraan. Jauhiainen (??) sanoi "juu juu" ja siitä vaan suoraan. Ohjaajana oli yksi vanha kokenut lentomestari. Tässä on niin kirkasta, että tässä ei ole mitään vaikeuksia. Niin mentiin sitten. Se oli semmoinen vaihe, että Pyhäjärvi oli kevyen syysjään peittämä rannalta mutta se oli keskeltä auki. Sinne me sitten suunnattiin sinne keskelle. Ponttoonikoneella oli katsottava se, että ei saanut mennä siihen ohueen syysjäähän. Se tiesi kuolemaa, koska kevyt syysjää on uskomattoman terävä. Semmoinen kiiltävä, kun on syksyn ensimmäiset jäät. Kesken laskun moottori pysähtyi ja Vanhanen ei hätäänny mitään, kun Jauhiainen laskeutui siihen. Sitten me oltiin keskellä jäätä. Konetarkastaja sanoi, että perhana tämä mittari näyttää samaa kuin lähtiessä, se oli hirttänyt kiinni. Me heilutettiin siellä kaikilla systeemeillä ja lentokonetehtaan miehet kirosivat, että miksei ne tule tänne, miksi ne puolimatkaan jäi? Tulivat sitten veneellä hakemaan.

Ne oli kaksi tämmöistä vanhaa lentokonetta. Ne olivat erittäin hyviä ensimmäisillä Suomenlahden lennoilla. Se oli syksyä -43, oli vähän heikun keikun se säätiedotus. Palattaessa takaisin Suursaaren itäpuolelta Suomen puoleinen taivas alkoi täyttymään. Täällä ei ollut yhtään näkyvyyttä, mutta Viron puolella oli ihan kirkas. Ukkonenhan voi olla tuollainen jakaantunut. Sanoin sitten lentomestarille, että mennään tuonne Viroon. Se oli täysin mahdollista, se oli siihen aikaan vielä saksalaismiehityksessä ja sopimus oli, että tarvittaessa saa käyttää Viron aluetta. Mutta lentomestari sanoi että "mitä hullua? Minulla on sauna tänä iltana. Ei me ruveta tässä mitään seikkailemaan". Sanoin "mutta kun tuo näkyvyys on tällainen?" No kyllä tämmöisessä purkissa me löydetään Helsinkiin. Luuletko sinä? "Juu, kyllä". Vasta jälkeenpäin kuulin, että hän oli ollut siinä salakuljettajia vastaan käydyssä taistelussa lentäjänä kieltolain aikana.
- Vanha merivartiolaitoksen lentäjä?
Ei, kyllä minä luulen että hän oli ollut armeijan vakanssilla.
- Merivartiolaitoksella oli omia lentokoneita kieltolain aikana, millä olivat sitten lentäneet. Hallinportin museossa on Sääski, josta löytyy luodinreikiä. Salakuljettajat olivat ampuneet virkavaltaa kovilla.
Minä kuulin vasta jälkeenpäin tämän lentomestarin edesottamuksista. Jollei hän muuten normaalista lentokorkeudesta saanut etsittyä salakuljettajien venettä, niin hän meni alas katsomaan.

SB-2-koneita saatiin sotasaaliina jo talvisodassa. Ja sitten jatkosodan alussa, kun ryssät joutui suuriin motteihin Valkovenäjällä. Siellä myös (saksalaiset) saivat SB-koneita, mutta eihän kukaan kunnon arjalainen lentäjä suostunut semmoisella ryssän koneella lentämään. Niitä tuli sitten meille.

- Teillä mekaanikot laivueessa teki ilmiselvästi hyvää työtä. Oululainen Tapani Elo, joka oli myös tähystäjänä SB-2:ssa, kehui SB-2:n luotettavuutta ja mekaanikkoja.
Ne teki suuren työn siinä, että ne joutuivat kehittämään työkalut. Kun koneet oli saatu paljaana.
- Eli ei mitään käyttöoppaita moottoreihin ja huoltamiseen? Tai miten niitä pitää lennoilla käyttää?
Ei, ne joutui tutkimaan kaikki itse, kantapään kautta.
- Ilmeisesti ei alussa ollut mitään ruusuilla tanssimista. Mutta sitten myöhemmin taisivat saada moottorit toimimaan?
Kyllä
- Millainen SB-2 itsessään oli koneena tässä toiminnassa. Elohan kommentoi, että vaikka konekiväärit oli otettu nokasta pois, niin reiät oli vielä jäljellä. "Tuntui kuin jääpiikkiä pisti kokoajan ohjaamoon, kun talvella lensivät."
Sama oli, siis siellä oli siis konekivääri. Ja varsinainen konekivääriampuja oli siellä kuvun alla, siellä ohjaajan takana. Kyllä se oli reipasta aikaa.
- Sinne etuloosaan mentiin pohjasta. Kun nokassa oli luukku, mikä aukesi ja siitä kiivettiin sisään?
Joo.
- Oliko ohjaajaan ja taka-ampujaan mitään muuta yhteyttä kuin radio?
Ei siinä ollut muuta.

Tästä tuli mieleen tiedonkulku koneessa. Jo Kauhavalla Lentosotakoulussa, me oltiin siellä harjoitusleirillä. Kun tultiin Laajalahdesta, niin se oli sitten aina, että kuka pääsee lentämällä ja kuka joutuu menemään junalla. Ja takaisin tullessa sitten sama juttu. Minut oli määrätty takaisin tullessa koneeseen ja meillä oli ohjaajana sittemmin lentonäytöksissä esiintynyt mies, joka lentonäytöksissä riippui laskutelineessä ja niin päin pois.
Oli tiedustelutehtävä, lento jollekin kirkolle ja sieltä toiselle kirkolle. Ne olivat siellä lentokoulutuksessa tärkeimpiä, aina kirkolta kirkolle lentäminen.
Pohjanmaalla on paljon kuntia ja joka kunnassa on kirkko. Meidän piti suorittaa jotakin, niin minä sanoin pojalle että "ei me tuolla ruveta kiertämään, kyllä me kirkot nyt tiedetään muutenkin. Me mennään suoraan vaan." Ja niin me tehtiin sitten ja ajettiin pitkin Lapuanjokea. Sitten kun oli tultu sen verran alemmas minä huomasin yhtäkkiä, että joen poikki oli vedetty puhelintapsit matalalta. Niissähän, en muista oliko se Stiglitz tai Viima, jompi kumpi pikkukone, oli yhteys puheputkea pitkin. Minä huomasin sen puhelinlangan ja kerkesin hihkaisemaan, että "vedä". Kone hyppäsi sitten ja tasaantui. Niin sitten se sanoi että "noutaja kävi, mutta kynnet lipsahti".

Kun lentokorkeudesta oli puhetta, niin yksi kaveri oli kerran koukkinut jossakin järvellä. Ja perhana, näissä kaksitasokoneissa ei yleensä ole kannuspyörää, vaan semmoinen metallinen lusikka. Kun se laskeutui lusikassa oli lumpeenvarsia. Ja se kapteeni, joka oli siis se "noutaja" kysyi, että "missä korkeudessa te lensitte?" Poika sanoi sitten sen mikä oli määrätty. Hän sanoi siihen, että "ai, minä en tiennytkään, että lumme kasvaa niinkin ylhäällä".

- Toimitteko Laivue 6:ssa koko ajan Malmilta vai oliko teillä muita tukikohtia?
Ne oli alkujaan niin, että silloin kun minäkin tulin laivueeseen, niin meillä oli koneita Malmilla ja Porissa.
Meidän laivueen nimi vaihteli. Se oli välillä Laivue kuutonen ja sitten se oli Merilaivue. Sodan alussa se oli erillislaivue. Kesällä 44 tavallaan muodostettiin kuutosen ympärille Lentorykmentti 5, johon kuului myöskin hävittäjälaivue, joka oli Koivistossa Karjalan kannaksella. Minä jouduin sitten Lentorykmentti viiden adjutantiksi
- Oliko muuten siellä lentolaivueessa tai koululla muodostunut mitään tuollaisia rituaaleja? Tehtiinkö jotain ennen lennollelähtöä tai?
Ei meillä ollut mitään.
- Joillakuilla oli jotain tällaisia.
Joo niin oli, minä tiedän, mutta ei meillä ollut mitään.
- Oliko muuten teidän laivueella maskottia?
Ei.
- Oliko laivueella mitään omia erikoisempia tapoja tai perinteitä?
Ei, en muista. Ne puhui kyllä niistä siis, kun meidän laivueessa oli aktiiviupseereita, jotka olivat olleet silloisissa Ilmavoimissa, olivatko olleet Turkinsaaressa vai missä. Ne sitä jutteli aina, mutta ei meillä ollut mitään. Se tietysti oli, vanha perinne, että kun komentajan silmä vältti, niin silloin rupesi tapahtumaan jotakin.

Kyllä sitä kaikkea sattui. Se oli aika erikoinen sattuma, joka sattui Kauhavalla. Tämmöinen brittiläinen Bulldog-kone lähti aamulla lennolle. Ja perhana, minäkin olin silloin lähdössä ja näin, kun pyörä jatkoi (matkaansa kiitotiellä, kun kone nousi ilmaan)...
Se kaveri kertoi sitten jälkeenpäin: "minä ihmettelin, että kun lensin Alajoelle päin, enkä ollut mitään konstia tehnyt enkä mistään mitään rikkonut". Ja lennonopettaja tuli ja jokin vaaputus tai merkki silläkin oli, että on palattava heti lentokentälle. Hän ihmetteli, että mitä? Kun olisi jotain tehnytkin, niin ymmärtäisi tuon - mutta ei hän ollut mitään tehnyt.
Sitten hän tuli kentälle ja huomasi, että siellä kentällä oli tuuli-t ja sen päälle oli kannettu pyörä. Sieltä näytettiin, että ylöspäin vaan. Hän sitten kiipesi ja hyppäsi jostakin kolmen-neljän tuhannen korkeudesta. Kone meni helvetin kuuseen, mutta se kaveri ilmoitti "herra kapteeni... Oppilas se ja se suorittanut lennon, jonka päätteeksi kone on mennyt, mutta tässä on kello."
Se oli ruuvannut kellon siitä (koneen ohjaamosta). Kapteeni sanoi, että te saatte sen muistoksi.

Mutta sitten, aina kun joku kone tuhoutui niin siihen työnnettiin kaikki ne kamppeet, mitkä oli unohdettu tai hävitetty jonnekin. Siellä oli laskuvarjopusseja enemmän ja niin päin pois...
- Kuten että harjoituslennolla koneessa on viisi laskuvarjoa.
Joo...

- Muistuuko erikoisia tapauksia mieleen? Tapahtumia lennoilla tai koulutusaikana tai ihan yleensä?
Kun minä kerroin virolaisten kanssa yhteistoiminnasta, niin tosiaan se lentomestari oli vienyt vaihtomoottorin ja oli saanut luvan jäädä pariksi päiväksi Tallinnaan. Kun se tuli niin me kaverit ja komentajakin mentiin laiturille. Ja tultuaan se jakoi tuliaisia - Virosta sai sentään yhtä ja toista siihen aikaan. Hän antoi komentajalle kukkapuskan ja sanoi "varovasti, varovasti". Kun siihen kukkapuskaan oli piilotettu iso pullo. Ja sitten antoi kananmunia, kun niitä ei täältä saanut. Yksi kaveri otti sen vastaan ja tuumasi, että hän pelkää että hän pudottaa sen. "Älä helvetissä pudota sitä, vaikka kyllä ei se niin korvaamaton ole." Ja päätti sitten, että hän oli tuonut kanoja kanssa. Pari kanaa, eihän siitä mitään, mutta nehän piti tappaa heti.

Mutta se oli minulla aikamoinen jännitys, kun meillä oli eversti, siihen aikaan vielä everstiluutnantti tai oliko se majuri Moilanen laivueenkomentajana (toim. huom. Jaakko "Jakku" Moilanen, SLM 257/112, s. 19.01.01). Hänen vanha kilpailijansa Ilanko (??) oli rykmentinkomentaja. He sitten istuivat ja ryyppäsivät vähän. Sitten he tarvitsivat jotakin minun apuani. Se meidän komentaja sanoi, että "tuokaas kahvia." Ja hän tiesi, että minä en käyttänyt paljoakaan alkoholia. Kun ne sitten jatkoivat ja meinasivat skoolata mulle, niin toinen sanoi "eikun mulle." Ja siinä sitä minä olin välissä.

Me lennettiin kaikilla lennoilla vähän Suursaaren itäpuolelle ja sitten käännyttiin takaisin. Tytärsaaren lähelle ei saanut mennä, puhumattakaan Lavansaaresta, mikä oli ryssien lentotukikohta. Se ei enää ollut toiminta-aluetta. Minä aina ajattelin, että sitten jos tai kun täältä selviää, niin minä kyllä haluan joskus viettää kesän Suursaaressa. Mutta se ei ole toteutunut eikä taida toteutuakaan.
Kyllä se oli hieno näky kun täältä lähdettiin joskus 2-3 aikoihin aamuyöllä kohti itää. Ja aurinko nousi Suursaaren takaa. Vieläkin ihmettelee ettei Suomi ole ollut aktiivisempi Suursaaren ja Suomenlahden kehittämiseksi matkailullisesti suuremmassakin määrin. Sillä sehän tarjoaisi mahdollisuuden lähteä jopa jostakin Ranskasta ensin Pohjanmerelle, ja täällä olisi sitten monia tämmöisiä kohteita Ahvenanmaasta lähtien.

Sukellusveneiden etsintää

- Miten Suomenlahdelta osattiin etsiä sukellusveneitä. Oliko siellä niin matalaa, että veneen saattoi nähdä pinnan altakin?
Hyvin harvinaista. Se tapahtui sillä tavalla, että lennettiin tiettyä reittiä. Meillä oli (syvyys)pommilasti mukana. Koko Eurooppa ja koko maailma oli saksalaisten jakamana karttaruutuihin, joista oli helppo aina määritellä missä ruudussa oli. Kaikista tehdyistä havainnoista, joko havaittu pinnassa mutta ennen kaikkea jos oli jotain sukellusjälkiä, oli merkinnät kartassa. Niitä käytiin katsomassa silloin kun oli aihetta. Jos niitä (sukellusjälkiä) löytyi sitten, niin merkittiin karttaan.

Se on yllättävää, että kun vene sukeltaa, niin siitä yleensä nousee pintaan öljyä. Sitä on kaikkea, ei se (sukellusvene) ole niin tiivis. Ja oli yllättävää alkujansa kuinka hyvin tuollainen öljyläikkä näkyy meressä. Kun aurinko paistaa, niin se on niin kuin peili. Vaikka meri vähän liikkuu, niin öljy tasoittaa sen ja se heijastaa niin kuin peili.
- Kun sukellusvene sukeltaa, sen siis havaitsee vielä vähän aikaa, öljyläikät ja muut. Miten kauan tuollainen öljyläikkä saattoi säilyä?
Se riippui kokonaan myrskyistä. Ei sitä mikään muu hävitä kuin myrsky. Se voi kestää, monet niistä oli kuukausia vanhoja.
- Merkittiinkö öljyjälkiä miten muistiin, ettei uusia sekoittanut johonkin vanhaan öljyläikkään?
Ne merkittiin karttaan. Jokaisen piti pitää karttoja. Minulla on vielä karttaa jäljellä. En tiedä olisiko kartat pitänyt luovuttaa, mutta jostakin syystä ne kuitenkin jäi.
- Kun on saatu havainto, että tällä karttaruudulla on havainto, niin tehtiinkö alueelle, sille ja ympäröiville ruuduille aktiivista etsintälentoa?
Minä olen siinä suhteessa huono, että laivueen kulta-aika oli ennen kuin minä tulin sinne... Siis sen takia vaan, etten minä sitä pilannut!(nauraa) Meillä oli yksi tähystäjä, Niilo Veikko Halla (toim. huom. SLM Honoric Causa K143, s. 9.6.1918). Hän oli metsänhoitaja jo silloin. Hän oli siinä vaiheessa, kun ne todella niitä upotti. Ja oli kova juttu kun pääsi maalaamaan jonkun viivan koneen kylkeen! Joo..

Ilmoitukset näistä havainnoista, jos oli öljyläikkiä, tuli laivastoon, koska me oltiin yhteistoiminnassa ja ennen kaikkea yhteystoiminnassa virolaisten kanssa. Meidän kaikki raportit meni heille ja heidän kaikki raportit tuli meille. Ja vuorot jaettiin niin, ettei ollut turhaa päällekkäistä. Ja se meni oikein hyvin. Mutta sitten se päättyi sillä tavalla, kun minä olin adjutantti, että eräänä aamuna se virolainen kapteeni tuli ja sanoi että "terve! Mä tulin nyt Suomen ilmavoimiin! Saatanan saksalaiset on keksineet, että ne lähettää meidät torjumaan Kiovaa vastaan tehtyä hyökkäystä! Ei se meidän reittiä hinkkaa, sinne he ei lähde." Vaan hän tulee tänne Suomeen!
Minä menin komentajan luo ja sanoin että tämmöinen tilanne. Se sanoi, että älä perkele sekoita mua tähän millään tavalla. Vastaa mitä vastaat, mutta jos jotakin tehdään väärin niin multa menee virka mutta sinut potkaistaan siviiliin! Sä oot hyvin tyytyväinen! Ja näin se oli.

Mutta silloin minulla oli jo jotain muuta kautta tiedossa joku osoite, johon minä sitten ohjasi hänet. Ja sieltä Ruotsiin jostakin Merikarvian tienoilta. En tiedä miten hänelle kävi myöhemmin.

- Millä kalustolla virolaiset lensivät?
Niillä oli vesitasot kanssa, mutta oliko niillä sittenkin yksi Dornier. Näitä mitä oli meilläkin, Dornier 22.
- Oliko sovittu merkinantojärjestelmästä, kun suomalaiskone menee (Viroon) pakkolaskuun? Kun sieltä voi tulla SB-2 -venäläiskonekin?
Meillä oli valoraketit ja ne oli ilmoitettu niille kanssa. Yhteistyö oli niin läheistä, että se oli ihan niin kuin meidän oma kone. Meillä oli myöskin oma lentoasema Maarianhaminassa. Siellä oli hiekkaranta, uimaranta, ja sinne oli jätetty yksi meidän kone. Siihen oli merkattu köysi laidoille, että tässä on rajat - ja hyvin pelas.
- Virolaisista lentäjistähän julkaistiin pari vuotta sitten kirja, hyvin mielenkiintoinen.
Sikäli kuin muistan, niin se ei ollut Luftwaffen kanssa missään.... Se oli virolainen vapaaehtoisporukka! Ja meillä oli hyvin kiinteä yhteistyö. Eikä ne kyllä erityisesti tuntuneet rakastavan saksalaisia! Minun ei tullut käytyä, mutta monet muut meidän miehistöt olivat käyneet niiden vieraina (Tallinnassa). Seniorit, niillä oli Tallinnassa hyvät systeemit. Ja sitten meillä oli yhteysupseeri Riiassa. Meillä oli suora lentoyhteys. Kun kaupungin numeroon soitin vaan, niin siellä se vastasi. Sattui kerran yhdellä lennolla meidän koneen, en ollut mukana mutta meidän laivueen ja lentueen koneella, moottori teki tenän. Se oli Tallinnasta itään, siellä on niin sanotut Luningan niemet, jotka tulevat niin kuin kaksi sormea tänne. Ne sitten pitivät hyvin hyvänä näitä meikäläisiä.

Myöhemmin sattui niin, että Helsingin edustalla upotettiin yksi merivoimien alus, kai joku yhteys- tai huoltoalus. Sattui sillä tavalla, että juuri samana päivänä meiltä oltiin viemässä vanhalla Riponilla uutta moottoria siihen Virossa olevaan koneeseen. Satuttiin saamari vahingossa siihen upotuskohdan yläpuolelle. Siellä oli ilmassa Pe-2, joka oli semmoinen muistaakseni puoliksi hävittäjä ja puoliksi pommari. Mutta tämmöiselle koneelle se oli paha hävittäjä! Se sitten hyökkäsi meitä kohti. Mutta oliko se Vennauri & Lennu (?? nimi epäselvä) taisi olla ohjaksissa, se veti tommosen suunnilleen 90 asteen käännöksen vanhalla Riponilla, kun ei sillä mitään nopeutta ollut. Se Pe-2 meni sinne helvetin kuuseen ja teki pitkän lenkin, ennen kuin pääsi uudestaan yrittämään! Ja silloin se teki toiselle puolelle saman jutun! Silloin se venäläinenkin hoksas, että ei mahda mitään! Se lensi ylitse ja vaaputti että näkemiin! (nauraa)

Saksalaisethan kehitti tämmöisen erittäin hienon systeemin. Näitä Englannin pommittajia poimivat sieltä Pohjanmerestä. Heinkel 115 oli semmoinen iso lotja, jossa oli sitten kaikki pelastusvehkeet, lautat ja muut.

Sitten meillähän käynnistettiin tämmöinen mutta vasta myöhään, tai ei liian myöhään koska ei ollut mitään tappioita. Mutta ei sitä keritty meillä (juuri käyttää). Sitä kerran käytettiin, etsittiin yhtä venäläistä. Pe-2:n lentäjä oli kai joutunut mereen.

- Millä korkeudella lennot lennettiin?
Siinä 200 metriä tai vähän alle tai vähän päälle.
- Yölläkö te lensitte?
Ei, kun päivällä, valoisena aikana. Meillä oli kyllä erikseen yötiedustelulentoja, mutta niissä en ollut mukana. SB:llä lennettiin muutamia kertoja desanttien etsintälentoja. Joka perustui siihen, että kun oli vähän tietoja, että missäpäin niitä voisi olla, niin nuotiot näkyivät yöllä. Kun maassa olijat kuulivat lentokoneen äänen, niin ne luulivat että nyt tulee yhteyskone. Mutta tämä meni ohi vaan eikä pudottanut mitään.

- Kotkan eteläpuolellahan oli merellä miinavyöhyke. Oliko teillä sen suojaamiseen tai vartiointiin liittyviä tehtäviä.
Ei meillä ollut mitään erityistä, jos joku yksittäinen juttu olisi ollut. Kyllä kai merivoimat hoitivat sen pääosin. Samoin kuin sukellusveneverkon, Porkkalassa. Meille se merkitsi sitä, että me siirrettiin silloin kone ja lennettiin. Jos (venäläiset) olisivat olleet liikkeellä verkon takana, niin ne olisi havaittu.

- Tuliko normaaleilla merilennoilla muita koneita vastaan?
Oli ainakin yksi tapaus, mutta siitä olen kuullut vain kerrottavan, en ole itse nähnyt. Kerran Tallinnan edustalla oli meidän kone ja siinä oli harjoituslennolla tai jollain ryssien koneita. Hävittäjiä.
Tämän koneen suunnittelussa oli semmoinen virhe, että ohjaaja näki sieltä pirun huonosti. Ja niinpä kerran ne tulivat neljän ryhmänä. Ne ei nähneet kun meidän kone meni vähän alempana ja vähän sivulla. Yksinkertaisesti siitä syystä, että ohjaajan istuin oli jollakin tavalla kuopassa.
Mutta ei siellä yleensä ollut. Se johtui siitä, että lentovuorot olivat siten, että aamuvarhain auringonnousun aikana oli yksi vuoro, päivällä yksi vuoro ja illalla taas ennen auringonlaskua yksi.

Mutta se oli tärkeää, että keksi hyviä rangaistuksia. Minä mielestäni keksin yhden, kun me oltiin siirrytty Helsingin pommituksista -44 (pommitusten alta pois) Nummelan kentälle. Sinne siirtyi myös laivueen esikunta.

Helsingin suurpommitusten alkaessa oli katsomassa vaimoa, tai hän ei ollut vaimo vaan koulutoveri ja tyttöystävä - en tiedä oliko siihen aikaan niin hienoja nimiä käytössä!
Me lähdettiin kaupungille yhden Paalasen Kallen kanssa, joka oli meillä ohjaaja-kadettiupseeri. Kun me oltiin lähdössä, niin silloin ilmoitettiin hiljainen hälytys. Sehän tapahtui sillä tavalla, että Söderskärissa on majakkasaari Helsingistä itään. Se ilmoitti aina jos on koneita tulossa. Täällä sitten ilmoitettiin hiljainen hälytys, joka oli siis semmoinen valmistautuminen hälytykseen. Ja me, että ei kyllä, me mennään kaupungille. JL Runeberg (??) ajoi siitä rantaan. Oltiin sitten kaupungilla ja perhana, sitten tuli varsinainen hälytys.

Hän asui Tehtaankadulla ja minä olin menossa Vuorimiehenkadulle, jotka olivat ihan vierekkäin. Me oltiin menossa yhdessä ja me oltiin, että kyllä me mennään, ei tässä mitään. Pidettiin vaan valkoinen nenäliina taskussa ja pantiin korttelinvalvojan tunnus. Mentiin sitten, käveltiin. Sitten alkoi jumalauta pommitus. Me oltiin menossa sen koulun kohdalla, joka on saksalaista kirkkoa vastapäätä.
Tultiin just siihen kohdalle, kun kuultiin ensimmäisten pommien putoavan. Me tiedettiin, että sillä on nyt sarja päällä, että ne (pommit) tulee sieltä tasaisesti. Me oltiin just saksalaisen kirkon kohdalla, jossa on pääsisäänkäynti, joka on kaari, kadulta katsoen munankuori. Ja pommit tuntuivat tulevan kohti.
Me päätettiin, että mennään tuohon kirkon portaalle, siinä kaaressa, on vähän suojaa. Kun mentiin siihen ja oltiin pikkusen aikaa seisty siinä, niin sitten tuli pommi, joka putosi kadun viereen. Perkele siihen se osui, sen puun juureen. Ja meitä löi, kun me nojattiin kirkon oveen. Löi takapuoleen kun ilmanpaine tuli kirkon läpi!
Ja sirpaleita vinkui siitä mutta ei meille mitenkään käynyt. Sitten se löi kirkon ovet auki lukostaan. Ja me, että mennään tuonne sisäpuolelle, miks me täällä pakkasessa ollaan, kun kerran Luoja on avannut ovet. Siinä oli pari kolme tuolia ihan eteisessä, istuttiin siinä rauhassa. Hetken perästä tulee joku äijä, kävelee sähkötuikun kanssa. Ja me ollaan ihan hiljaa vaan niin, että jos se valokeila ei vaan satu meihin, niin eihän se meitä näe. Ja niin kävikin, ei sattunutkaan mitään. Se meni kirkkoon tarkastamaan mitä siellä on tapahtunut. Ja hetken päästä tuli takaisin ja tuli ihan kohti. Minä sitten sanoinkin, että älkää pelätkö yhtään, että me ollaan suomalaisia (nauraa).

Ja hän tuli sitten sanomaan, herrotteli meitä, että eikö herrat tulisi hänen kanssaan kirkon kryptaan. Siellä on hyvä suoja ja on muitakin, ei tarvitse tässä olla. Me mentiin sitten ja siellä oli seurakunnan vanhimpia, miehiä ja naisia. He tarjosivat meille kahvia. Kysyin sitten, että voiko tällä puhelimella soittaa. Soitin Santahaminaan ja ne kysyi missä olet, että missä perkeleessä sinä olet, komentaja on kysynyt monta kertaa. Vastasin että kirkon alla! Minä perkele pelleilin!
Ne sanoivat, että meidän yhteen kasarmiin oli tullut osumakin. Minä että juu juu, mutta minä olen täällä kirkon alla! Hän sanoi lähettävänsä auton hakemaan, komentaja oli sanonut, että teidät täytyy nyt löytää sitten jostain. Kun täytyy ruveta huomenaamuna suunnittelemaan lähtöä Nummelan kentälle. Menin sitten ja kerroin komentajalle, kuinka on käynyt ja ei siinä sitten mitään.

- Pommitusten takiako laivue siirrettiin pois?
Juu. Mitäs meistä olisi ollut täällä apua, kun ne pommikoneet tuli ilmassa eikä veden alla, niin kuin me oli totuttu. Niin meidät sitten siirrettiin.

44 syksyllä tuli yhtenä aamuna pyyntö, että "voitteks te antaa meille ilma-apua, kun noi (nauraa) sakemannit tuppaa tänne! Kun te tunnette nämä alueet ja niinpäin pois."
Sanoin, että kyllä me varmasti, mutta mulla ei ole mitään valtuuksia luvata. Mutta olen ihan varma, että kun selvitetään asia niin se on mahdollista. Mutta se vie aikaa, meidän koneissa on kaikissa syvyyspommit alla. Ja niillä ei tee mitään maajoukkoja vastaan. Ne täytyy vaihtaa ja se vie ainakin tunnin verran aikaa. Mutta sanotaan nyt sitten, että me ryhdymme vaihtamaan niihin räjähdyspommeja alle ja se vie ainakin tunnin verran aikaa.
Näin tehtiin sitten. Ne sitten ilmoittivat Malmilta, että nyt ne (pommien lastaus) on kunnossa. Minä menin komentajalle, että ei tämä homma nyt mun päätöksellä voi mennä. Me asuttiin silloin vanhalla kadettikoululla Munkkiniemessä ja joku tuli sitten hakemaan, että sinulle on Suursaaresta tärkeä puhelu. Minä sanoin, että me ruvetaan olemaan valmiita. "Mutta osahan pommitti jo!" (nauraa)
Ryssä oli tullut kanssa, pommitti niitä. Ja me peruutettiin sitten se pommitus.

- Mahtoiko olla ensimmäinen kerta, kun venäläiset tukee pommituksilla suomalaisia?
Joo.
- Teillä oli SB-2:ssa edelleen noin nopea valmius käyttää tavallisia pommeja?
Niin, en tiedä. Se oli täysin mutu-ilmoitus. Ne vaan rupesivat sitten heti toimimaan. Mutta ei kukaan kerinnyt lähtemään mihinkään.
- Vaikka laivue olikin sukellusveneentorjuntaan erikoistunut, niin oli myös kouluttauduttu tavallisen pommitustähtäimen käyttöön? Ne oli edelleen asennettu koneisiin?
Joo, siis se oli tähystäjän kurssilla. Ja juuri sitä harjoiteltiin Laajalahden kentällä. Muun muassa yksi kaveri, ohjaaja, sillä oli tyttö siellä Räyskän ravintolassa, joka oli vähän niin kuin tornimainen. Kaveri läksi kerran yhtenä aamuna tekemään temppuja sen ravintolan yläpuolella. Sehän kärähti tietysti heti. Ja sitten vaan kaivamaan sieltä taas pommeja hiekasta!

- Oliko Teillä missään vaiheessa tilaisuutta lentää tai ohjata konetta?
Juu, ohjasin konetta ja meinasi mennä henki. Se oli Suomenlahdella. Näissä Dorniereissa oli kaksoisohjaimet. Tähystäjällä oli myöskin sauva ja siihen aikaan tähystäjällä oli laskuvarjo, joka oli semmoinen paketti, joka pantiin tähän etupuolelle. Ei siis ollut tätä ohjaajan päällä istuttavaa. Sen ainoa paikka oli siinä lentokoneessa näin (mahan päällä), mutta se tuli tässä tämä sauva. Minä olin lentueenpäällikön kanssa lennolla. Tultiin Suursaaren reissulta ja hän sanoi sitten, että minua niin raukaisee, ohjaa sinä itse. Mikäs sitä nyt on, siis koneen ilmassa pitäminen - jos moottorit käyvät niin ei siinä mitään.
Mutta sitten permanto, kun hän otti sitten sauvat niin minä en muistanut ottaa laskuvarjoa pois siitä vatsalta. Ja kun sitten laskettiin, niin hän ei saanutkaan sauvaa painettua alas. Minun sauvani esti sen. Minä tajusin sen ja se oli kyllä varmaan ennätys, että sain varjoni siitä irti ja kaikki meni hyvin. Eikä puhuttu kenellekään mitään eikä ollut syytäkään.

- Olette siis lentänyt Dorniereissa ja SB-2:lla?
Enemmän Dornierissa (toim.huom: Dornier Do 22KI). Vasta ihan loppuvaiheessa SB-2:ssa, Santahaminassa.

Opiskelusta tuli mieleen. Jonakin vuonna oli sotilasylioppilaskirjoitukset. Meillä oli yksi tähystäjä, joka osallistui siihen. Se oli valistustoimiston asia ja kaikissa kirjoissa, jotka siihen asiaan tuli, oli salainen-leima. Keväällä tuli sitten tieto, että tämä kaveri oli hylätty. Minä kerroin sitten lentueenpäällikölle. Hän kysyi, että onko tullut mitään erityistä postia? Minä sanoin, että ei ole mitään muuta tullut kuin tämä tuli tänään. Mutta siinä oli salainen-leima. No juu, kyllä se oli ihan oikein, niin salaista on sen opiskelukin ollut, ei hänkään ollut huomannut ollenkaan.

Samoin tuli toinenkin salainen-leima, kun tuli laivueelle. Ja pyydettiinkö siinä vielä vastaustakin. Siinä pyydettiin leikkaamaan hevosten lautasiin numero leikkaamalla karvat pois. Jossakin vaiheessa oli jostakin syystä tullut tarpeen uusia ne, ja siitäkin tuli viesti ilmavoimien komentajalta. Ja me ei oltu hevosta nähtykään.
- Salaisena tuli?
Juu, salaisena se tuli sekin.
- Ei saa tietää suomalaisten hevosten numeroita. Ties vielä vaikka olisi sotasaalishevosia olleet.
Se liittyi kyllä jollakin tavalla tähän puoleen. Luulen, että oliko trokattu niitä sotasaalishevosia tai...

Sodan loppuvaiheessa oli järjestetty sillä tavalla, että kun SB-2:a saatiin lisää Saksasta, niin sinne pöllähti aina ohjaaja ja tähystäjä hakemaan. Ja siinä oli hyvät komennusrahat. Silloin sanottiin, ettei tule riitaa eikä kinaa eikä kateutta keskenään, niin yksi menee ja komennusrahojen hävittämiseen osallistuu kaikki. Ja niin me tehtiin.
Me oltiin tuolla Adlonissa niin kuin silloin oli tapana. Siinä oli sitten tämänsuuruinen pöytä. Siinä oli kolme tai neljä saksalaista upseeria, joilla oli suomalaiset tytöt mukana. Ja ne tietysti kukkoili siinä koko ajan sikäli, että ne soitatti sillä yhtyeellä "Es gehts alles vorbei" (??).
Sitten kun kappale oli päättynyt he nousivat ylös ja kumarsivat korostetusti. Ja meitä harmitti. Me keksittiin sitten, että kyllä mekin voidaan järjestää. Kuinka ne sitten taas sattuivat valitsemaan minut, että sinä menet puhumaan tuolle yhtyeen vetäjälle. Juu, mutta minulla täytyy olla kuitenkin joku käyntikortti, joku satanen ainakin.
Minä menin sitten sinne että: voisitko sinä soitattaa Villiruusun?
Juu, kyllä hän soittaa.
Ja sitten se soitti ensin Emman ja sen päälle Villiruusun. Muistatteko, niitä kappaleita oli 30-luvulla.

Ainakin nämä Luftwaffen miehet olivat semmoisia hemmetin arrogantteja ja suhtautuivat määräyksiin ylenkatsovasti. Ei ne meihin suhtautuneet. Ei mitään suurempia ollut, mutta ei ollut kovin ystävällistäkään.

- Olitteko missään vaiheessa Lapin sodassa?
Ei, en ollut lapin sodassa, koska jouduin Lorentzin adjutantiksi. Yhteysosastoon, joka hoiti Ilmavoimien asioita valvontakomissiossa.

-Miten te koitte Valvontakomission touhut?
Minä kerroin jo niiden maahantulosta, kun ne kunniaa teetätti. Ne ilmoittivat kokousajat ennen puoltapäivää ja jälkeen puolenpäivän. Eihän meillä oltu sellaiseen totuttu enää vuosikymmeniin. Muuten ne oli hemmetin härskiä sikäli. Sehän tehtiin niin, että me saimme Lapin ryhmältä ilmoituksen, mikä sitten meni täällä radioon ja käännettiin. Meillä oli tulkit ja konekirjoittajat kyllä, mutta se oli aika vaikeaa, kun tähän järjestelmään siirryttiin, sillä minun piti saada jostakin venäjänkielisiä kirjoituskoneita. Ei muuta kun kaikki antikvariaatit vaan läpi. Mutta onneksi onnistui.
Ja sitten kun näitä raportteja oli, niin ne veti härskisti punaisella lisää ja korjasivat pieniäkin kirjoitusvirheitä. Sitten valvontakomissio pyysi selostusta kaikista Helsingin kärsimistä pommitustuhoista. Me tehtiin se hyvin huolellisesti ja otettiin siihen kaikki mukaan. Sen ne heitti heti, että ei me tommoisia lueta, me pyydettiin kokonaan - kaikista tuhoista. Ettei me tuollaista, meillä on ihan omat raportit ja ne puhuu ihan toista kieltä. Ne ei silloin kehdanneet myöntää, että…

-Oliko Valvontakomission puolella asiallisia, gentlemannityyppisiä henkilöitä?
Kyllä ne yleensä oli, muodollisesti aina tip top. Mutta mulle kävi siellä sillä tavalla, kun maailma on pieni, että olin käymässä Moskovassa yhden delegaation vetäjänä. En ollut ollenkaan innokas menemään, mutta Ahti Karjalainen sanoi, että mene vaan, ota vaimosi mukaan. Minä menin sitten enkä ole koskaan taputtanut niin paljoa - varsinkaan itselleni. - kuin siellä. Kädet oli ihan punaiset taputtamisesta. Ja siellä tapasin sitten sen, joka oli täällä ensin valvontakomission varapuheenjohtajana ja sitten suurlähettiläänä.
Hän oli niin järkyttynyt, että kun me käytiin niissä päivittäisissä palavereissa raportoimassa Tornissa, niin meidän eversti puhu täysin venäjää. Mutta hänkään ei mennyt sinne yksin, vaan aina oli mukana tämmöinen esiliina…Siinä oli se ajatus, että kun ei oikein tiedetty niiden tavoista...

- Uskoiko se Valvontakomissio lopulta ne pommitusvauriot?
Kyllä se ilmeisesti uskoi, koska siinä heidän kaukopommittajat-yksikössä kävi melkoinen syyshalla.

- Tarina kertoo, että tämä venäläinen ilmamarsalkka, jolle oli myönnetty Neuvostoliiton sankarikunniamerkki Helsingin pommituksista, ajoi autolla Helsingin halki, niin mitali lensi jossain vaiheessa auton ikkunasta, kun hän näki talot pystyssä…
Joo, kyllä se tähän malliin oli

1944 syksyllä, eräänä sunnuntaina, minä olin joutunut jo siirtymään Ilmavoimien Yhteysosastolle eversti Lorentzin adjutantiksi ja lähettiupseeriksi. Me käytiin joka päivä viemässä raportti valvontakomissiolle. Me ihmeteltiin, kun komissio ilmoitti ensin, että haluaa tapaamiset kello 11 ep ja jp (toim. huom. ennen puoltapäivää ja jälkeen puolenpäivän). Meidän sukupolvi ei ollut enää tottunut näihin ep ja jp merkintöihin. Mitä perhanaa se tarkoittaa?
Mutta he on aina tehnyt niin, että ne nukkuu aamulla kauan ja kukkuu yöllä kauan. Mutta tässä tapauksessa se sopi sen takia, kun me mentiin sinne 11:ksi illalla Torniin, niin meillä oli Lapin ryhmän viimeinen tieto aina mukana.

Yhtenä sunnuntaina lokakuussa tai marraskuussa piti siellä yhteysosastossa olla päivystäjänä esiupseeri ja tämmöinen luutnantin retku. Ja minä olin yhden henkilön, en muista oliko hän majuri tai everstiluutnantti siihen aikaan, kanssa vanhalla kadettikoululla Munkkiniemessä. Hän sanoi, että "saatana että noin huono ilmakin on ja minun pitäisi välttämättä mennä käymään nyt kotona. Eikä täällä viitsi kukkua." Ja se lähti sitten eikä tullut takaisin, ei kuulunut mitään. Hän vaan "pistäytyy."
Sitten tuli Lapin ryhmältä, joka taisteli saksalaisia vastaan, pyyntö. Ilmoitus että suomalaisilta joukoilta, jotka olivat Pallaksen tienhaarassa ennen Muoniota, loppuu patruunat. Pitäisi saada patruunoita. Naapurilla on pari pst-tykkiäkin asemassa. Ne olivat siinä missä Pallas-hotellin tie erkani Muonion tiestä.
Minä sanoin, että minä otan (tehtävän vastaan ja toimitan tarvikkeita). Lentue oli silloin Kemin kentällä. Minä soitin sinne ja pojat sanoivat, että kyllä se järjestyy. Mutta nämä tavaralaskuvarjot, ne on ryssien sotasaaliita, saatu saksalaisilta. Eikä niitä saa käyttää ilman valvontakomission lupaa.
Minä perkele, raukka olin yksin siellä sitten. Minä ajattelin, että vanha sananlasku sanoo "yrittänyttä ei laiteta". Ajattelin, että olisin tietysti voinut soittaa Ilmavoimien esikuntapäällikölle tai jollekin muulle, että mitä tehdään.

Mutta minä ajattelin, että jos minä sen teen, niin ei minulle kai kovin huonosti voi käydä...
Soitin sitten suojeluskuntapiiriin. Eikö suojeluskuntapiirit yhdistetty lopuksi niin, että ne oli sotilaspiirin nimelläkin?
Sanoin sitten, että täällä on sitten tämmöinen ongelma... En minä ihan niin sanonut, sanoin vaan että täällä on vänrikki Tuominen Ilmavoimien yhteysosastolta. Meiltä on pyydetty tämmöistä apua, että ottakaa nyt selvää onko teidän alueellenne tehnyt pakkolaskun joku venäläinen hävittäjä. Ja kuinka ollakaan niin sanoivat vaan, että kyllä. Siis meillä oli hyvä sotilaskuri.
Monet varmasti oivalsi sen, että kyllä kai tämmöisestä joku tarkempi määräys pitäisi olla ja joltakin muultakin kuin joltakin vänrikin retkulta. Mutta ei, ne lähtivät hakemaan ja pian tuli ilmoitus, että juu, se on löydetty. Se on tehnyt sinne ja sinne pakkolaskun. Mitäs he nyt tekevät? Minä sanoin, että en minä ymmärrä mitään muuta, mutta lähettäkää se Torniin. Pankaa mies ja laskuvarjot ja muut kuorma-auton lavalle ja lähettäkää Torniin. Ja niin ne meni sitten.

Meillä oli tulkkina yksi tsaarin Venäjän kenraalin poika. Hän sanoi, että hän tietää hyvin että mitä se merkitsee. Hän ei pelkää jäädä Suomen viranomaisten tuomittavaksi, mutta sinne (Torniin) hän ei mene. Ne perkeleet saattaa syödä hänet heti kärkeen. Minä sanoin, että sano nyt sitten, mitä tulkki on venäjäksi? Se oli jotakin suunnilleen (venäjänkieltä).

Siellä oltiin, menin Munkkiniemestä Torniin ja hoin sitten mielessäni (sanaa tulkki venäjäksi). Olin käynyt siellä useampia kertoja ennenkin, mutta vaan semmoisena salkunkantajana everstin kanssa. Eversti itse puhui kyllä venäjää. Minä menin sitten Torniin sisälle Yrjönkadun puolelta. Ja siinä käveli joku, ilmeisesti joku päivystäjäupseeri. Ja hoin sitten että (tulkki, tulkki).

"Da da" hän sanoi ja vei minut siihen huoneeseen, missä me aina tavattiin. Hetken päästä tuli oikein siistinnäköinen mies, venäläislaivastoluutnantin puvussa, joka puhui sujuvaa suomea. Minä kerroin sitten asiani. Hän sanoi että hän ei voi sille mitään, täytyy mennä keskustelemaan eversti Melnikovin (??) kanssa. Hän arvelee, että myös hänen täytyy (keskustella) Savoljenkovin (??) kanssa, nämä on semmoisia asioita. Mutta odottakaa, niin hän tulee takaisin.

Minä odotin ja hän tuli sitten takaisin ja sanoi, että juu, tämä laskuvarjojuttu on selvä, kyllä saatte luvan käyttää niitä. Mutta tässä oli myös tuhlautunut sen verran aikaa ja kun oli syysyö tulossa, niin (huoltolentokone) ei voinut enää lähteä liikkeelle. Hän kiitti sitten, että on annettu apua, että se pakkolaskun tehnyt lentäjä on löydetty.

Sitten tuli itse Melnikov (??), valvontakomission ilmailupuolen johtaja. Ja sitten tämä tulkki. Se sanoi jotakin tälle tulkille, jonka naama oli ollut siihen saakka kerta kaikkiaan peruslukemilla. Mutta kun hän sen sanoi, niin silloin sen tulkin naamalle välähti hymy. Ajattelin että mitähän nyt tulee. Niin hän sanoi, että minun everstini - tarkoitti sitä venäläistä everstiä - pyysi sanomaan teidän everstille semmoiset terveiset, että everstini toivoo hänen paranevan yhtä nopeasti kuin oli sairastunut. Se oli aito sotilas, joka tiesi, ettei siinä mistään muusta ollut syy kuin viina. Kun minä olin aikaisemmin soittanut, niin se istui Karjalan kerholla, jossa meidän eversti lauloi "tilu lilu laa"... Minä ajattelin että voi jumalauta.

Täytyy aina muistaa, että sotilaskoulutus on siitä erinomainen, että ne osaa ja uskaltaa delegoida. Hän sanoi, että älä sano missä minä olen tai me olemme - mutta tee mitä oma järkesi neuvoo. Jos sinä onnistut, niin ikäsi muistat. Ja niin siinä kävi justiinsa.

Seuraavana päivänä tuli se meidän eversti kauhea prakkis päällä ja kysyi, että kuka tietää? Sanoin, että ei kukaan. Minä kerroin sitten miten tämä asia on. Tämä totesi, että hyvä on, jos näin menee. Ja niin se meni sitten. Hän kyllä kysyi, että "no mitä sinä haluat?" Minä luulin, että hän tarkoitti jotakin kunniamerkkejä tai ylennyksiä, jotka olisi mahdollisia.

Minä sanoin sitten, että minulla on omat häät ensiviikolla ja haluaisin mennä siviilinä vihkiäisiin. Hän sanoi, että juu, laita paperit vaan kuntoon, sinähän tiedät minkälaiset paperit pitää olla. Sanoin juu, kyllä. Koska olisin ne joutunut laittamaan oman tehtäväni perusteella.

Emäkonna kersantti ei tehnyt kunniaa valvontakomissiolle

Kun valvontakomissio oli tullut Suomeen, niin Päämajan ulkomaanosastolta soitti joku eversti, että Malmilla on ollut pikkunen häikkä. Kertoi sitten, että venäläinen amiraali, olikohan se Andrejev nimeltään, joka oli ensimmäisen päälähetyksen vanhin ja muutenkin oli vanhin, oli ottanut yhteyttä päämajaan ja sanonut, että kun valvontakomissio tuli Malmille niin siellä joku emäkonna kersantti ei tehnyt kunniaa hänelle!(nauraa)

Hän vaati kello 16 mennessä ilmoitukset siitä ketä on rangaistu.(nauraa) Ja jos ei ole, niin hän rankaisee! Komentaja rupes naureskelemaan, etten mä puutu tuohon asiaan ollenkaan!(nauraa) Että niin kuin sanoin, minulta menee virka mutta teiltä ei mene mitään! Jotta koita nyt jotain tehdä ja selvittää. Meillä oli sitten kentänhuoltojoukkueen johtaja; kentänhuoltojoukkue oli yleensä kaikissa laivueissa, varsinkin näissä Helsingin laivueissa, hankala paikka.

Siellä oli kaikenlaisia, jotka oli pyrkineet sinne suhteilla. Koko porukka oli ihan täysin kuritonta - ja niin oli meilläkin. En muista enää kuka oli meidän kentänhuoltojoukkueen johtaja. Mutta komentaja sanoi, ettei muu auta kuin vaihtaa miestä. Ja niin se sai lähteä. Tilalle tuli semmoinen, joka oli joku Suomen painonnostoliiton toimihenkilö ja painonnostaja itsekin. Ja sen näki että se oli painonnostaja. Kun hän oli tullut ja ottanut tehtävän vastaan hän piti tiedotustilaisuuden jokaiselle joukkueelle. Ja lopuksi sitten - ne oli Malmin lentoaseman ravintolassa - se otti semmoisen pienen näytteen. Löi siinä sitten - että jos ei totella, niin täältä pesee! (nauraa) Ja se piti hyvän kurin siellä.

Sodan aikana käytettiin semmoisia elpyy-määräyksiä, joilla palvelukseen kutsuttu reserviläinen saatettiin palauttaa siviiliin 30:ksi päiväksi. Meillä oli sitten pari-kolme Aeron mekaanikkoa, jotka oli kanssa kutsuttu reserviin ja olivat meidän mekaanikkoina. Mutta niille annettiin elpyy-määräys kanssa eivätkä ne olleet meidän kirjoissa, vaan Aeron kirjoissa. Niillä oli ihan samanlaiset suikat ja univormut ja muut. Eihän se saatanan tollo amiraali tämmöisiä ole ymmärtänyt, että ei ne olisi voineetkaan tehdä kunniaa! Minä sitten kerroin tämän päämajan ulkomaanosaston everstille. Se sanoi, että helvetin hyvä selitys ja vielä parempi jos on totta - mutta sitä hän ei kysynyt! (nauraa)

-Kauanko teillä kesti valvontakomission ja Lorentzin adjutantin pesti?
Minä pääsin siviiliin silloin heti, niin kuin sanoin, kun toivoin. Minä pääsin paljon aikaisemmin, ainakin pari kuukautta aikaisemmin, kuin muut. En minä mitään numeroa ole tehnyt missään tapauksessa, mutta pääsin siviiliin siinä marraskuun 10. tai 11. päivän paikkeilla. Muuten olisin joutunut olemaan yli vuoden vaihteen.

- Entä Lorentz itse?
Hän oli aivan loistava mies ja hänhän oli meidän hävittäjätoimen pioneeri. Aivan erinomainen mies. Kun kaikkea sattuu, niin minä jouduin hänen kanssaan tekemisiin vielä sillä tavalla, että minä olin sotien jälkeen perustetun Valtion Perhe-eläkerahaston johtaja yhteen aikaan Yhtenä päivänä tuli meidän naisvahtimestari ja sanoi, että siellä on nyt yksi esikunnan mies. Hän vähän niin kuin pelkää sitä, mutta sanovat että se haluaisi tulla tuomarin puheille. Minä sanoin, että tuokaa tänne vaan,
Ja sitten Lorentz tuli ja ojensi lapun, että en voi puhua, kurkku on hajalla. Hänellä oli huoli siitä, että saako hänen vaimonsa ja perheensä eläkettä kun hän eli avoliitossa jonkun toisen kanssa. Juu kyllä tämä käy, ei siinä mitään. Hän kyllä muistaa minut, mutta ei voi puhua. Myöhemmin kuulin, että hän oli sitten lähtenyt Espanjaan talvea pitämään, ja vaimo jäi tänne ja meni myöhemmin. Ja kun vaimo meni sitten sinne asuntoon, niin hän istui laiskanlinnassa, mutta henki oli lähtenyt joku päivä aikaisemmin.

- Te jatkoitte opiskelua sotien jälkeen ja menitte virkamieheksi?
Joo.
- Missä Te olitte virkamiehenä?
Minä oli ensin Asossa (maatalousministeriön asutusasiainosasto), niin kuin silloin valmistuneet nuoret juristit yleensä. Minulla oli kunnia olla "Vennamon sihteeri" (toim. huom. Veikko Vennamo). Ja hän oli hyvin rationaalinen. Esimerkiksi puhuttelussa hänellä oli kolme eri tapaa. Jos hän oli normaalisti, niin "no Heikki, katso sinä tämä... Ota sinä selvä Heikki". Sitten jos hän oli vähän huonolla tuulella ja varsinkin kun oli joku asiakas sisällä, niin sitten hän sanoi "tuomari Tuominen, hän hoitaa tämän asian". Mutta sitten kun hän oli oikein v-mäisellä, ja se tarkoittaa sitä eikä Vennamoa, tuulella niin hän sanoi "ehkä herra Tuominen hoitaa tämän asian". Mutta kyllä hänellä silloin vielä oli semmoiset aivot, ettei niitä monia pareja ollut käytössä Suomen hallinnossa.
- Ilmeisesti hän hoiti asuttamishomman todella hyvin.
Juu, kyllä.
- Harva maahan semmoiseen loppujen lopuksi pystyy, mitä Suomi silloin teki sotien jälkeen.
Niin onkin, mutta minusta Suomi ei ole vain oikein hyödyntänyt niitä mahdollisuuksia. Niin kuin äsken jo oli puhetta, että minusta pitäisi saada äkkiä tuohon Suursaaren matkailuun vauhtia. Matkailu on, halveksitaan sitä tai ei, niin se on kuitenkin tärkeä elinkeino jo nyt ja tulee olemaan vielä tärkeämpi tulevaisuudessa. Ja meillä tämmöinen kuin tämä Itämeri Suomenlahtineen ja Pohjanlahtineen, sitä pitäisi osata käyttää hyvin. Meidän pitäisi pystyä paremmin hyödyntämään tätä ainutlaatuista asemaa.

Kyllä se (Vennamo) oli semmoinen... Hän yleensä aina haukkui virkamiehiään. Meitä oli kerran suunnilleen tämmöinen pöydällinen hänen huoneessaan. Neuvoteltiin jostakin suunnitelmasta. Ja hän oli oikein huonolla tuulella ja haukkui koko ajan että "te saatanan pässit, teidän kanssa mun sitten täytyy hoitaa tämmöisiä asioita". Ja uudestaan sanoi "te saatanan...". Mutta meillä oli semmoinen insinööri Ståhl, joka Vennamon sanoessa "saatanan pässit" vastasi:"mutta onpahan niillä hyvä paimen".

En ole yhtään katkera, vaikka sodassa meni viisi vuotta, parhaat opiskeluvuodet. Kerkisin -39 syksyllä yliopistoon suorittamaan saksan kielen pron. Se jatkui vasta -44 ja vaihdoin tiedekuntaakin.

Sen takia arvostan suuresti teidän työtänne, että historia... erityisesti pienen maan pitäisi huolellisesti kerätä kaikki kokemukset, mitä sen yksilöt saa eri aloilta, koska ei me pärjätä muulla kuin tiedolla korkeintaan.

Sen (tiedon) siirtäminen eteenpäin käyttäjille on erittäin tärkeä asia. Armeijassa -41 tai -42 kerättiin eri yksiköistä lähinnä komppanian päälliköitä, ei heitä alempia, pariksi viikoksi Tuusulaan päällystökoululle. Se oli vain kokemusten vaihtamista varten ja minusta se oli hyvä. Minä olin siellä -43. Se oli hyvin määrätietoista porukkaa. Muistan kun meillä oli päättäjäiset eli loppukaronkka. Ison ravintolasalin keskellä oli pöytä. Kuinka sattuikaan, joku oli löytänyt lasten leikkipolkupyörän, ja rupesi ajamaan lenkkiä ympäri sen pöydän. Sitten tuli portieeri ja sanoi että "kuules nyt ukko, tuossa menee raja, sinä ja palttoot ja meidän ihmiset olemme täällä puolella ja sinulla ei ole mitään tekemistä täällä." En muista että kiittikö portieeri vai sanoiko se vain näkemiin. Mutta muina päivinä tehtiin kovasti töitä. Juuri se, että voitiin välittää saatuja kokemuksia, semmoisia kokemuksia joita tiedustelu ei ollut koskaan saanut selville. Naapurihan heräsi tähän vasta talvisodan jälkeen.

On aika hyvä kirja, en muista nimeä, keräsi eri alojen sotilaskomentajia ja tenttasi niitä kauheasti ja ne olivat hyvin pelättyjäkin sikäläisessä systeemissä. Mm. siellä joku oli kehunut sitten, että he eivät mahtaneet mitään, suomalaiset tuli ja niillä oli usealla miehellä konepistooli. Niin mitäs sitten, ei he mahtaneet mitään. "No perkele heti hommaatte tänne, katsotaan mimmoinen se on." Piti hankkia konepistooli ja näyttää kuinka hyvä se oli.