Jos Hurricaneista puhutaan, niin Fiatilla me aina päivystettiin. Mutta Hurricaneilla oltiin muuten.

Olin kerran tullut Malmille ja lensin Hurricanella tyyppilennot, niin kuin sanotaan, läksin verryttelylennolle. Oli talvi ja kirkas päivä, pilvetön. Kun pääsin taivaalle, niin näin miten etelästä nousee tiivistysjuova, juova mikä jää koneesta ylhäällä. Minä pistin täydet tuumat päälle ja  nokan pystyyn. Minä kerkesin keskelle Suomenlahtea, ennen kuin se Pe-2 ehti siihen.
Sitten it rupesi louskuttamaan, ampumaan sitä.
Minulla tuli mieleen yksi sunnuntai, kun olin lomalla Helsingissä. Olin Beckmänin Maukan luona Töölössä, silloin yhtäkkiä paukahti. Tuli Erottajan puistoon. Yksi Pe-2 oli pudottanut pommin, oli kansaa teatteriin jonossa ja siinä kuoli paljon ihmisiä. (Toim. huom: 8.11.1942, 28 kuollutta, 90 loukkaantunutta)
Muistin sen, että nyt mä en ainakaan päästä sitä Helsingin päälle. It kuunteli koko ajan radiota, joten minä sanoin niille että paukut jää taakse ja alle.  Sitten jälkeenpäin minä tapasin illalla torjuntapäällikön, joka sanoi, että oli kiva kun sai kuulla heti paikan päältä tulokset.

Se Pe-2 lähti siitä sitten. Yritin, mutta eihän se päästänyt minua lähellekään. Yritin tietysti saada sitä kiinni mutta se kääntyi itään ja lähti menemään. Vaikka minulla oli Ilmavoimien nopein kone, Hurricane, niin en minä pysynyt edes sen perässä.
Se oli jossain edessä, ylhäällä?
Se oli melkein jo samalla korkeudella. Sitten se otti ja lähti.

Kiipeämiskyky oli ilmeisesti liian huono tällaisiin torjuntatehtäviin?
Se oli, joo. Hurricane ja Fiatihan olivat jo vanhentuneita koneita siihen nähden mitä Venäjällä jo oli. Ja jenkit antoivat ihan hienoja koneita niille, saivat Mustangiakin. Että kaluston pitäisi olla hyvää, jos halutaan pärjätä.

Mainitsitte Hurricanen torjuntalennoista kertoessanne "täydet tuumat"?
Hurricanessa oli Rolls-Roycen tuhannen hevosvoiman moottori  Siinä oli turbo, kaksi vaihdetta, painetaan turboteho moottoriin.
Ahdin?
Ykkös- ja kakkosahdin joo. Kakkosvaihde laitetaan, luulen että se oli jossain vähän yli 2000 metrissä.
Se oli vielä siihen aikaan Suomen Ilmavoimien nopein kone. Mutta mehän saatiin niitä kymmenen ja ainakin yksi rakennettiin, sotasaaliskoneesta. Laitisen Masa ajoi yhden vuoren kylkeen Norjassa. Minä olen myös ainakin yhdellä sotasaalis-Hurricanella lentänyt. Nämä mitä me saatiin, niissä oli neljä ja neljä konekivääriä. Tässä sotasaaliskoneessa oli kuitenkin kuusi ja kuusi. Se oli muistaakseni vielä sellainen, että siinä oli kangasverhous. Nämä meidän Hurricanet vuorattiin alumiinipellillä sen jälkeen, kun Aikalalla repesi (siipi) ja hän tuli Malmin betoniin.
Miltä sotasaaliskone tuntui, sehän oli raskaampi?
En minä huomannut paljoa eroa siinä.

Lensitkö kangaspäällysteisellä Hurricanella?
Aro: Meitä opetettiin mekaanikkokoulussa paikkaamaan näitä kangaspäällysteisiä koneita.
Siro: Kyllä minä lensin, kangasverhouksella varustettu oli hiukan ketterämpi kyllä. Mutta alumiinipellillä päällystettiin sitten kaikki. Se kesti paremmin. Mutta nehän oli niin sekondäärisiä, eihän meillä Kilpasillassa ollut kuin kolme tai neljä Hurricanea.

Nousukyky ei varmaan missään vaiheessa oikein riittänyt, kun tulee nopeita viholliskoneita?
Ei, ei Hurricane ollut mikään varsinainen torjuntahävittäjä ollenkaan.
Sitä oli vain pakko käyttää kun ei ollut muutakaan...
Fiatti oli torjuntahävittäjä varsinaisesti. Mutta Fiatin vika oli se, että se oli jo vanhentunut, vähän. Ja toiminta-aika oli vain 1h 15min.

Jos olisi päässyt samalle korkeudelle, niin olisiko Hurricanella pystynyt saamaan vihollisen kiinni torjuntalennolla?
Ei. Ei pystynyt. Ei mitään mahdollisuutta. Ihmettelen vain, että se lähti mua pakoon. Se ei tullut Suomen päälle ollenkaan, se lähti itään kohti Keski-Suomenlahtea.
Oliko tämä se tapaus kun pääsitte ampumaan Pe-2:ta?
Ei, en minä viitsinyt ampua, se oli jo niin kaukana, turha ampua. Se oli toinen tapaus kun ammuttiin.
Millainen tämä tapaus sitten oli, kun pääsitte Hurricanella ampumaan?
Ei Hurricanella, en Hurricanella päässyt ampumaan koskaan. Brewsterillä! Brewsterillä minä ammuin.
Jossain kirjallisuudessa on mainittu, että nimenomaan Aarno Siro olisi päässyt ampumaan Hurricanella Pe-2:ta?
En ampunut, en ainakaan muista mitään. En kyllä usko, että muisti voisi noin paljoa pettää.

(Toim. huom: Carl-Erik Bruunin Hävittäjälentolaivue 26 –kirjassa 3.1.1943 mainitaan: "pääsi Siro HC-460:lla tulittamaan PE-2:sta, mutta se oli nopeampi vaikka HC kulki yli 530 km/h.)

Nimittäin, se mitä minä  muistan, Brewsterillä. Olin Pitkäranta ja Ägläjärvi-Tolvajärvi välillä partioimassa, meitä oli neljä tai viisi konetta. Minä en muista kuka veti, mutta se sanoi että mene katsomaan, pitkänokkia näkyi pohjoisessa. Minä lähdin, että siellä on omia Moraneita. Sitten minä läksin takaisinpäin ja katselin sitten, että helkkari vieköön, minä olen ihan yksin. Ja pilviraja oli aivan lähellä. Minä läksin kiipeämään pilvirajaan, että kun olen aivan yksin, niin eihän minulla ole mitään, kaverit on tuolla näköetäisyydellä kylläkin, he olivat siellä Pitkärannassa.
Minä nousen niin yhtäkkiä tulee valojuovat, kun ammutaan suoraan. Ja tietysti minä painoin kanssa. Eihän meillä ollut koskaan ampumista vastakkain. Me hävitään yleensä siinä. Minä painoin liipasinta kanssa ja se meni, jos minä sanon ihan rehellisesti, se meni siitä sinne (alapuolelta ohi) ja se sieltä kiersi hyvin matalalla ja lähti tulemaan ylös (matalasta kuutosesta kiipesi jälleen kohti hyökkäykseen). Minä katselin sitä koko ajan ja ajattelin, että anna tulla vaan. Se tuli siinä lähemmäs ja lähemmäs, niin minä käänsin aina konetta sen verran.
Loppujen lopuksi se oli aika lähellä, niin valojuovat meni tästä melkein mun vatsan alta, tuosta tuonne...

Aarno Siro kuvaa tapahtumasarjaa.

Minä olin tässä, se kone meni tuosta, se tuli täältä ja meni aika matalalle ja lähti sieltä nousemaan. Minä käänsin sitten tänne vähän – odotan sitä kun näin sen tulevan – katselin, että mä näin silmän; katselin, että se ei pysty millään saavuttamaan minun runkoani. Ja se tuli ja tuli ja tuli ja minä vedin niin paljon, että se meni tuosta aika läheltä pois. Jos minä olisin tuntenut, niin minä olisin tuntenut sen miehen. Se meni niin läheltä ohi. Sitten se läksi syöksymään vasemmalle, minä ammuin hyvät sarjat perään. Siitä tuli semmoiset tsuh tsuh, ehkä se sai jonkun osuman siihen. Minun oma arvioni siitä on, että se oli aivan kokematon kaveri tai sitten se on joku vanha eversti, joka on ulkona kovasta toiminnasta.
Minä luulin että se oli Jak-7. Siinä oli kokonaan tumma maalaus, niissä mitä minä olen nähnyt. Mutta enhän minä enempää tiedä siitä. En tehnyt siitä mitään anomusta alasampumisesta, koska minulla ei ollut mitään todisteita, koska olin siellä yksinään. Minä itse uskon, että se putosi. Mutta eihän tällä ole mitään merkitystä.

Vapaamuotoinen mielipide Hurrikaanista sotakoneena Suomessa?
Ei sotakone. Hurricane oli yksi välityyppi, mikä ei ollut varsinainen sotakone – minulle. Siinä oli hyvät varusteet – radiokompassi, hyrräkompassi, radiolaitteet ja kaikki mitä tarvitaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut mikään sotakone.
Tämä viimeinen minun lentoni Malmilta, silloin tuli Messerschmitit. He ottivat Malmin meidän jälkeen. Sanotaan, että Hurricane oli Suomen nopein kone, mutta se putosi heti kun Messerschmittit tuli. Ei siinä saanut Pe-2:sta kiinni. Mutta muistan kun kurssikaverini kanssa päivystettiin Kymissä. Hän nousi (Mersulla) ja ampui sen (Pe-2:n) ales.

Aro:
Lapin sotaahan johti valvontakomissio. Lennettiin kun he käskivät. Tässä juuri kaksi kuukautta sitten kuoli (eräs laivuetoveri)... Siellä Värtsilässä (PLeLv 42:n tukikohta), aina kun oli aikaa, hän opiskeli jossain.

Yksi juttu minulla olisi, jos en ole kertonut Lapin sodasta. Katsos, ilma oli niin matala, niin minä tulin kahden tunturin välistä. Ja tunturin laet oli pilvissä. Ja alue oli ihan täynnä saksalaisia, niillä oli urkupyssyt. Jotkut väittävät ettei niillä ollut urkupyssyjä, mutta ne olivat kuulemma saaneet niitä sotasaaliiksi. Ja ne ujutti siinä ja hyvä jos me oltiin 20 metrissä, meinasi saatana käydä köpelösti. Ajoin kahteen metriin ja ajoin niiden päälle. Jos te ammutte, niin te kuolette itsekin. Me mentiin siitä yli ja pojat suojautuivat ojan pohjalle.

Silloin kun kenraalittaret tapettiin siellä Lapissa, silloin päätettiin että desanttien koulutuskeskus itäkarjalassa (pommitetaan). Sinne koko rykmentin voimalla hyökättiin. Sen piti olla yllätys, mutta ei se mikään yllätys ollut. Mutta ei ne ketään alaskaan saaneet. Me kun oltiin saatu pommit pudotettua, niin Liimatainen – se oli myöhemmin opettajana Jyväskylässä – otti kassillisen sieltä ja kaatoi kassillisen tyhjiä pulloja.
"Mitä sinä nyt noin?"
"Sinä et kuule voi kuvitella kuinka ne ujeltaa kivasti kun ne menee alas."
Siro: Se oli muuten kiva kun meni ryssän kentälle ja otti tyhjän pullon, miten se ujelsi – kuin olisi pommi tullut. Niin kauan oli it hiljaa kuin pullo ujelsi. Kaikki oli pää turpeessa.

Missä vaiheessa siirryitte 42:een?
Aro: Minä tulin suoraan 42:een keväällä 1943. Tulin sen verran myöhään sinne. Lumiala oli silloin laivueenkomentaja. Siitähän voisi kertoa vaikka mitä. Yksi pikku juttu:
Lumiala soitti kerran meille ja sanoi, että jos kersantti tulisi kentälle, täällä on yksi työpataljoonan majuri joka haluaa päästä Karhulaan. Mä menin ja se majuri sanoi, että ei hän tuollaisen nulikan kanssa lähde mihinkään. Lumiala sitten todisti, että kuulkaas, kannattaa lähteä. "Eihän sillä ole karttoja eikä mitään!"
Lumiala kysyi että eikö sinulla ole karttaa? Minä vedin saapasvarresta Etelä-Suomen kartan, onhan mulla tässä. Se (majuri) ei käsittänyt sitä, onhan sinulla itsellä kartat, suunnista sinä. Me tultiin sitten Elisenvaaraan, piti ilmavaaran takia lentää aika matalalla. Se oli kaksitasoinen Lysanderi, se kone. Se majuri väitti, että lähdin Savon radalle. Kyllä mä tiesin, että ihan oikeaa rataa lähdin. Päästiin Karhulan kentälle. Se sitten pyysi anteeksi, että hän on vähän hermostunut lentämisestä. En tiedä hänestä sen enempää sitten.
Sitten kun mä läksin pois sieltä, niin vähän meinasi eksyä kerta kaikkiaan. Sitten löysin radan.

Samoin eräs naissolttu kävi minulle aika hyvästi. Esikuntahan oli siitä vähän matkan päässä ja siinä välissä oli hautuumaa, jonka kautta käveltiin. Eräs ylioppilaslakkinen tyttö ajoi minusta ohi, tuli sieltä esikunnasta, ja alkoi sitten pyöräänsä korjaamaan siinä. Ja kun me tultiin siitä, niin sovittiin, hän kertoi että hän oli yksin siellä, Jänisjärven rannalla huvilassa, syödään räiskäleitä. Minä menin sinne ja joskus tuossa kahden, kolmen maissa sanoin että kyllä nyt on aika mennä nukkumaan. Ja niinhän me mentiin nukkumaan. Meinasin sitten, että pitäähän tuolle tytölle nyt jotain tehdä. Niin minä aloin sitten pikkuisen kopeloimaan. Se suuttui niin hirveästi, että ajoi minut ehdottomasti pois.
Minä olin siellä kanootin kanssa, ensimmäisen kerran kanootilla. Se oli siinä neljän viiden välillä, meloin ja heitin siinä uistinta. "Kokeillaan nyt tätäkin." Yhtäkkiä nykäisi! Luulin että johonkin uppotukkiin tarttui mutta siinä olikin metrinen hauki! Neljä kiloa! Ja kun se löi pyrstöllä, niin se tuli toiselta puolen kanoottia.
Minä hilasin sen lähimpään rantaan parisataa metriä ja vedin sen maihin. TK-mies oli silloin kentällä, viiden aikaan viimein tulin. En voinut käsittää miten minä olen sen hauen saanut kanoottiin, miten ihmeessä minä olen sen saanut... Se TK-mies otti siitä ja Lehtisen Viljo, meidän kk-ampuja, löysi sen kuvan sota-arkistosta. Aika laihan näköinen kaveri pitää sitä haukea.

Professori Palosuo, joka komensi 42:sta loppusodan taistelulennoilla monta kertaa, kehui kovasti ohjaajiensa kyvykkyyttä, sitä miten miten hyviä lentäjiä laivueessa oli.

Aro: Niinhän me tietysti oltiin. Palosuohan oli meillä lentueenpäällikkö vähän aikaa. Ja hän piti SB-2:sta parempana koneena kuin Blenheimia.
Siro: Hänhän on ollut etelämantereella tutkimassa, professori. Ja on ollut Huippuvuorilla pariinkin kertaan teltan kanssa, pidempään asunut. Sehän oli mukava hänen ensimmäinen vaimonsa. Kysyin kerran, että kummoista oli mennä naimisiin tiedemiehen kanssa? "Kittiä kanssa, mä menin lentäjäupseerin kanssa naimisiin!"
Aro: Sodan jälkeen Palosuo harmitteli, että hän ei teille ehdottanut mitään ylennyksiä. Hän vielä nytkin yrittää, että jos saisi vielä jälkeenpäin. Ellilä sanoi, että ethän sinä ihan vanhuudenhöperöksi ole tullut? Kyllä minä eräältä kenraalilta kysyin ja tämä, että olisitte hyvinkin voineet saada näitä juttuja vielä.
Sitten meillä sattui sellainen pikku juttu. Hän tuli kerran Töölössä kadulla vastaan ja siinä sovittiin, että mä muistan että sinulla oli semmoinen hyvä karvalakkitsuikka, että mielellään ostaisi sen. Mä lähetin sen sitten mutta enhän minä mitään maksua. Kun viiden vuoden kuluttua tavattiin uudelleen, niin se oli hieno juttu, hän antoi postisiirron ja maksoi 800 markkaa, "nyt tämäkin asia on sitten hoidettu". Se osoittaa vähän sitä aktiiviupseerin henkeä.
Siro: Mehän ollaan kaksi vääpeliä...
Kyllä Palosuo oli isällinen kaveri.

Palosuo mainitsi tapauksen kesän 1944 tapahtumista. Laivueen pommikoneet olivat ryhmittyneet tiukasti hänen johtokoneensa perään, paraatimuotoon sotalennolla.
Mitähän lentuetta se voisi tarkoittaa? Palosuo tuli meidän porukkaan oikeastaan aika myöhään, hänhän oli aiemmin siellä merilentolaivueessa. Oli todella isällinen henkilö. Mehän katseltiin lentomestari Salmisen rouvaa ja hän sanoi siitä, että pidä kätes irti.
Siro: Ei se mikään mahdottomuus ole, että tehdään jekkuja. Mä tulin Larjon siivellä, me olimme kaksistaan, niin se pisti ja käski tulla lähemmäs ja lähemmäs. Minä tulin ja olimme siivet ihan lomittain sitten. Harjoiteltiin paraatia sitä varten kun sota loppuu.

Aro: Tuuloksen maihinnousu, kun venäläiset yritti sieltä ylös, niin käytiin siellä pommittamassa. Me olimme tulossa sieltä. Oltiin (laivue 42) silloin Naarajärvellä eikä enää Värtsilässä, Värtsilä oli jo hävittäjillä. Mä näin siellä Laatokalla, että kaksi pilkkua putoaa alas. Minä tajusin, että en minä mitään harhoja näe, sieltä tulee hävittäjiä. Partasen Pentti, tähystäjä, sanoi että älä hermoile – mehän ollaan kohta omalla kentällä. Mutta mä olin koko ajan varuillani. Mä näin että saatana tulee ne hävittäjät, mutta ei kukaan uskonut, älä hermoile, ollaan omalla puolellakin.
Yhtäkkiä tornista Pentti huutaa, että hävittäjä takana.
Mä olin odottanut sitä ja lähdin kiertämään yhtä vaaraa ja katsoin kun molemmat kiersi Ahon ja Alavan taakse. Molemmat koneet otti yhden maalin, Alavan Paki oli toisessa ja toisessa Aho, molemmista koneista pelastui vain ohjaaja. Toisessa oli kuollut heti tähtäri ja kk-ampuja, toisessa tähtäri hyppäsi ja avasi liian aikaisin varjon, niin se tarttui peräsimeen. Pelastui vain Aho ja Alava. Jos ne olisi uskoneet silloin mua, niin ei olisi tarvinnut mitään. Mutta nämä, että älä nyt vaan hermoile, ollaan jo omalla puolella. Tuollaisia juttuja, vaikka näyttää että kehun itseäni, niin tämä on kuitenkin näin.
Tämä ukkomies (yksi menehtyneistä) seurusteli Pieksämäellä yhden tytön kanssa ja se (tyttö) soitti sitten, kyllä pojat odottikin sen soittoa vissiin. Se oli koomillista, kun "hän lupasi varmasti tulla tänä iltana", eikä hän käsittänyt millään, että tämä oli ammuttu alas. Sellaista se oli siihen aikaan.

Kun me oltiin menossa pois, niin kone tuli semmoiseen kulmaan mistä sille ei mitään voinut. Vilkutti meille ja heilutti, kai sillä oli patruunat loppu. Vilkutti vain.

(Toim. huom. 1.8.1944 ammuttiin alas kaksi PLeLv 42:n Blenheimiä, BL-160 miehistönä Alava / Kaukovalta / Rosendahl ja BL-158 miehistönä Aho / Rouhiainen / Kemppinen. Koneet olivat palaamassa Vuontelen siltojen pommituksesta. Lisää tästä tapauksesta voit lukea Kauko Ahon haastatteluista: 1 2

Viite kyseiseen tapaukseen: Kauko Ahon haastattelu.

Mitä tässä siis tapahtui, lensitkö koneen pintaan?
Joo, enkä mä lähtenyt pakoon, mä vaan kiersin ja kattelin mitä siellä tapahtuu. Katsos, Blenheimia oli helvetin helppo lentää pinnassa sen takia, että lasikaappi siinä auttoi. Sillä voi vaikka metrin korkeudella mennä puun latvoista.
Siro: Kun oltiin Vesivehmaalla täydennyslentolaivueessa, niin pojat ajoi niin matalaa kuin voi, niin Blenheim meni alta vielä. Pitkä-Jimi sanoi, että hän toi Porista jonkun sinne ja pisti nokkaan. Se nosteli jalkoja siellä koneen nokassa, kone lensi niin matalalla.

Millainen Blenheim oli ohjaustuntumaltaan?
Aro: Kuule, jos siinä olisi ollut kunnon aseistus sillä olisi voinut käydä ilmataisteluja. Se oli kerta kaikkiaan, ajattele tuollainen kuin sivuluisu ja kaikki, ei ollut ongelmia.
Meillä oli vaan kaksi kk:ta mutta kyllä sillä todella olisi voinut... Kuten Katajistokin sanoi, jos siinä olisi ollut parempi aseistus, niin olisi voinut tehdä vaikka mitä. Mutta pääsinhän minä kuitenkin pakoon.
Varmaan tyhjänä? Pommien kanssa ei varmaankaan voinut liikehtiä?
Ei, tyhjänä (pystyi). Mehän oltiin kerran tiedustelulla, mentiin Arkangelin radalle Solomannista suoraan. Aika pitkä matka. Viidessätuhannessa metrissä meidän piti siellä valokuvata ne järvet, se oli kai kaukopartiojuttuja varten. No, eihän meitä kukaan neuvonut mitään, niin mä aloin heti kipuamaan Äänisen päällä korkeutta. Me oltiin siellä 3000 metrissä, niin siellä kaksi IL:ää heilui. Willberg (toim. huom. Stig Willberg) kysyi, että mitä tykkäät, lähdetäänkö pakoon? Katsos se Solomanni olisi ollut ihan siellä vasemmalla, takana.
Mepä lähdettiin itään pakoon. Meillä oli hyvä se kk-ampuja, Leino, kun me syöksyttiin sinne ihan pintaan. Mä odotinkin just tätä, että Blenulla pääsee ihan hyvin pois. Mutta saattaa oikaistua itse. Mutta ei sieltä mitään savuja näkynyt eikä hävittäjiäkään näkynyt. Ja sitten mentiin siellä, meillä oli palopommeja ja kun tultiin takaisin, niin kylvettiin niitä. Siellä oli satoja metrejä hirsitaloja, joissa oli olkikatot. Me kylvettiin niitä sinne ja mä pelkäsin sodan jälkeen, että ei ollut oikein reilu teko. Aloin puhumaan vasta sitten kun valvontakomissio oli lähtenyt pois.

Siro: eikö me olla aika fatalisteja tässä?
Aro: Oli se hienoa siinä iässä, ei sitä itse voinut kuvitellakaan että minä nyt kuolen.
Siro: Mä luulen että siinä me kun istuttiin, odoteltiin että puhelin pörisisi Ja kun se pörisi, niin heti lähdettiin. Mutta sivullinen jos olisi katsonut, niin ei olisi osannut arvata, että nuo kaverit lähtee tappelemaan just. Me mentiin koneeseen siitä vain, ei ehtinyt ajatellakaan, ei ollut mitään sellaista.
Kun me saatiin Brewsterit silloin '44 keväällä, Larjo oli komentaja. Sitten meillä oli Katajainen ja mikäs se toinen oli, kaveri opettamassa meitä niihin. Oli heinäinen kenttä ja loivaa mäkeä, me  oltiin siellä alhaalla (koneet mäen juurella). Larjo kysyi Nipalta, että miten se on, tässä on vastamäkeä vähän – miten arka Brewsteri on sivutuulelle? "Juu no kyllä se oikeastaan pitäisi vähän katsoa, kun startataan niin mennään tuohon ylemmäs ja startataan siitä." Puhelin soi– ja mentiin kaikki taivaalle suoraan siitä missä satuttiin olemaan. Sitten ihmeteltiin, että starttasiko kukaan tuolta? "En minäkään", sanoi Larjo.

Millainen siirtyminen Fiatista Brewsteriin oli?
Ei erikoinen. Mulla on kaikkiaan 20 tyyppiä lennetty Ilmavoimissa, joten mä olen tottunut tähän jo.

Aro: Kun hän sai Mannerheim-ristin sen mukana tuli 50 000 markkaa rahaa. Se meni törsäämään sitten sitä rahaa. Siellä oli yksi eversti daaminsa kanssa. Se eversti sanoi, että sanokaa tuolle sotilasmestarille ettei rinnassa saa pitää mitään ampumamerkkejä. Se ei tuntenut Mannerheim-ristiä! Kyllä se nöyryytti sitten (everstiä) niin saatanasti.
Sillä oli aina ykköspuku päällä, kun se kävi sotalennoilla. Ja kun sieltä ammuttiin alas Suomenlahdella, ampui niin läheltä että putos itsekin, niin sotilasmestarin asu oli "tätä myöten" kutistunut.

Siro:
Silloin kun sota alkoi tuli 14 Ryssän pommittajaa pommittamaan Joroisia. Pojat pääsi sitten taivaalle ja ampuivat monta ales. Sitten tuli Oippa ja sanoi "tuolla minä roitasin." Harju sanoi, että älä puhu paskaa. Mutta Oippa kirjoitti karttaan, että tuolla ne on, menkää hakemaan. Ne tuli sitten ja toi romut sieltä. Harju sanoi, "saakelin Tuominen, se valehtelee kuin hevonen mutta kun minä otan selvää, niin se onkin totta."

Jimi sanoi, he oli Immolassa silloin kun Oippa sai Mannerheim-ristin. Oippa oli saanut vähän vihiä siitä ja makasi sängyllä. "Kuulkaa, pistäkää radio auki, sieltä tulee uutiset." Sieltä tuli uutiset, "ylipäällikö on myöntänyt Oiva Tuomiselle..." Oippa, Oippa, ne sanoi, "sä sait ristin!" "Pistäkää sinne pöytälaatikkoon", Oippa totesi laiskana sängystä.
Aro: Eikö Oippa ollut ensimmäinen lentäjä, joka sai Mannerheim-ristin?
Ville Vikkelä, telakanjohtaja, sanoi silloin että jos te siviilissä joskus tarvitsette työpaikkaa, niin tulette vaan ja töitä sitten järjestyy. En tiedä oliko Oippa siellä telakalla töissä, hän ei kerta kaikkiaan sopeutunut siviilielämään. Onneksi oli yksi opettaja Nummelassa ja hän sai Oipan rauhoittumaan. Hän soitti kerran että kun Oippa lähti autolla mutta ei lähtenytkään minnekään, istuu vain autossa. Oli kuollut sinne.

Aro: Saksalaiset Kemin lentokentän pilasivat. Jokaiseen viemärikaivoon olivat laittaneet, oliko se peräti tuhannen kilon pommin. Sehän oli sitten pelkkää suota. Enkä mä tehnyt k uin 8 sotalentoa lappiin, sittenhän se jätettiin asevelvollisten hommaksi se Lapin sota, kaikki muut kotiutettiin. Se oli tietysti rauhanteon ehto. Olin paljon mukana sotakorvaustoiminnassa ja venäläisten tulkinta sopimuksista oli aivan ihmeellistä.

Siro: Toinen sota kun alkoi, niin Fiatit oli Joroisissa ja Moranet Rantasalmella. Kivisen Enska (toim. huom. LLv 26 1. lentueen päällikkö luutnantti Ensio Kivinen), meidän päällikkö, sanoi että menkää sinne koukkimaan, sinne Rantasalmelle. Lasse ja Oippa meni sinne koukkimaan. Enska kysyi, "olitko sä matalalla?" Ensin kysyi Lasselta. "Ei, mä olin siellä ylempänä, Oippa oli matalemmalla." "Oippa, olit sä matalalla?" Oippa vastasi: "eeen, mä ollut." Mikset ollut, kuului kysymys. "Siellä oli hevosia kentällä."

Aro: Tämä on yksi sellainen muisto kanssa. Meillä oli valokuvauslentoja kun Nurmoilasta lähdettiin Aunuksen kannakselle lentämään. Siellä oli yksi Blenu, mä olin siellä mukana. Mutta siellä oli yksi venäläinen kaveri (hävittäjälentäjä), joka pelleili niin, että se oli sitä Bleniä ampunut alhaalta ylöspäin.  Sen on pitänyt olla vähintään metrin korkeudella, kun se ampui kentällä seisovaa Blenheimiä alhaalta ylöspäin. Sitten sinne vedettiin semmoinen hävittäjälentäjä kuin Nissinen. Hän sai sen venäläisen sitten ammuttua alas. Nissisen kuolema oli aika kolkko, kun meikäläiset lensi pilven yläpuolella ja he taas pilven alapuolella, niin yksi kone putosi Nissisen päälle.

Aro: Ilmavoimia johdettiin aika heikosti. Ainoa fiksu oli, kun oli Helsingin pommitukset – silloin meidän rykmentti meni niiden venäläisten pommittajien perässä, kun ne olivat pommittaneet Helsinkiä, ja sitten kun ne laskeutuivat, niin pommitti. Siinä oli minusta jotain itua.
Siro: Tiedätkös, silloin kun me oltiin Kannaksella ja meillä oli kenttä ja me laitettiin teitä varten lyhdyt kiitoradan reunaan, huput päällä, että jos teillä on vahingoittuneita koneita, niin me otetaan huput pois. Me koko yö varrottiin teitä.
Aro: Kun kaikki venäläiset koneet olivat laskeutuneet, sitten – en minä ollut mukana niillä kerroilla – suomalaiset pudottivat pommit.
Siro: Ryssäläisillä sotasaaliskoneilla vielä lensivät samassa puljassa mukana. SB-2:lla olivat mukana siellä.

Siro: Kerran minä olen ollut mukana, kun saatiin sata konetta kaikkiaan. Ensin JK:t veti, sitten Blenheimit ja Döömöt (!!?? Dornierit) ja kaikki.

Aro: Yksi vielä mikä jäi mieleen, en ollut itse siinä mukana. Piti pommittaa silloin kun venäläiset hyökkäs, niitä hyökkäysvaunuja. Katsos, mä olin radiota kuuntelemassa. Sanoivat että rykmentti kääntyy takaisin, oltiin rykmentin voimin, kohde on omilla. Ja mä heti tajusin, että meidän koneet ei ainakaan enää kuuntele radiota. Ja sitten pojat tuli sieltä ja "jumaliste kun meni hyvin". Sitten kun sanottiin, että kohde olikin omilla, niin kyllä oli aika synkkä mieliala. Kunnes päämajasta seuraavana päivänä tuli kiitokset, (venäläiset olivat ehtineet vallata kohteen ja) juuri kun olivat ryhmittymässä uudestaan hyökkäykseen venäläiset, niin silloin tuli 12 konetta ja hyökkäys pysähtyi moneksi tunniksi. Silloin puhuttiin vaan tunneista!

Siro: Muistan Malmilla kerran, kun oltiin Pitkä-Jimin kanssa ennen kuin siirryttiin Seutulaan. Kolmonen tulee, Jimi oli perämiehenä. Kun kone pysähtyi platalle, niin joku sanoi naisäänellä "laskuaika se ja se". Kohta ovi aukesi ja Pitkä-Jimi tuli ensimmäisenä katsomaan minkä näköinen nainen oli siellä.

Aro: Me käytiin Malmilla harjoittelemassa niin sanottuja SBAAGE-laskuja (??).

Se oli sellainen lähestyminen, että piti olla tietty korkeus ja kun oli pääkentän lähellä, niin ei tarvinnut kuin kaasu vetää veks.
Siro: Laitelasku oli ensimmäinen, mitä saatiin aikaan huonon sään laskussa. Katsotaan 18-36 –kiitorata, meillä oli siinä vähän matkan päässä talo, jossa oli meidän radisti. Kun kone tuli sieltä, niin se tuli titaamalla ja sitten se kääntyi tähän ja me saatiin kone ääneen. Se tuli sisään ja majakka ilmoitti itäänpäin. Moottorit, huusi perämies. Siitä lennonjohto tiesi, että se on niin ja niin kaukana. Jos se näki maata, niin se laski. Jos ei, veti yli ja koitettiin uudestaan. Tämä oli niin kutsuttu SBAAGE-lasku. S B A - Standard Beam Approach.

Haastattelija Jukka Kauppinen, Aarno Siro ja Pentti Aro Pohjanmaalla kesällä 2003.

Siro: Tämä oli joka tapauksessa, että silloin kun kone ylitti lähestymismajakan, niin se (majakka) huusi MOOTTORIT, ohjaajat ja kaikki kuuli, ja silloin ne tiesi että kone on näin kaukana kiitoradasta. Se oli niin kutsuttu SBAAGE-lasku. Siitä kehitettiin Flightpath Approach, joka oli etäisyys. Kun kone tuli sieltä, se tiesi etäisyyden koko ajan. Ja kun se tuli siihen liukurataan ja lähti siitä tulemaan.. Se oli hirveän hieno.

Näitä SBA:ta oli neljä kappaletta: Helsinki, Vaasa ja Kemi. Mutta Helsingin Malmille tuli sitten tämä.. Mehän lennettiin silloin titarien ohjeiden mukaan. Säde, etäisyys, liukurata.

Aro: Oippahan oli siellä silloin. Yksi venäläinen taitolentäjä sanoi Oipalle, että hänhän on sentään majuri ja te olette vain sotilasmestari. Oippa sanoi, että ... (toim. huom. loppu jäi kuulematta, mutta lienee ollut kuivaa kommentointia)

Ja herrojen loppukaneetti:

Siro: Mä vietin 84-vuotissyntymäpäivän lentämällä. Lensin Porkkalan ympäri. Pienkoneella, Cessnalla. Vajaa kuukausi sitten. Lensin itse, oli tarkastuslentäjä vieressä vaan.

Aro: Mä lopetin kaksi asiaa kertaheitolla: lentämisen ja tupakanpolton. Vuonna 77 lopetin tupakanpolton, lentäminen jäi kun sota loppui.