Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin:
[ Esittely |
1. Uran alku | 2. Koulutus Ilmavoimissa | 3. Sodan alku | 4. Ensimmäiset ilmavoitot | 5. Mersu-lentäjänä | 6. Sodan loputtua | 7. Siviililentäjan ura | 8. Yleisiä kysymyksiä | Saatesanat ]

- Tässä on sivu "Suomen Siivet" ilmailuhistoriallisesta lehdestä. Siinä on lyhyt esittely Sinusta, ja siinä sanotaan että "Kössi" on niin tunnettu henkilö ettei esittelyä kaipaa". Valitettavasti asiat eivät enää ole näin...Tässä mainitaan että olet syntynyt Raumalla 1921 ?

Sitten jo alle yksivuotiaana siirryin vanhempien muuttaessa Poriin, jossa kasvoin.

- Voitko kertoa lyhyesti kotitaustastasi, se on ollut tapana ?

Isäni oli Vapaussodan kersantti, ja hän antoi pohjan meiään perheelle, se oli hyvin isänmaallinen. Isä oli Kokoomuspuolueen jäsen, ja isänmaan käsite tuli minulle jo nuorena selväksi.

- Milloin kiinnostuit lentämisestä?

Minuun iski lentokärpänen jo 10-vuotiaana. Porin läpi virtaa Kokemäenjoki, ja sen rannassa oli iso alava alue, jolle tulvavesi nousi syksyllä ja jäätyi. Ilmavoimat piti siellä talvisin lentonäytöksiä. Minä, pieni nallikka, kipitin sinne ja pidin kiinni aidan laudoista, kun katselin niiden raoista lentokoneita ja pelkäsin ohjaajien puolesta.

Siitä syttyi ilmailun kipinä ja sitten tuli lennokkiharrastus, ja lennokkien jälkeen purjelento. Näihin aikoihin Porin Suojeluskuntaan perustettiin ilmailuosasto, johon myös kaikki kaverini liittyivät. Sitä ryhtyi johtamaan erittäin innostunut vääpeli, joka oli ollut mukana Vapaussodassa. Hänen jälkeensä tuli Lipsasen Pertti, Lipsasen kauppiassukua. Hän oli ensimmäisiä, jotka kävivät Puolassa purjelentokursseilla. Tästä joukosta muodostui ilmailupiiri.

Ilmapuolustusliitto jakoi ympäri Suomea purjekoneiden rakennussarjoja, jotka ostettiin Saksasta. Mekin rakensimme niitä. Kukin keräsi rakentamistunteja, joiden määrällä sai sitten anoa koulutukseen. Minä anoin Jämijärvelle purjelentokurssille ja pääsinkin sinne kesällä 1937. Kurssi kesti kuukauden, ja suoritin A- ja B-tutkinnot.

- Kuinka vanhempasi suhtautuivat lentämiseesi, oliko se heidän mielestään vaarallinen harrastus?

Kun olin 6-vuotias, menetin äitini, isänikin kuoli kesällä 1938. Isänmaalllisena miehenä hän olisi vain ollut tyytyväinen kun minusta tuli lentäjä, eikä äitipuolenikaan vastustanut. Olin itsenäinen ja tämä oli minun oma valintani.

- Minkälaisia koneita rakensitte? Oliko niissä vain jalas ja siivet, vai oikea runko?

Ltm. Kepsu ja Smolik Joroisissa kesällä 1939

Kun minulle oli kertynyt tarpeeksi rakennustunteja, anoin Ilmapuolustusliiton järjestämälle moottorilentokurssille, joka pidettiin kesällä 1939 Joroisissa. Kurssi oli siitä erikoinen että oppilaat olivat siviilejä, koulupoikia, mutta koneet, johtaja, kouluttajat ja mekaanikot olivat Ilmavoimista.

- Mitä konetyyppejä lensitte?

Letov Smolikeja ja VL Viimoja. Smolik oli päätyyppi, erittäin hyvä alkeiskoulukone. Lennettiin ja minulle kertyi 35 lentotuntia. Kurssi ei maksanut mitään, itse piti kustantaa matkat ja ruuasta perittiin pieni maksu. Lotat hoitivat muonituksen. Kurssille päässeen piti allekirjoittaa sitoumus, että suorittaa asevelvollisuutensa Ilmavoimissa.

TÄHÄNASTI
 

Tämä oli kesä 1939, ja syksyllä alkoi ryssän painostus. Marraskuun alussa tuli puhelu, minulta kysyttiin olinko valmis asevelvollisuuden suorittamiseen jos oli tarpeen. Tottakai olin valmis.

- Maistuiko koulunkäynti ?

Ei tosiaan maistunut! Olin jo jäänyt kerran luokalle. YH:n aikaan meidät suojeluskuntalaiset määrättiin vartiotehtäviin. Yhteislyseo ja Sk-talo olivat vierekkäin, vain aita välissä. Kun minä olin vartiossa, kdvivät kaverini koulua. Se oli aika hassu tilanne.

Kun sota puhkesi marraskuun lopussa, sain kotiin junalitterat ja lähdin Kauhavalle. Astuin palvelukseen itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 .

- Se oli siis Ilmasotakoulun sotaohjaajakurssi 1 ?

Joo, ja tämä kurssi oli siitä erikoinen että kaikki 84 oppilasta olivat jo saaneet jonkinlaisen moottorilentokoulutuksen. Pääosa, 90% oli Joroisten kurssin kdyneitä, lisäsi oli yksityislentdjiä.

Niin me sitten saimme koulutusta koko Talvisodan ajan Kauhavalla. Kurssi loppui samalla kun sotakin. Sellainen erikoinen tapaus sattui että pari viikkoa ennen kurssin päättymistä 40 kurssin oppilasta kerättiin yhteen ja siirrettiin Mänkijärvelle. Se on pieni lentoasema, no, lentokenttä lähellä Kauhavaa.

Sitten kävi selville että meidän oli tarkoitus lähteä Englantiin saamaan lisäkoulutusta ja tuomaan Hurricaneja Suomeen. Mutta hanke raukesi rauhan tullessa. Meille oli jo toimitettu kotoa siviilivaatteet ja kaikki oli valmista lähtöä varten. Ihmeellisintä oli ettei meille kerrottu mitään. Kaikki oli salaista ettei mitään olisi pa1jastunut.

Kurssi jaettiin sitten hävittäjiin, pommareihin ja tiedustelijoihin. Minä pääsin hävittäjiin Parolaan.

- Millä perusteella ohjaajat jaoteltiin?

Oman toivomuksen mukaan, sekä lentosuoritusten arvioinnin perusteella. Opettajien mielestä aineksessa oli jo eroja.

- Lähetettiinkö ketään kurssilta kotiin?

Ei meiään kurssilta, mutta kylläkin seuraavalta, joka alkoi "tyhjästä". Meiään kurssilla kaikki olivat jo lentäneet, pohja oli hyvä. Mitä Kauhavan kurssiin vielä tulee, niin se alettiin taas aivan alusta. Me saimme kaksinkertaisen alkeiskoulutuksen, mikä oli sinänsa hyvä. Lensimme Smolikilla, Viimalla, Tuiskulla ynna muilla. Lisäksi lensimme tyyppilentoja, siellä oli Klemmiä ja Taylorcraftia.

- Kuinka kouluttajat suhtautuivat teihin ?

Oikein hyvin. Jälkeenpdin selvisi että he olivat tyytyväisiä koska olimme hyvää ainesta: meillä oli jo alkeiskoulutus, olimme vapaaehtoisia, meillä oli intoa ja tahtoa. Kouluttajien mielesta kurssi n:o 1 oli paras kaikista.

- Ei siis ollut simputusta ?

Ei minkäännäköistä. Muu sotilaallinen koulutus jäi muutamaan hassuun päivädn, oli kivääriharjoituksia ym. Suurin osa meistä oli suojeluskuntalaisia, joten jonkinlainen koulutus oli jo saatu.

Sitten kun tultiin koulutukseen Parolaan, siellä oli niin täyttä että meidät siirrettin Tyrväntöön - se oli jääkenttä jossa toimi yksi Parolan lentueista. Siellä sitten lennettiin, kevät oli tulossa. Jäätä ei voinut käyttää kiitoratana pitkäänkään kun se rupesi haurastumaan. Sitten siirryttiin Parolaan.

- Yksiköksi on mainittu Lentolaivue 21 joka muuttui Täydennyslaivueeksi 35?

Se oli Parolan laivue.

- Sitten palvelitte Lentolaivue 34:ssä syyskuuhun 1940 saakka. Oliko se kaikki koulutusaikaa?

Kyllä, kaikki koulutusaikaa. Tuota, nuo laivuenumerot ovat tunnetut Jatkosodan ajalta mutta ne jaettiin silloin uudelleen. Esimerkiksi 34 perustettiin uudestaan ja se sai Messerschmittit. Laivue 21 oli Talvisodan jdlkeen Köyliönjdrven jäällä. Sinne tulivat Fiatit, Brewsterit ja Moranet Ruotsin kautta.

Parolassa saimme lisää koulutusta, suoritimme maa-ja ilmaammunnat. minä onnistuin niissä erinomaisen hyvin, maa-ammunnassa sain 96 osumaa sadasta tauluun. Siitä "pääsin pinnalle" ja RUK:hon.

- Millä koneella lensitte ilma-ammunnat?

Bristol Bulldogilla, hinattavaan maalisukkaan. Maa-ammunnoissa maalitaulu oli 3x5m jota ammuttiin loivassa syöksyssä. Minulla oli maa-ammunnassa siis 96% ja ilma-ammunnasssa 40% osumia.

RUK:n kurssi oli siitä kummallinen etta meidät komennettiin jalkaväen kurssille. Ilmavoimat eri järjestanyt silloin mitään sellaista. Kun RUK:hon tultiin, meillä ei ollut jv:n peruskoulutusta, ja siinä suhteessa olimme aika toopeja. Kivääriotteet osasimme, mutta muistan kun lähdimme avojarjestyksessä metsään, minut määrättiin joukkueenjohtajaksi. Kukin vuorollamme vedimme joukkuetta, mutta enhän minä tiennyt mitään. Apukouluttajat, kokelaat, ottivat minut hampaisiinsa ja sain santsia, sen kesti hyvin. Kurssi kesti 5 kk.

- Mikä ajatus oli panna lentäjät jalkaväen RUK:hon?

Ei ollut muuta! Olisi tietysti ollut joku pioneeri-RUK mutta sekin olisi ollut Niinisalossa. Koska Ilmavoimilla ei ollut resursseja, ei ollut opettajia. Kaikki, jotka olisivat voineet opettaa, olivat joko rintamalaivueissa tai Kauhavalla kouluttamassa.

- Oliko teille mitään hyötyä koko RUK:sta?

Siellä tuli mainio kunto. Olin siellä syksyn ja talven ja hiihdin armeijan suksen latuskoilla, kyllä kunto nousi. Opimme yös komentamaan ja siellä luotiin henkeä joka oli tarpeen. Nipin napin minäkin kurssin läpäisin, minusta arvosana ei ollut niin tdrkeä kun se ei ollut minun alaani. Ainoastaan jos olisin ollut menossa upseerin uralle ...

Fokkereita Siikakankaalla keväällä 1941

Jouduimme takaisin Parolaan lentämään koulutuksesta puuttuvat lennot, olimmehan joutuneet RUK:hon kesken kurssimme. Sen jälkeen meidät katsottiin valmiiksi rintamalaivuekoulutukseen. Minut komennettiin Siikakankaalle jossa oli FR-kalusto, ne olivat Talvisodan käyneitä koneita. Tämä oli LeLv 32.

- Laivue 24:n entiset koneet?

Juuri niin. Siellä sitten saatiin lisää koulutusta: tiivistä partiolentoa, "siipi siivessä", niin että sen oppi. Pa1jon lennettiin taitolentoakin. Ainoa mikä puuttui oli ampuminen, oli vain tähtäysharjoituksia. Kun koulutus oli saatu loppuun, minulla olikin 18 kk palvelusaika täynnä - olin suorittanut asevelvollisuuteni. Minut kotiutettiin, ja vasta siinä vaiheessa sain vänrikin napit kaulukseen.

- Oliko teillä jo Tässä vaiheessa lentomerkki?

Ei, sen sain vasta iatkosodan aikana. Minulla oli Parolasta palatessani vähän yli 130 tuntia, jos oikein muistan. Lentomerkkiin tarvittiin 150 h.

- 5.6. - 19.6.1941 on tyhjä kohta listassa?

Ehdin olla kotona vain pari viikkoa ennenkuin Jatkosota alkoi. Minulle tuli littera Siikakankaalle ja palasin laivueeseen 32 päivämäärällä 19.6.41
 

- Millä perusteella teidät määrättin laivueeseen 32, miten yleensä ohjaajat jaettiin laivueisiin?

Minun tapauksessani asia oli selvä koska olin saanut koulutuksen siellä.

Seuraavana aamuna nousimme koneisiin ja lensimme Hyvinkäälle. Se oli meidän ensimmäinen sotatukikohtamme. Tarkoitus oli puolustaa Helsinkiä, vaikka se oli jumalattoman kaukana, ja lisäksi Riihimäen rautatieristeystä. Ne olivat meidän päätehtävämme.

Mutta Hyvinkäällä emme olleet kahtakaan viikkoa kun tuli siirto Uttiin. Lensin mutaman torjuntalennonkin ennen siirtoa, mutta en nähnyt viholliskoneita. Eräs lentueemme ampui alas pari pommaria Helsingin itäpuolella.

- Minkälaisessa tehtävässä lensitte?

Siinä vaiheessa vielä partion siipikonetta. Lentueessa oli vanhempia ja kadettiupseereita jotka olivat vetämässä partioita. Lentueen päällikkönä oli kapteeni Pate Öerg, joka oli Talvisodan käynyt. Hän oli sellainen isällinen tyyppi, joka antoi auliisti neuvoja.

Kun tulimme Uttiin, tehtävämme oli suojata Kotkaa ja Kouvolan rautatieristeystä. Silloin havaittiin että FR:t olivat täysin vanhentuneita, hitaita. Vaikka istuimme koneissa ja hälytyksen tullesssa olimme alle minuutissa taivaalla, niin aina my5hastyimme.

Fokker D.XXI - FR-114

Ei, vaan välimatkoista. Utista Kotkaan on pitkä matka (50 km) hitaille koneille. Kaluston heikkous tuli todistettua. Laivueemme komentaja oli majuri Olavi Ehrnrooth, nykyisen kenraali Adolf Ehrnroothin sukulainen. Hän oli erittäin piäetty komentaja. Hän oli ollut Talvisodan ajan Tampereella Lentokonetehtaan koelentäjänä ja ampunut alas kaksi ryssän pommikonetta. Hänellä oli siis kokemustakin. Ehrnrooth rupesi "painostamaan" Ilmavoimien esikuntaa, kertoen että hänen laivueellaan on koneet joilla ei voi suorittaa annettua tehtävää. Seurauksena oli että oltuamme pari viikkoa Utissa meille tuli kaluston vaihto. Me saimme Curtiss 75 A:t tiedustelulaivueelta, jolle annoimme Fokker DXXI:t.

- Mitä tälläinen osoittaa Ilmavoimien johdon teknisestä tietämyksestä?

Hyvä kysymys! Ei kaluston parannus ollut valtava, mutta CU oli 50kmh nopeampi, sen aseistus oli parempi. Yleinen suorituskyky - ketteryys, nousukyky- oli parempi, ja laskuteline oli sisäänvedettävä, kun FR:ssä se oli kiinteä. Olimme erittäin tyytyväisiä kun saimme CU:t.

Niissä oli aluksi kahta eri moottorityyppiä, Twin Wasp (P&W R1830-S) tai Cyclone (Wright R1820-G205A). Cyclone-moottori olisi ollut mitä mainioin, sillä varustettu CU oli liki BW:n veroinen.

- Sama moottorihan se olikin ?

Mutta ne eivät kest&neet! Ei se nähtävästi ollut sama kuin ÖW:n moottori (Wright R1820-G5, 950hv) alatyyppi oli eri. CU:than olivat alun perin saksalaista sotasaalista Ranskasta ja Norjasta. Sieltä ne tuotiin, osa käytettyinä, osa vielä kuljetuslaatikoissaan. Niin, valitettavasti CU:n parempi moottori ei kestänyt. Kaikki hajosivat järjestään. Sitten ne vaihdettiin Waspeiksi.

- Amerikkalaiseen tekniikkaanhan luotettiin ja moottorien hajoaminen oli varmaan pettymys ?

Niin, se moottori oli pettymys, mutta sille ei voinut mitään. Eikä me siinä vaiheessa havaittukaan että se olisi ollut niin paljon parempi, vasta jälkeenpäin asiaa tutkittaessa on huomattu että moottorit olivat aivan eri luokkaa. Waspin (1065hv) paras lentokorkeus oli 2500 m, se huononi siitä ylöspäin. Cyclone (1200hv) olisi ollut parhaimmillaan 5-6 km:ssa. Sillä kone nousi nopeammin ja vaakanopeus oli parempi. Mutta asiat olivat näin ja loppujen lopuksi olimme tyytyväisiä CU:n Waspiin. CU:ssa oli hyvää se että kone oli ketterä, ja tähtäimet ynn& muut varusteet olivat aikansa tekniikan viimeistä huutoa.

- Näilla sitten pääsitte jo taistelemaan?

Joo, nailla oli ensimmainen omakohtainen tappeluni (21.7.1941). Majuri Ehrnrooth tuli päivystyspaikalle ja sanoi etta hän halusi lahteä katsomaan maisemia, jos hän saisi jonkun siivelle. Kuinka ollakaan, hän valitsi minut siipikoneen ohjaajaksi. Majuri oli palvellut Viipurin lahellä Suur-Merijoen lentoasemalla, ja sinnehän me kurvattiin. Saatiin raskasta IT-tulta vastaamme, silloin nain ensi kerran kun taivaalle ilmaantui harmaita "latoja". Majurin koneen moottorin öljyn lämpö alkoi nousta, (Cyclone-moottorin tyyppivika !) ja hän vähensi tehoja. Ihmettelin miksi hän lensi niin alhaisella nopeudella. Tarkkailin tietysti taivasta ja näinkin takana kaksi pistetta jotka lähestyivät. Pidin niitä jatkuvasti silmällä, sitten havaitsin että ne olivat ryssiä. Meillä eivät silloin vielä radiot olleet toimintakunnossa. Lisäsin kaasua, lensin majurin siivelle ja näytin viittoilemalla: seuraa. Sitten kaarroin päin. Sieltä tuli kaksi Tsaikkaa, I-153:a.

Ne tulivat vähän ylempää, me alempaa, nokikkain, ja ammuttiin. Se on kaikkein epämiellyttävintä mitä voi olla, koska kumpikaan ei tiedä minne väistää. Jos et väistä, tulee törmäys, jos lähdet väistöön liian aikaisin, toinen pääsee ampumaan. Niin sitten vain mentiin kohti ja ammuttiin. Eihän se ryssä väistänyt minnekään, minä siinä jouduin heittämään sivuun niin että Tsaikka meni juuri ja juuri ohi. Sitten kurva päälle, sekin teki kurvan ja taas ammuttiin.

- Tsaikkahan oli aika ketterä?

Se oli erittäin ketterä ja siitä johtuikin että toisen kerran mentiin vielä nokikkain, mutta sitä seuraavan kaarron jälkeen se oli jo taipumassa taakse. Ajattelin että, hemmetti sentään, ollaan nesteessä. Tiesin että kun CU:n pistää syöksyyn ei Tsaikka pysty samaan, oma koneeni kiihtyy nopeammin.

- Teillä oli sentään korkeutta tarpeeksi?

Oli jotain pari tuhatta. Sieltä minä painoin syöksyyn ja katsoin seurasiko kukaan. Tsaikka yritti seurata, ampui kunnialaukauksia mutta ei pysynyt perässä. Palasin siitä sitten takaisinpäin ...

- Kuinka johtokoneen kävi?

Majuri oli tappelussa toisen Tsaikan kanssa ja ampui sen alas.

- Kokemuksensa avulla?

Kyllä, kokemuksensa avulla. Ja kun minä palasin takaisinpain, hän siellä saapuikin ja mina liityin siivelle. Ajattelin: mita hemmettiä, olen paennut taistelupaikalta ja jättanyt komentajani yksin. Lensimme Uttiin ja laskeuduimme. Lähestyin sitten majuria ja yritin tehdä ilmoitusta palaamisestani. Hän tuli käsivarret levallaan ja löi minua hartioihin sanoen: "Näin sitä pitää, te pelastitte meidan molempien hengen". Ei hänella ollut aavistustakaan etta siellä oli ryssiä. Majuri kehui minut maasta taivaaseen.

- Teillä ei siis ollut radioita?

Oli kyllä radiot mutta niitä ei oltu viritetty toimiviksi. Se oli sen verran uutta että meni aikansa ennenkuin ne saatiin toimimaan.

Näin sitten taistelut jatkuivat. Maavoimat olivat tällöin vielä Talvisodan rauhan rajalla, vielä ei oltu lähdetty hyökkäämään. Mutta ilmataisteluja oli. Kaikki maasto oli savun peitossa, metsää paloi ja ryssä poltti vetäytyessään kaiken mikä syttyi.

- Tuntuiko siltä että olit saanut riittävän koulutuksen kun tulit rintamalaivueeseen ja sota alkoi?

Kyllä, koulutus oli oikein suunnattu ja ajateltu. Minusta lentäminen oli kuin polkupyörällä ajoa, minun oli helppo omaksua se. "Lentokäsialani" oli pehmeä, esim. FR teki helposti "älyttömäksi" kutsutun liikkeen hyvinkin helposti liikaa kiristäessä. En koskaan mennyt siihen vahingossa. Ennakon ottaminen ammunnassa, laskeutuminen ym. Ikäänkuin olivat valmiina sisälläni alusta alkaen. Ilmataistelussa en koskaan ajatellut että ammun pilottia, vaan ammun konetta. Mitä sen pilotille siinä käy on eri asia. Mutta en tuntenut silmitöntä vihaa ryssäa kohtaan, vaikka iskulauseeni olikin "kuollut ryssä on paras ryssä". Toimintani ei ollut silmitöntä, vaan harkittua.
 

Ensimmäisen ilmavoiton jälkeen

Tässä kopio ensimmaisen ilmavoittoni taistelukertomuksesta:

Ilmataistelukertomus
Päivämäärä 10.8.(1941) Kellonaika 17.40- 17.45
Paikka Kirvun eteläpuoli, korkeus noin 200 m
Tuhottu/vaurioitettu tyyppi, lukumäärä: yksi 1-16, kone katosi
näkyvistäni oikaistessani sen perässä pinnassa
Kuvaus tapahtumista:
Valvontalennolla kohtasimme 2kpl 1-16. Seuraavassa tilanteessa
pääsin tulittamaan toista vihollista edestä jolloin tämä teki
kurvan oikealle ja pääsin helpolla sen pyrstön taa, jolloin se
painoi syöksyyn. Seurasin sitä koko ajan ja tulitin. Näin
valojuovien osuvan. Kadotin koneen näkyvistäni oikaisussa,
jolloin vedin siksi tiukkaan että kaikki musteni. Y1ösvedon
jälkeen en enää nähnyt ko. konetta. Koneesta tuprahteli syöksyssä
savua.

Todistajat: Ltn. Nurminen, Alik. Kajanto, Alik. Kirjonen
Huomautus: 1-16 herkkä virheliikkeeseen
Kone CU-560 Allekirjoitus Vänr. Karhila

CU-560 oli nimikkokoneeni. Itse ammuin sillä alas 8, yhteensä sillä ammuttiin alas 18 vihollista. Tämä 1-16 löytyi myöhemmin kun omat joukot olivat vallanneet alueen. Laivueemme toimintaalueelta löytyi 40 hävittäjien alasampumaa viholliskonetta, joita ei oltu vahvistettu ilmavoitoiksi. Osa niistä jaettiin jalkik&teen taistelukertomusten mukaan todennäköisille ampujille, loput jäivät laivueen tilille.

Minulla on selvä muistikuva tapahtumista. Tämä alkoi sillä että meitä vastaan tuli 2 koneinen 1-16 partio, jonka johtokone ampui jo lähestymiskaarrossa. Sillä oli tykkiaseistus, josta tulivat valtavat lieskat. Se kääntyi vastakkaistulituksen jälkeen alas, ja sitten ajettiin taas vastakkain ja ohi. Silloin pääsin sen perään. Se painui pystysyöksyyn, menin sen perään. Pääsin ampumaan ja sitten näin että nyt mennään metsään. Veäin sauvasta niin paljon kuin jaksoin. Kun pääsin ylös, en nähnyt I-16:a missään. Todennäköisesti se syöksyi metsään mutta en nähnyt sitä.

17.9. 41 lentueemme lähestyi Kronstadtia, lentueenpäälliköllämme oli tapana käydä härnäämässä IT:tä. Tällä kertaa tulimme vahingossa liian lähelle: vihollisen avatessa tulen raskas IT kranaatti räjähti minun ja johtokoneen välissä. Välähdys sokaisi minut hetkeksi ja paineaalto heitti CU:n y1ösalaisin. Kun sain oikaistua, olin joutunut eroon lentueesta. Kun koetin kääntyä kotia kohti, IT ampui sulkua eteeni. Minun oli pakko väistää itään ja lentää kohti Leningradia vahvassa IT-tulessa. Sitten pääsin pois IT:n kantomatkalta ja näin yksinäisen koneen lähestyvän iäästä. Kun pääsin lähemmäksi totesin sen olevan MiG-3. Sen lentäja luuli minua varman omaksi koneeksi, koska tulin yksin kohti Leningradia. Pääsin lähelle, hyökkäsin ja ammuin sen alas Siestarjoella. Palasin kentälle, mutta minulla ei ollut todistajaa ilmavoitolle. Sitten tuli tieto että oma tähystysasema oli nähnyt ilmoittamaani aikaan koneen syöksyvän maahan Siestarjoella ...

Curtissin aseiden suuntausta

Sieltä laivue siirtyi 31.5.1942 Nurmoilaan, Aunuksen kannakselle.

Nurmoilassa

Nurmoilassa majoituimme aluksi vuotaviin ryssän korsuihin, sitten myöhemmin lähes jokainen korsukunta rakensi itselleen oman korsun. Meiään korsustamme tuli hieno, siellä oli takkakin.

21.8 42 olimme saattamassa nelikoneisella parvella FK:ta joka valokuvasi Syvärin suulla. Näin kuinka korkealta tuli yksi 1-16 Bis. Ammuin sitä jo kaukaa, ettei se pääsisi häiritsemään suojattavaamme, ja pääsin sen perään. Oltiin jo matalalla, 20 metrissä kun ammuin jolloin kone syttyi tuleen. Sen ohjaaja hyppäsi ulos ja putosi suutarina metsään, kone syöksyi erään suon laitaan ja räjähti tulipalloksi.

Vihollinen tiedusteli Laatokan itärantaa Pe-2 konella niin että se lensi Laatokan yllä luoteeseen. Tällöin ilmavalvontamme saattoi ilmoittaa vain surinahavaintoja. Sitten kone kaarsi oikealle mantereen päälle ja tutki kohteet Laatokan rantatien varrella, viimeksi Nurmoilan lentokentän. Pe-2 oli niin nopea ettei CU tavoittanut sitä vaakalennossa.

Otimme sellaisen taktiikan että kun tuli surinailmoitus Laatokalta, pari CU:ta nousi korkealle odottelemaan tiedustelijaa tulevaksi. Jos oli tuuria, ylhäältä hyökkäävä CU sai syöksynopeuden turvin Pe-2:n kiiinni ja pääsi ampumaan, ensin syöksyssä päältä, sitten y1ösvedossa alta. 9.2.43 sain tällä tavoin yllätettyä yksinäisen Pe:n ja ammuin sitä ohjaamoon. Osuin polttoaineen jakohanaan, siellä syttyi tulipalo ja kaksi lentäjää hyppäsi laskuvarjolla. Kone syöksyi suohon. Kiertelin laskuvarjoissa roikkuvien lentäjien ymparillä ja näin että toinen vajosi nopeammin. Hänen varjonsa oli tulessa, ilmavirta söi kuvun aukkoa koko ajan isommaksi. Myös lentäjän vaatteet olivat tulessa, hän koetti sammuttaa niitä läiskimällä käsillään kunnes retkahti velttona varjon valjaiden varaan. Kone putosi suohon ja upposi sinne. Lähellä oli joku tukikohta, jonka miehet olivat nähneet alasampumisen ja ottivat toisen lentäjän vangiksi.

Pian minulta kysyttiin halusinko tavata alasampumani lentäjän. Tietenkin minua kiinnosti nähdä millainen hän oli. Menin johonkin esikuntaan, missä häntä kuulusteltiin, muuan venäjää puhuva everstiluutnantti toimi tulkkina. Kun minut oli esitelty vangille, Mn ei halunnut uskoa että nuori koulupoika oli ampunut Mnet alas ... Sain muistoksi kappaleen puoliksi palanutta laskuvarjoa. Siitä leikattiin kaulaliinat koko lentueelle, vaikka emme yleensä sellaisia pitäneet.
 

Messerschmitt 109 G-2 - MT-201

Kyllä oli. Olin tuomassa korjattua CU:ta lentokonetehtaalta Nurmoilaan maaliskuussa 1943 kun laskeuduin Uttiin tapaamaan tuttavia. Siella oli laivue 34:n yksi lentue ja laivueen komentaja majuri Luukkanen joka sanoi että oli tullut siirtokäsky minusta HLeLv 34:ään. Tervetuloa, hän sanoi, koska tulette? - Olin innoissani kun jatkoin matkaa Nurmoilaan, jossa aloin oäottaa siirtokäskyä. Sitä ei kuulunut: laivueemme uusi komentaja majuri Bremer ei halunnut luopua minusta ja luutnatti Ruotsilasta. Muuan kaveri lähetti Ilmavoimien Esikunnan nimissä tiukkasävyisen kaukokirjoitinsanoman jossa tivattiin missä lentäjät viipyvät: koulutusohjelma on menossa sekaisin. Bremer pelästyi viestiä eikä huömannut tarkistaa sen todenperäisyyttä. Kiireesti siirryimme Uttiin, tulimme sinne aamulla ja luimme käsikirjaa aamiasta syödessämme. Sitten teimme ensi lennot mahdollisimman pian. Nimittäin jos meitä olisi vaadittu palautettaviksi laivueeseen, olisi voitu sanoa että koulutus on jo edennyt niin pitkälle ettei sitä kannata keskeyttää ...

- Oliko vaikeuksia oppia lentämään Messerschmittiä?

Ei minkäänlaisia.

- Luukkanen kirjoittaa että Ehrnrooth oli paras mies johtamaan uutta laivuetta, mutta hän kuoli lento-onnettomuudessa?

Jos majuri Ehrnrooth olisi saanut elää, hänestä olisi melko varmasti tullut Ilmavoimien komentaja. Mutta 27. maaliskuuta 1943 hänelle ja kuuluisalle taitolentäjälle, majuri Larjolle tuli kiistaa taitolennosta. Ehrnrooth lähti näyttämään Pyryllä, ja matalalla lentäessä kävi onnettomasti ... Täysin turha kuolema. Vaikka Pyry oli vaikea lentää, niin Ehrnrooth itse oli koelentänyt Pyryn prototyypin, kyllä hän tunsi sen lento-ominaisuudet.

- Sait siirron laivueeseen 30 15.3.44?

Siinä kävi niin että 2. Lentue laivueestamme siirrettiin koneineen ja miehistöineen Malmille Helsingin suojaksi HLeLv 30:een. Siihen saakka olin pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti, nyt ei ollut muuta muistiin merkittävää kuin päivystystä tai huonoa säätä. Lopetin kirjoittamisen, ja sitten kun taas alkoi tapahtua kesällä -44, ei kirjoittamiseen jäänyt aikaa ...

- Palasit laivueeseen 34. 15.6.44?

Ryssän suurhyökkäys oli alkanut ja osa lentueesta siirrettiin Taipalsaareen entisen laivueen 34 yhteyteen. - Vihollisen suurhyökkäuksen alussa minulla oli koneessani aseongelmia.

Taistelussa sain ammuttua vain muutaman laukauksen kun aseet lakkasivat toimimasta. Se oli erittäin harmillista. Muillakin oli ongelmia, mutta eniten minulla, joka lensin paljon samalla koneella. Lopulta selvisi että aseeni oli ladattu sähkönallisilla patruunoilla, ja 20mm vyölenkit olivat väärää mallia, joka aiheutti kaksoislatauksen.

- Sait siirron laivue 24:ään 30.6. 1944?

Olin palannut taistelulennolta kun majuri Luukkanen ilmoitti minulle että minut on siirretty laivuueesen 24 3. Lentueen päälliköksi Hasse Windin haavoituttua. Ihmettelin majurille siirtoani, koska mielestäni kadettiupseerejakin olisi ollut käytettävissä.

Niin minä sitten siirryin laivue 24:ään. Odotin Lappeenrannan lennonjohdon rakennuksessa ilmoittautuakseni majuri Karhuselle, joka oli laivueen komentaja. Siihen tuli hieman neuvottoman näköinen mekaanikko, jolta kysyin mikä oli hätänä. Mekaanikko selitti että kolmanteen lentueeseen oli saatu täydennyskoneita, mutta yhdessä Mersuista oli vielä siipitykit. Koska lentueella ei ollut päällikköä, ei ollut ketään joka olisi voinut sanoa otettiinko tykit pois vai ei. Kehotin miestä odottamaan hetken aikaa, kohta asiaan saataisiin selvyys.

Kun majuri Karhunen oli saanut asiansa hoidettua, saatoin ilmoittautua hänelle uuteen tehtävääni. Sitten selitin että ulkona oli mekaanikko, jonka huolena oli siipitykkinen MT, ja että halusin tuon koneen käyttööni sellaisena kuin se oli. Karhunen katsoi minua pitkään: "Eikö luutnantti tiedä että siipitykkinen Mersu on raskaampi, hitaampi, ja huonompi kaartamaan ja nousemaan?" Myönsin että tiesin kaiken tuon, mutta siitä huolimatta halusin pitää kolmen tykin aseistuksen.

Minulla oli nyt tappelussa tulivoimaa, ja lentue pysyi hyvin koossa koska olin hitain.

Niin sitä sitten oppi lentämään tuolla tykki-Mersullakin. Havaitsin, että yleensä joutuessaan tappeluun pilotit työnsivat kaasun auki ja sitten rupesivat vetämään kurvaa. Minä vedin kaasua kiinni ja pienemmällä nopeudella parjasin kaarrossa ihan hyvin.

Ammuin alas ainakin yhden Mustangin kaartotaistelussa (7.7.44). Olin sen perässä, mutta en saanut ennakkoa. Sitten ohjaaja herpaantui niin paljon että hänen koneensa teki virheliikkeen: hän kiristi kaartoa liikaa ja joutui löysäamään. Silloin minä sain ennakon pääsin ampumaan. Ei se mikään mahdottomuus ollut.

- Kolmen tykin koneella ?

Niin ja olihan siinä vielä kaksi 13 mm konekivääriä.

- Majuri Karhunen ei itse enää lentänyt?

Ei, han lopetti lentämisen kun hänesta tuli laivueen 24 komentaja Magnussonin siirtyessä rykmentin komentajaksi. Laivueen komentajan tehtävä ei vaatinut lentämistä, vaikka majuri Luukkanen laivue 34:n komentajana lensi niin paljon kuin mahdollista.

- Oliko tälla vaikutusta laivue 24:n ohjaajiin?

Ehkä silloin kun Mn lopetti lentämisen, koska alaiset eivät tienneet hänen päätöksensä syytä, tuskin tietävät vieläkään. Karhunen oli hyvä komentaja joka tuli hyvin toimeen alaistensa kanssa, alikersanteista lähtien.

Kun siirryin laivue 24:ään Mmmästyin kuinka yhteen hitsautunut joukko sen lentäjät olivat. Samat miehet olivat toimineet yhdessa jopa Talvisodasta lähtien, kun taas laivue 34 oli koottu laivueiden 24, 26, 28 ja 32 miehistä. Laivue 34 ei ollut alkuvaiheissaan niin yhtenäinen, vaan lentäjat olivat jakautuneet - oli CU-porukka, BW-porukka, Fiat-porukka ... Kuitenkin pyrittiin yhtenäisyy'teen kunkin lentueen sisällä.

- Sinulle tuli siirto 21.7.44 lentolaivue 30:een, joka oli suojaamassa pääkaupunkia ?

Yht'äkkiä vain tuli komennus takaisin Malmille. Sekin tuntui ihan järjettömältä: tappelut olivat kesken. Lähdettävä oli, minun osaltani tappelut jäivät siihen. Eihän Helsingissä mitään tapahtunut. Kävi vielä niin että viimeinen ilmavoittoni (nro 34) jäi vahvistamatta kun en ollut itse perään katsomassa etta paperit tulevat kuntoon. Siksi luku on 33.

- Mikä on jäänyt vahvimpana elämyksenä mieleesi kesältä 1944?

Jollakin tavalla taisteluhenki joka oli vahva. Joitain kertoja näin ilmassa satoja viholliskoneita yhäellä kertaa, pommikoneita ja niitä saattavia hävittäjiä. Tuntui siltä että vaikka kaikki Suomen Ilmavoimien hävittäjat olisi koottu yhdeksi osastoksi, olisimme tunteneet olomme orvoksi. Myös mieleeni ovat jaäneet omien pommikoneitten suojauslennot, koska onnistuimme niissä sataprosenttisesti.
 

- Teidät kotiutettiin kun sota loppui ?

21.9.44 muistaakseni lensimme koneet Hyvinkäälle ja sitten 14.11.44 - kotiutettiin.

- Sota oli loppunut, pääsitte siviiiliin, mutta Sinulla ei ollut ammattia. Oliko työpaikasta tietoa ?

Ei minkäänlaista. Minulta oli jäänyt lyseokin kesken, sekin oli yksi tenkkapoo. Mitä ruveta tekemään, koulunkäyntikään ei houkutellut. Kävin kyllä kysymässä vanhassa koulussani mahdollisuutta. Ei, rehtori sanoi, täällä on niin paljon oppilaita ja te olette jo noin vanha.

Eräällä Kauhavan kurssi tuttavallani oli vaneritehdas Tampereella päin, hän kutsui minut luokseen asumaan. Yritin pyrkiä johonkin lopettamaan oppikoulun, muta turhaan. Tuttavani uhkasi soittaa Marsalkalle, kun ei miestä oteta kouluun! Anna olla, minä sanoin, kyllä minä menen töihin. Minulle järjestettiin metsätyönjohtajan homma. Menin sitten ottamaan vastaan tukkeja Riihimäki-Hanko radan varteen, tietämättä alasta yhtään mitään. Sain riittämättömät ohjeet, ja isännät yrittivät jallittaa minua. Kaikki olivat kieroja, ei se ollut minun alaani.

Sitten v.-45 syksyllä näin lehdessä ilmoituksen jossa haettiin koulutettavia lennonjohtajiksi - se oli ensimmäinen kurssi. Anoin sinne ja kuinka ollakaan, pääsin opiskelemaan. Kielitaitoa minulla oli: saksalla pärjäsin, ruotsin kieli oli hankalampi. Koulutusvaiheessa ensimmäinen paikkani oli Hyvinkäällä, jonne Aeron toiminta oli siirretty. Lennettiin Ruotsiin ja kotimaan kentille.

- Valvontakomissio piti Malmia hallussaan?

Kyllä. Hyvinkäältä sain siirron Porin lennonjohtoon, kotikaupunkiini. Porin kentälla toimi suuri Ilmavoimien lentorykmentti, mutta myös Aeron koneet lensivät sinne. Minä olin siviililennonjohtaja, toimin aivan eri paikassa kuin sotilaslennonjohtaja. Siinä oli yhteysvaikeuksia, mutta jotenkin pärjättiin. Kohta koko lennonjohto annettiin sotilaspuolelle ja sain siirron Turkuun. Siellä olin toista vuotta. Niinä aikoina Aero osti DC-3 koneita.

Sitten -46 Aero haki pilotteja, minäkin pyrin sinne. Oli käynyt mukava sattuma: Olli Puhakka, joka oli ollut sodassa esimiehenäni, oli jo Aeron lentäjä. Aina kun hän lensi Turkuun ja jatkoi Poriin . jossa yöpyi, pääsin Mnen mukanaan ohjaamaan. Lensin siis "Junnulla" (Ju-52) Poriin illalla ja Turkuun aamulla useamman kerran. ja huomasin että sehän on yksinkertaista touhua.
 

Me pilottikokelaat lensimme kesällä -46 Ju-52:lla ja DC-2:lla perämiesoppilaina niin että lennettiin reittilento ja koulutuskapteeni oli mukana. Minutkin hyväksyttiin ja 1. maaliskuuta 1947 ilmoittauduin Aeron pääkonttorissa. Ensimmäiseksi minulta kysyttiin kielitaidostani: miten on ruotsin kieli? - Kouluruotsi, minä vastasin, saksaa ja jonkin verran englantia. Minut otettiin työhon, ja siitä se alkoi. Olin Finnairin palveluksessa 26 v 2 kk 3pv.

Aluksi meidät uudet lentäjat laitettiin perämiehiksi DC-kolmosiin. Niin sitä lennettiin. Ihmeellistä oli että minusta tehtiin lentokapteeni jo seuraavana vuonna. Vanhat koulutuskapteenit siirrettin muihin tehtäviin ja minusta tehtiin kouluttaja. Minulla ei ollut siitä mitään tietoa, mutta siita se lähti. Niin kouluttelin poikia.

Sitten 50-luvun puolella tulivat Convairit, minut määrättiin niihin. Sain Amerikassa koulutuksen ja hyväksynnän lentää niitä.

- Oliko kielivaikeuksia koulutuksessa?

Ei enää siinä vaiheessa. Siellä tarvittiin "ilmailuenglantia" jonka omaksuin pian. Meillä oli muös amerikan tyyliin kokeet, ja kone lennettiin kotiin - ohjaajina olimme Puhakka, Siirilä ja minä.

Seuraava uusi hankinta oli Caravellen osto 50-luvun lopulla. Minä jouduin siihenkin koulutukseen. Minut määrättiin lentämään SAS:n mukana "observerina" Caravellessa. Sitten Caravelle 3 vaihdettiin Caravelle 10:een, "Super-Caravelleen", jolloin jouduin Ranskaan koulutukseen. Sain oppia ja lensin koneen kotiin. Seuraava uusi tyyppi oli DC-8, taas jouduin Amerikkaan koulutukseen, jossa minut hyväksyttiin lentämään tällä tyypillä.

Sitten eläkevuodet tulivat täyteen. Tämä Keihäsen lentoyhtio Spearair oli toiminnassa ja haki pilotteja. Laskin että koska minulla on eläkevuodet täynnä, voin lähteä ja saan uudessa tilauslentoyhtiössä lentää pitempään kuin Finnairilla. Mutta Spearair kaatui omistajiensa tyhmyyteen 70~luvulla.

Seuraavaksi toimin tilauslentopilottina Wihuri-Yhtymän 10-paikkaisen 1iikesuihkun ohjaajana. Sitä varten kävin taas koulutuksessa Amerikassa ja lensin kunnes kone myytiin pois firmaa saneerattaessa.

Ilmailuhallitus tarjosi minulle tarkastajan virkaan, missä olin 6 vuotta. Suomeen ostettiin taas uusi pikkujetti "Jet Flite" firmalle, jonka lentäjäksi pääsin oman toimeni ohella. Taas oli edessä koulutus USA:ssa koska maassa pitää olla pilotti joka pystyy tarkastaman ja kouluttamaan kyseisellä konetyypillä. Lensin sitä aina tarpeen mukaan kunnes Psyko tuli vastaan. Olin saanut yli 4 v lisävuosia ja lensin 65 ikävuoteen saakka, minulla oli hyvä kunto.

Psykofysiologisen laitoksen lääkäri sanoi minulle:

Muut lentäjät käyvät minun kimppuuni ja kysyvät miksi sinä saat lisävuosia mutta he eivät. Jospa sinä nyt lopettaisit? Niin siinä sitten kävi v. 1986. Siinä oli lentäjän ura. Lentotunteja oli kasaantunut 24000h ja olin lentänyt 50 vuotta elämästäni.
 

- Mitä harrastuksia sinulla on?

Sain Harmon- patsaan 1983 ilmailu-urani ansiosta. Perustin myös ilmailukerhon ja vedin sitä 20 vuotta. Lisäksi minulla on palkintoja golfista ja tenniksestä.

- Kävittekö soäan poikamiehenä?

Kyllä, olin niin nuori etten ajatellut niin pitkälle. Naimisiin menin kun olin Turussa lennnonjohtajana. Minulla on viisi lasta, poikani on Air Botnialla lentokapteenina.

- Miksi vihollinen ei hyökännyt Kymin kentälle?

En tiedä. Kymin kenttä oli vain kiitorata metsässä. Ehkä vihollinen luuli meidän toimivat Utista? Kyllä meiään lentokentillekin hyökättiin muutaman kerran.

Uttiin tuli FR-lentue heinäkuun alussa 1941, ja sen päällikölle annettiin määräys sijoittaa 6 FR-konettaan kentän itäreunaan. Mutta siellä kentän reunan ja metsän välissä oli syvä oja, joten he eivät voineet sijoittaa koneitaan puiden suojaan. Ne jätettiin sotilaallisen suoraan riviin kentan laitaan, potkuritkin käännettiin yksi lapa pystyyn. Aamulla kolmen maissa heräsimme outoon lentokoneen moottorin ääneen. Kaksi Migiä oli liikkeellä, ja ne ampuivat kaksi FR:ää tuleen ja kaikki muut neljä täyteen reikiä. Seuraus oli että laivueemme komentaja vaihtui: saimme majuri Ehrnroothin.

Toisen kerran ryssä vieraili Utissa isommalla joukolla. Tsaikkoja oli ainakin yhdeksän koneen lentue. Kolme CU:ta lähtii torjuntaan, mutta jo nousussa kahteen ammuttiin niin paljon reikiä että ohjaajien piti heti palata.

Kersantti Manne Kirjonen pääsi yksin ilmaan. Heti hän joutui vastakkaistulitukseen Tsaikan kanssa, häneen osui niin että CU:n moottorin suojapellit irtosivat. Kirjonen jatkoi taistelua, Tsaikkakin sai osuman ja syöksyi järveen. Kirjosen kone syttyi tuleen, hänen oli hypättävä aivan minimikorkeudesta. Heti kun varjon kupu oli auennut, hänen jalkansa osuivat maahan! Tsaikka nostettiin Haukkajärvestä. Se kun oli kangasverhoiltu, kaikki kangas oli revennyt irti ja jäljellä oli vain metallikasa ja kuollut ohjaaja. Tästä on sanomalehdissä julkaistu valokuvakin kun Kirjonen tarkastelee romua ... Kirjonen sai paljon kiitosta rohkeudestaan.

Nurmoilaa vihollinen ahdisteli häirintäpommittamalla yöllä yksittäisillä R-5 koneilla. Ilmatorjunta koetti ampua niitä äänen suuntaan, mutta turhaan.

Lappeenrantaan ja Immolaan vihollinen hyökkäsi 2.7. 44 suurella voimalla. Radiotiedustelumme oli saanut vihiä hyökkäyksen kohteesta ja ajankohdasta, sitten saatiin selville etta sitä oli siirretty 24 tuntia. Nousin lentueineni ilmaan ja menimme Viipurin itäpuolelle odottamaan: sitä kautta vihollinen tavallisesti tuli. Nyt ne kuitenkin tulivat Viipurin länsipuolelta ja pääsivät vapaasti Lappeenrantaan. Ensin 35 Pe2:ta pommitti, sitten 40 IL-2:ta rynnäköi. Kaksi Mersua vaurioitui ja siellä olleet kaksi Pe-2 tiedustelukonetta paloivat. Osasto Kuhlmey oli Immolassa, ja heitä oli varoitettu tulossa olevasta hyökkäuksestä, mutta suomalaisilta saatua tietoa ei uskottu. Hyökkayksessä he kärsivät pahoja tappiota, kun vihollinen yllätti Focke-Wulfeja kun nämä olivat nousukiidossa. Saksalaisilla oli Immolan kentällä oli 70 konetta joten kentän laiäat olivat taynna eikä ryssällä ollut vaikeuksia osua.

- Miten majoitus oli järjestetty eri tukikohdissa?

Rauhan aikaan rakennetuissa tukikohdissa (Utti, Lappeenranta) oli valmiit rakennukset. Suulajärvellä kentän lähellä oli talo, jonka me ohjaajat otimme haltuumme. Asukkaat muuttivat saunaan. Meillä oli siellä "talonmiehenä" inkeriläinen sotavanki, joka pilkkoi puut ja lämmitti uunit. Hän oli täysin luotettava, vaikka ripustimme pistoolit seinälle koteloissaan, eikä mitään sattunut. Nurmoilassa asuimme korsuissa.

- Miten hyvin muonapuoli oli järjestetty?

Minusta saamamme ruoka oli yleensä terveellistä. Ei ollut liian makeaa, eikä muutenkaan liikaa ... Pysyimme hengissä, mutta puutetta ei ollut. Oli näkkileipaa ja margariinia, sillä pärjäsi. Lentävälle henkilökunnalle oli vielä viikottainen erikoisannos voita, sokeria, suklaalevy, kahvia ...

Keväällä 42 sattui ikävä tapaus Nurmoilassa. Meille tuli mieleen paistaa räiskäleitä, meillä oli vehnäjauhoja joita oli säästelty Suulajärveltä saakka. Teimme taikinaa ämpärissä, mutta sitten tarvittiin lisää maitoa ja munia. Ilmoittauduimme vapaaehtoisiksi ltn. Ruotsilan kanssa ja menimme Nurmoilan kylään vaihtamaan asukkailta munia ja maitoa näkkileivällä. Vannotimme muita etteivät he aloittaisi ennenkuin tulisimme takaisin, muten meille ei olisi jäänyt mitään.

Kun olimme palaamassa, kuulimme amöulanssin ääntä. Vitsailimme että olisivatkohan kaverit kuitenkin paistaneet räiskäleet ja syöneet vatsansa kipeiksi. Perille tultuamme kuulimme mitä oli tapahtunut: He olivat paistaneet koeräiskäleen, leikanneet sen palasiksi ja maistelleet. Siinä oli ollut kummallinen maku. Kohta muutamilla syöjillä oli pahoinvointia ja heiään raajansa alkoivat halvautua. Osittain halvautuneet vietiin lähimpään sairaalaan. Yksi ohjaaja oli niin huonossa kunnossa että hänelle tilattiin ambulanssikone Helsingistä, mutta hän kuoli matkalla.

Pidettiin ankara tutkimus siitä miten näin oli käynyt. Poliisi takavarikoi lettutaikinan ja se analysoitiin, siitä löytyi rotanmyrkkyä. Pussillinen myrkkyä oli sekoitettu jauhoihin vahingossa. Muutamat myrkytyksen saaneista toipuivat, muutamat jäivät aluksi kävelykyvyttömiksi. Kummallista oli että mutamalle lotalle jotka myös olivat maistaneet, ei tapahtunut mitään. Ilmeisesti myrkky oli jäänyt kokkareiksi. Kaikenlaista voi sattua ...

- Millaista oli alkoholin käyttö? Englantilaisilla ja saksalaisilla oli kerhot, joissa oli vapaa anniskelu ...

Kukin hommasi itse juomansa, lomamatkalla tai suorastaan joku komennettiin noutomatkalle lähimpään Alkoon. Kyllä jotkut sitä käyttivätkin. Minä en, olin luvannut että jos saan Mannerheim-ristin, sitten otan, ellen saa, en ota ennen kuin sota loppuu. Ei tullut Mannerheim-ristiä. Mutta kyllä eräät joivat aika tavalla.

- Mutta se ei haitannut toimintaa?

Ei haitannut. Ottaneet jäivät nukkumaan, meikäläiset kävivät sitten lentämässä. Oli sellaisia jotka eivät juoneet. Viina oli kallista ja vaikeasti saatavaa, ei sitä reserviläisen päivärahoilla osteltu.

Muistan kuinka lentueen päällikkö lähti "seuraavana aamuna" aika "kahvissa" lennolle, ja ampuikin jonkun alas. Tapana oli että ilmavoittaja koukkasi ja veti nousukierteen. Mutta hän ei ollutkaan kiinnittänyt vöitään ja kun hän työsi sauvasta hän rojahti ohjaamon kattoon! Onneksi kuomu kesti. Näin tapauksen maasta, ja kun kone katosi metsän taa, arvelin että sinne meni! Mutta ylös hän tuli ja laskeutui, ohjaamosta nousi kalmankalpea mies joka sanoi: "Ei koskaan enää!"

- Oliko ruumiillisen kunnon ylläpitäminen jarjestelmällistä vai jokaisen oma asia?

Se oli jokaisen oma asia. Oli laivueitten välisiä kilpailuja: yleisurheilua, uintia, hiihtoa, ammuntaa ym. Jokainen osallistui johonkin lajiin.

Minulle koko toiminta itsessään, taistelulentäminen, oli urheilua. Mutta havaitsin tapauksia jolloin jonkun "moottori rupesi täristämään" ja he palasivat kesken pois.

Varsinkin laivueessa 32 jokainen piti kiinni omasta lentovuorostaan. Ajateltiin että nyt on minun vuoroni, en anna sitä kenellekään. Se osoittaa mielestäni aikamoista intoa ja isänmaallisuutta. Minä pidin huolen omista lentovuoroistani ja jos joku lähti lomille, olin valmis "tuuraamaan". Kun olin lennolla toisen sijasta, aina minulle tuli tappelu ja ammuin jotain alas. Kymmenen kertaa ainakin kävi näin.

- Olitko mukana Suursaaren valtauksessa?

En ollut. Siitäkin on syntynyt jälkikäteen kiistaa. Ilmailuhistorioitsijat ovat käyneet tutkimassa ryssien tilastoja ja väitetään ettei ryssiä ammuttu alas yhtään, päinvastoin 6 meikäläistä. (12 CU:ta kohtasi 29 kpl I-153 ja I-16, jotka lensivät kolmena osastona.)

Valtausparaatiin osallistujat näkivät jäällä kun koneita putosi. Ilmataistelua käytiin kenr. Pajarin paraatin aikana ja alasammutut löytyivät jäältä. (10 kpl I-153 ja 7 kpl I-16). Väitetään että jos näin paljon ryssän Tsaikkoja olisi ammuttu alas, niiäen koko hävittäjäpuolen toiminta olisi loppunut. Tällaisiin tappioihin ei ole löytynyt vahvistusta heidän tilastoistaan. Mutta eihän alasammuttujen tarvinnut olla samasta yksiköstä, vaan useammasta laivueesta. Kaikki CU:t palasivat tukikohtiinsa.

- Internet-julkaisijani Dariusz Tyminski pyysi kysymään, missä vaiheessa vihollinen muuttui suomalaisiin nähden ylivoimaiseksi ?

Ei vihollinen oikeastaan koskaan muuttunut ylivoimaiseksi, vaan ainoastaan se painoi massalla. Ajatellaan suurhyökkäyksen alkamista 9.6.44. Meillä oli silloin noin 30 palveluskuntoista Mersua ja n. 60 pommikonetta. Ryssä taas keskitti Kannakselle 1585 konetta plus 200 laivaston konetta. Tällä massalla he pärjäsivät, ei siis muuta.

- Mitä mieltä olitte vihollisen lentäjien koulutustasosta ?

Koko jatkosotaa ajatellen sodan alkupuolella se minusta oli huono. Aunuksen kannaksella tavatuilla taas hetkittäin huono. Sitten niiden taso parani mutta joukossa oli nuorempia pilotteja joita ammuttiin alas muita helpommin. Ei vihollisenkaan taito huippua saavuttanut mutta en muuten näe että he olisivat olleet ylivoimaisia.

- Oliko Messerschmitt 109G suorituskyvyltään samanveroinen kuin viholliskoneet kesällä -44?

MT saattoi olla hieman parempi nousemaan, mikä saattoi olla jonkinlainen turva kun tiesi että kun lähtee nousemaan niin lopulta viholliset jäävät. Mutta sitä käytin harvoin.

- Oliko La-5 vai Jak-9 pahempi vastustaja?

La-viitosia oli paljon enemmän, pidin sitä pahempana.

- Tiedättekö tapauksia että olisi ammuttu laskuvarjoon turvautunutta vihollista ?

Ryssät ampuivat.

- Yksittäisiä tapauksia vai systemaattisesti ?

No, tiedän tapauksia. Mutta minun täytyy sanoa että Aunuksessa - no, siellä meitä ei ammuttu alas kuin vain muutama, he joutuivat tekemään pakkolaskun. Mutta varsinkin heitä jotka olivat tiedustelulennoilla ja ammuttiin alas, kyllä heitä ammuttiin laskuvarjoon. Se on minusta aika raukkamaista.

Omalta kohdaltani voin sanoa että esimerkiksi se La-5 pilotti joka ylldtti minut ja jonka ammuin alas, putosi laskuvarjollaan keskelle Suomenlahtea. Lavansaaresta lähti moottorivene joka otti hänet ylös. Minulla ei ollut ajatustakaan että menisin ampumaan sitä. Sillä hetkellä minulla kylla kääet ja jalat tutisivat ...

- Mikä oli pahin tilanne mihin jouduit?

Pahin tilanteeni oli yllä mainittu 20.8. 1943. Lähdimme Kymista Puhakan johdolla kun tuli hälytys: pommikoneita lähestyi Kotkaa. Puhakalla oli siipikone ja minut hän määräsi lakipartioksi ltm. Tuomisen kanssa, mutta tämä ei heti saanut moottoria käymään. Nousimme kolmestaan ilmaan ja avasimme radiot, saimme tiedon että ryssä on kääntynyt pois. Puhakka veti suoraan Seiskarin ja Lavansaaren väliin. Siellä oli aina "palasta" kun sinne vain meni, niin nytkin. Puhakka ilmoitti että hän hyökkää, minä jäin vartioimaan ettei yllätystä olisi tulossa.

Puhakka ja siipimies menivät, kohta kuulin radiosta että heilla oli tappelu käynnissä. Katsoin taivaanrannan ympäri, oli kirkas, aurinkoinen sää. Mitään ei ollut näkyvissä. Rupesin katselemaan alas: minne menen. Olin juuri lähdössä syöksyyn, kun minua koputettiin olkapäähän. Se on ihan totta. Kun katsoin, niin iso valkea potkurin kupu oli 20 - 30 m takanani.

Se on pahin tilanne, mihin yleensä voi joutua, mutta olin valmistautunut tällaiseen. Jos minut yllätettäisiin, minulla olisi heti samassa silmänräpäyksessä väistöliike menossa. Potkaisisin oikean jalan pohjaan ja painaisin sauvan oikealle eteen, josta kone tekee ulkopuolisen tynnyrin. Samalla hetkellä kun näin La:n, tein liikkeen salamannopeasti, ja samalla hetkellä se rupesi ampumaan. Valojuovaa meni ohi joka puolelta.

- Kuuluuko ohjaamoon kun vihollisen ammukset menevät ohi?

Ei kuulu, oman moottorin ääni ja ilmavirta peittävät sen, mutta ta-ta-ta ääni kuului. Kun tein liikkeen, niin jokaisessa koneessahan on hiekkaa pohjalla ja ulkopuolisessa liikkeessä kaikki se nousee ryöppynä. Sitä oli joka puolella, ja kun minulla eivät olleet suojalasit päällä, sitä pyrki silmiin. Tein mutaman ulkopuolisen kierukan, se on epämiellyttävä liike kun roikkuu vöissä. Samalla yritin katsoa missä La on, mutta en nähnyt mitään. Oikaisin., syöksyin ja katsoin taas: se oli vielä takana, mutta jäänyt jonkin verran. Ajattelin, mitä hemmettiä nyt pitäisi tehää, kertasin mitä itse olin kokenut ja viela kertasin Ilmavoimien hävittäjäohjesäännön, mutta mistään ei ollut apua.

Ajattelin että no, nyt painan jatkuvasti syöksyyn. Jos se ampuu, niin senkin on vaikeampaa osua koska sen on painettava enemmän , jyrkemmällä syöksyllä, ampuakseen eteen. La ei ampunut, jatkoin syöksyä ja ajattelin että nyt pitää jotain tehdä. Mieleeni tuli suomen kielen lehtori lyseosta, hän oli Sk.-upseeri joka aina hoki: "Muistakaa pojat, hyökkäys on paras puolustus!" En koskaan päässyt selville miksi Mn tätä toisteli, mutta Tässä tilanteessa se tuli minulle mieleen. Ajattelin: miten pääsen tästä hyökkäämään? Täytyy tehdä jotain. Vedin sitten pystyyn, seurasin kuinka La tuli perässä, ja sitten minulta rupesi vauhti loppumaan. Laitoin kaartoon ja katsoin sitä ryssää. Se nousi paremmin kaarron takia yläpuolelleni, ajattelin että nyt pääsen hyökkäämään vaikka olen alapuolella. Otin vähän vauhtia, sitten otin ennakkoa ja ammuin sen eteen. Sarja meni varmaan aika hyvin koska La heti rupesi kurvaamaan. Minä taas ammuin sitä eteen ja se vaihtoi kurvia toiselle puolen, taas ammuin ja vaihtojen myötä pääsin sen perään aika helpolla. Sitten odotin vain tilaisuutta että saisin kunnon ennakon. Kun pääsin apumaan, sarja osui ja vanerinen La taittui kahtia ohjaamon takaa. Etupuoli kääntyi syöksyyn, takapääkin syöksyi ja punatähti vain vilkkui kun peräsin vipatti. Heti ohjaaja hyppäsi ja avasi varjonsa. Saattaa olla, en muista, että olisin kurvannut ukkoa ja näyttänyt pitkää nenää, ja se olisi puinut nyrkkiä, mutta en mene vannoman ... Olen monesti ajatellut: missähän tuon pilotin tapaisi, mitä hän mahtoi ajatella kun hänellä oli kaikki valtit kourassa ja näin kävi.

Vielä kun ajattelen että tuo La-5 oli takana ja juuri viime hetkellä katsoin taaksen ja ehdin tehdä väistöliikkeen. Olin katsonut joka puolelle, en nähnyt mitään, olin varma ettei kukaan yllätä ja kuitenkin ... Kyllä minulla oli suojelusenkeli, ei siitä mihinkään pääse. Hän saattoi olla äitivainajani, joka piti huolta, varsinkin suurhyökkäyksen aikana. Kun illalla menin maata, nukahdin nopeasti. Siinä vaiheessa kävin jo seuraavan päivän ilmataistelut, aivan kuin minut olisi ohjelmoitu seuraavaksi päiväksi. Tiesin aamulla mitä on tulossa ja mitä pitää tehdä. Kun lähdin lennolle, kaikki oli minulle selvää eikä ollut mitään epävarmuutta. Tätä ei moni usko, mutta näin on.

Jälkeenpäin ajatellen pitihän minulla joku suojelus olla että selviydyin. Vielä sodan jälkeenkin tunsin että minusta pidetään huolta.

Voisin kertoa vielä helpoimmasta ilmavoitostani (28.5.44) Olin silloin Malmilla. Suursaaresta tuli ilmoitus: surinaa länteen. Minut määrättiin katsomaan mikä siellä on. Rannikolla oli hyvin ohut pilvikerros jonka läpäisin ja sen päältä näin jättövanan länteen. Lähdin nousemaan sitä kohti, mutta kun olin päässyt samalle korkeudelle, vanan tulo loppui. Tähystin tarkasi ja näin vasemmalla Pe-2:n. Kävin katsomassa että se varmasti oli ryssä: kk-ampuja tulitti, selvä! Koska se ei mitenkäan pääsisi minulta karkuun, päätin leikkiä kissaa ja hiirtä. Tein 360 asteen kaarron, jonka aikana Pe pääsi parin tuhannen metrin päähän. Kun taas lähestyin, se painoi loivaan syöksyyn ja alkoi kaartaa hieman vasempaan. Tähtäsin sitä ja arvioin etäisyydeksi 1000 m. Etäisyyden ja liikkeen huomioonottaen minusta tuntui että oikea ennakko oli kahdeksan koneen mittaa. Niinpä päätin kokeilla aseitani ja painoin peukalollani tykin liipasinta niin lyhyesti kuin voi. Pe:n vasemmasta siivestä irtosi palanen ja kone jyrkensi syöksyään. Arvelin että se yrittää karkuun, seurasin, ja siivestä irtosi lisää palasia. Syöksy vain jyrkkeni, en voinut seurata koska olisin ylittänyt sallitun nopeuden. Minun piti oikaista, koko ajan seurasin mitä Pe tekisi. Se syöksyi Kuusalun kylään Tallinnan itäpuolelle.

Kun palasin Malmille, käskin asemiesten tarkistaa aseet. Löytyi 3 kappaletta 20mm hylsyjä.

- Olitteko Saksassa koulutuksessa?

En ollut koulutuksessa, kylläkin keväällä -44 hakemassa uusia Mersuja. Kun pääsimme perille Anklamiin, ei siellä ollutkaan koneita valmiina niinkuin piti. Niitä luvattiin ja niitä tulikin vähitellen. Odottelimme joutilaina lentokentällä pari viikkoa. Kun kaksi konetta oli vastaanotettu, ne olivat Saksan tunnuksilla, ja polttoaineella ja ammuksilla varustettuina. Tuli ilmahälytys, amerikkalaiset pommikoneet olivat tulossa Öerliiniin. Ne tulivat joko pohjoisesta Itämeren yllä kunnes kääntyivät etelään tai etelästä tullessaan kääntyivät pohjoiseen ja palasivat vastakkaista reittiä takaisin.

Puhakan ehdotuksesta menimme lähtövalmiisiin Mersuihin, ja olisimme lähteneet ilmaan jos Linnoituksia olisi tullut meitä kohti, mutta emme nähneet mitään. Mitähän siitäkin olisi seurannut jos olisimme hyökänneet Liittoutuneiden lentokoneita vastaan? Nyt oli tarkoitus poistua kentälta jos sitä pommitettaisiin.

Samalla reissulla sattui seuraava tapaus: kentälle johti rautatie jonka varrella oli lentokonehalleja. Yhtä hallia vartioi tiukasti kiertävä parivartio. Kun päiväkävelyllämme lähestyimme hallia, viittasivat vartiomiehet poistumaan. Sinne ei ollut menemistä. Eräänä sunnuntaipäivanä kolme aliupseeriohjaajaamme, kiellosta tietämättöminä, suuntasivat hallille ja kuinka ollakaan, vartiomiehiä ei näkynyt. Hallin ovi oli raollaan. joten kaverit kävelivät sisään. Siellä oli kummallisia lentokoneen osia, runkoja, siipiä ja peräsimiä. He tekivät luonnokset tupakka-askin kanteen ja mittailivat käsillään niiden kokoa ja sitten he poistuivat muina miehinä. Vartiomiehiä ei nytkaän näkynyt missään. Kohta he alkoivat kinastella jonkin osan mitasta ja päättivät tarkistaa asian palaamalla halliin. Nytpä vartiomiehet olivatkin vastassa ja pojat joutuivat poistuman paikalta.

He piirsivät paperille näkemänsä ja antoivat sen Puhakalle, joka liitti selostuksen matkaraporttiinsa Ilmavoimien Esikunnalle. Myöhemmin kävi ilmi että ne olivat V-1:n osia! Ensimmäiset niistä laukaistiin Englantiin muutama viikko myöhemmin. Mitä olisi seurannut jos kaverit olisivat jääneet kiinni hallissa piirustuksia tekemässä?

- Montako miestä kuului hävittäjäkoneen tekniseen henkilökuntaan ja olivatko mekaanikot erikoistuneet moottoriin tai runkoon? Oli kaksi mekaanikkoa: vastaava ja apumekaanikko, joiden tehtäviä ei oltu eroteltu. Päinvastoin, jos esimerkiksi toinen mekaanikko oli ollut yli yön vaikkapa moottoria vaihtamassa, hän jäi nukkumaan kun toinen lähti aamulla palvelukseen. Lisäksi oli aseryhmä, joka huolsi ja korjasi lentueen kaikkien koneiden aseet, sekä radioryhmä joka huolsi ja korjasi radiot.

- Lähdit sotaan reserviläisenä, siirryitkö jossain vaiheessa kantahenkilökuntaan?

LentoLaivue 32:n vänrikit

Se auttoi meitä reserviläisiä suuresti. Sen lisäksi kaikille tuli annostupakat ja lentävä henkilökunta sai lisämuona-annoksen. Sodan lopulla vielä saimme päivystyspaikalla välipalaa.

- Oliko teillä kunnon lentovarusteet?

Ei aluksi, mutta tilanne parani ajan mittaan. Messerschmittiin kuului ohjaajan lentoasu, joka lämpeni koneen sähköpiiriin liitettynä. Se oli lämmin. Mutta käsineet oli oltava omat. Ilmavoimien rukkasia ei voinut käyttää ohjaamossa. Univormut saattoivat olla vaikka mitä, moni hankki univormunsa omin varoin. Alusvaatteiden vaihtoväli venyi pariin viikkoon, mutta siihen tottui eikä sillä ollut suurta merkitystä.

- Oliko lentäjillä aina tietty sama tehtävä, ts. Lennettiinkö aina samassa johtaja/siipikone kokoonpanossa?

Siihen pyrittiin että olisi aina sama siipikoneen ohjaaja, mutta lomat ym. pakottivat siirtämään tehtäviä. Lentueen puitteissa samat miehet lensivät yhäessä.

- Oliko tarkka käskynjako ennen lennolle lähtöä?

Riippui tehtävästä. Hälytyspäivystyksessä oli lentueenpäällikkö edeltä määrännyt, ketkä lähtevät ensin ja jos lisävoimia tarvitaan, ketkä seuraavana. Jos taas oli suojaustehtävä, selitettiin mika oli alue ja mikä tehtävä. Kun oli jo kertynyt kokemusta, ohjaajat tiesivät mitä oli tehtävä. Sanottiin vain tällainen tehtävä, sitten lähdettiin. Radiolla saattoi muuttaa käskyjä, mutta radiohiljaisuus oli tärkeää varsinkin kesällä -44 koska vihollinen kuunteli meidän jaksolla, niinkuin meidänkin radiotiedustelu kuunteli ryssän jaksolla. Sielta sai paljon tietoa.

- Oliko tapana ottaa sotamuistoja alasammutuista viholliskoneista ?

Ei ohjaajille riittänyt, maavoimat evakuoivat kaiken. Minulla on hyllyssä Luukkasen MT-415:n kello, jonka hän irrotti hylystä kun hänet oli ammuttu alas, ja Mn antoi sen minulle myöhemmin muistoksi. Muuta minulla ei oikeastaan olekaan, paitsi CU:n ja MT:n pienoismallit jotka tein itse puusta.

- Kävivätkö TK-miehet usein teitä haastattelemassa?

Silloin tällöin. "Simeonill (Sulo Kolkka), urheilutoimittaja, oli innostunut ilmailusta ja minusta hyvä TK-mies. Hän asuikin Nurmoilassa ja kirjoitti laivueen 32 historiikin.

- Onko se ilmestynyt?

Ei sitä ole julkaistu, mutta minullakin on jossain kopio. Yleensa ottaen Curtiss laivueesta (LeLv32) on kirjoitettu hyvin vähän, vaikka se oli toiseksi eniten ilmavoittoja saavuttanut yksikkö Brewster-laivueen (LeLv24) jälkeen. CU-laivueen tilillä on 202 voittoa ja menetykset ilmataisteluissa 8 ja IT:ssä 6 lentäjää.

- Oletteko olleet yhteydessä Neuvostoliittolaisiin lentäjäveteraaneihin?

Ei olla, mutta toivoin että jotain yhteyttä olisi saatu, mutta tuskinpa heitä enää on elossa sielläkään. Maavoimien veteraaneilla on kontakteja sinnepäin, mutta ei lentäjillä.

- Teillä on tietokone, onko siinä Internet-yhteys?

Kyllä siinä on Internet-yhteys, jota käytän, mutta varsinaisesti kone hankittiin päiväkirjojeni puhtaaksikirjoitusta varten.

- Kapteeni Karhila, kiitän teitä mielenkiintoisesta haastattelusta.