Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin: MT-208 pakkolasku | MT-208 nostoyritys | Vainaja hiihtäjä | Tykkimersu | Ilmavoitoista | Yölennoista | Saksan kokemuksia | Pommikoneita suojaamassa | Muistoja Ekasta | Mersukouluttajana | Muistoja Illusta | Sodan jälkeen | Tämän www-sivun taustoista]

Väinö Nikolai Pokela, s. 27.11.1918.
Astui LeLv 30 riveihin 31.8.1941; 5.9. LeLv 24; 9.2.1943 LeLv 34 lentueen päällikkö.
VR4 ja VR3.

Väinö Pokela lensi Me 109 G-2 -koneella MT-208 01.08.1946 kun konekiväärin luodit osuivat maalilakanan kiinnitysmekanismiin ja irrottivat lakanan. Pokela teki koneella onnistuneen pakkolaskun mereen. Kone nostettiin merestä kesällä 1999 restauroitavaksi Suomen Ilmailumuseoon. Haastattelimme Pokelaa koneen pakkolaskusta tehtävää videoesitystä varten. Lisätietoja MT-208:sta ja sen nostosta kesällä 1999 löydät osoitteesta http://www.kolumbus.fi/grendelb/kuvat/mt-208/. Väinö Pokelan haastattelusta olemme koonneet seuraavanlaisen kuvan tapahtumien kulusta. Aineistoa ei ole kerrottu välttämättä juuri tässä järjestyksessä, vaan ne on sijoitettu tapahtumajärjestykseen jälkikäteen.

Fokker veti maalilakanaa, johon oli kiinnitetty 20 kiloinen lyijypaino, jotta lakana pysyy koneen leväten vaakasuorassa asennossa..

Tulin sieltä yläpuolelta, ja heti kun minä ammuin sarjan keikahti lakana näin (pystyyn), kun siinä oli 20 kiloa lyijyä. Se lakana tuli minusta katsoen tällaiseksi (näyttää kädellä miten lakana on pystysuorassa), täällä (pystyssä olevan lakanan alaosassa) oli se lyijypaino. Minä menin sitten siitä suoraan läpi. Kiinnityslaitteeseen johonkin ne luodit osuivat.

Näin vasemmalta miten lakana menee ahtimen ilmanottoaukkoon sisään, ja sitten näin kun ahtopaine ja kierrokset rupesivat putoamaan.

Kyllä minä olisin varmasti liukunut sitten kentälle asti, mutta sen päällä oli ukkospilvi. Rupesin siksi etsimään (pakkolasku)paikkaa. Lähellä oli niemi, Luvianlahti, jossa näkyi olevan jokin kalastajanmökki. Katselin ettei lahdessa ole pinnanalaisia kiviä, etten sellaiseen laske. Sitten minä tarkkailin että mitä minä teen.

Ensin laskin kuomun irti. Ja taisi olla niin ettei se lauennutkaan kun vedin pakkolaukaisimesta. Sen jälkeen avasin kuomun lukitsimen ja kuomu humahti taivaalle. Tuumasin sitten mitä minä teen, avaanko vyöt, avaanko uimaliivit? Päätin etten avaa muuta kuin vyön auki, että saan jaloilla otettua vastaan. Nostin jalat sitten mittaritaulun päälle.

Olin nähnyt kun Tuomisen Oippa teki vesilaskun Somerissa. Enhän minä nähnyt että se Oippa oli, mutta koitettiin ampua samaa Pe-2:sta. Minä tulin alhaalta ja hän tuli ylhäältä. Ja hänellä oli nopeutta enemmän niin tuli väliin. Ja hän meni niin lähelle, että näin kun näin hänen ampuvan niin koneen oikeasta siivestä lähti semmoinen neliö, iso pala, joka tuli suoraan hänen potkuriinsa. Hän lähti sitten menemään ja minä seurasin loppuun asti veteenmenoa. Hän liukui loppuun asti mutta hiukan vedettynä, ja sitten meni noin (näyttää kädellä, pehmeän laskun teki). En muista odottiko hän pinnan alle ennen ulos tuloaan. Mutta kuomua hän ei ainakaan heittänyt pois. Hän huomasi sen varmaan vasta vedessä.

Minulla oli jo kuomu pois ja vyöt auki ja happi/radio, kaikki oli irti. Näin ettei se ollut syvää, 5-10 metriä. Annoin näinollen koneen mennä rauhassa pohjaan. Ja sitten kun tuntui että se on pohjassa ei mikään enää pidättänyt minua siellä.

Tyyntä?

Oli tyyntä. Jotain värettä siinä lahden pinnalla oli. Toin koneen aivan rauhallisesti ja normaalisti, melkein kuin kolmipistelaskuun mutta ilman pyöriä. Siellä oli kaksi kalastajaa jotka tuli ihan helvetinmoista vauhtia siihen kyselemään, että missä se toinen on. "Ei täällä ole kuin yksi" vastasin.

Siinä rannalla oli se kalastajien mökki mistä mainitsin, ja mentiin sinne. Siellä oli sitten puhelin ja soitin että "olen täällä, tulkaa hakemaan pois". Sieltä lähti sitten kapteenit (Kormo ? epäselvää) ja Linkola. Ja komentaja antoi niille vielä konjakkipullon mukaan evästykseksi. Ne tullessa sitten autossa tuumivat, ettei se Pokela kuitenkaan tätä konjakkia juo. Olivat sitten ympärijuovuksissa kun tulivat. Se oli ihan tyypillistä.

Se kuomu muuten, se pakkolaukaisin, taisi olla varustelangan sijasta pianolankaa. Se oli sabotaasia. Nehän oli ne kokoonpanijat puolalaisia ja tsekkejä ja muita. Eihän se mitään ratkaissut, tiesin että kun kuomun avaa niin se lähtee sen tien. Pitää vaan, kun se keikahtaa siitä, varoa ettei panssari lyö minua niskaan.

En muista, kun se meni veteen, olisiko vesikään pahemmin pärskähtänyt. Kyllä se tietysti jonkin verran, mutta meni se sen verran siististi ettei kauheasti. Sehän oli melkein pysähdyksissä jo silloin.

Millaisia toimenpiteitä teitte kun lakana tuli sisään?

En minkäänlaisia. Minä vain totesin että nyt tämä pysähtyy. Ja niin kuin tapahtui. Annoin moottorin pyöriä niin kauan kuin se pyöri, kun ei mitään vaaraa ollut sen pyörimisessä.

Lakanan pituus?

Yli 10 metriä? Aseihmiset saattaisi tietää. Vaijeri 500 metriä? Ei voi sanoa. Ammuttiin vain 7.92 millisillä konekivääreillä.

Maalilakanaa päin ajamisia oli useita. Tässä oli sen verran eroa, että kun luoti osui lakanan kiinnityskohtaan, niin se irtosi. Ja se oli yhtäkkiä pystyssä kuin elokuvakangas. Tavallisesti kun näin on sattunut, kun ne on ajaneet siihen lakanaan, niin se 20 kilon lyijymontti on tuhonnut lentokoneen. Tällä kertaa lyijystä ei ollut mitään näkyvissä koneessa, lyijy oli siellä lakanan alaosassa ja meni koneen alta.

Välirauhan aikana (nimi epäselvä) ajoi lakanaan mutta ajoi tietysti siihen lyijypainoon. Ja sehän oli selvää että koko kone hajosi. Ihan samoilla paikoin. Minä olin sitten keräämässä niitä suolia ja jätteitä, olin kokelas silloin.
 

Sehän oli onneton se ensimmäinen nostoyritys. Sain varusmiehiä koneen nostoon ja aika pian saatiin vaijerilla ylös sieltä pohjasta. Lähdettiin hinaajalla hinaamaan sitä (konetta). Ihan kirkas ilma. Yksi ainut ukkospilvi, se tulee ja aluksen yli lentää ja pirunmoinen aallokko nousee. Vähän sivussa oleva kone alkoi lyömään aluksen pohjaan, ja kippari sanoo että se pitää laskea pois. Ja varusmiehiä oli enemmän kuin uimaliivejä. Ja varusmiehistä osa tietysti uimataidottomia. Sanoin sitten että ota kirves ja lyö vaijeri pois. Hän otti kirveen ja kysyi "kuka vastaa?" Minä sanoin "minä vastaan, anna mennä vaan". En minä voinut niistä varusmiehistä ruveta vastaamaan lentokoneenromun takia, ne on kaksi eri luokkaa.
 

Minullehan sattui silloin 42 semmoinen että ... Kun oli jatkuvasti kova pakkanen, niin aina kun mentiin rintamalinjan kokeilimme aseita ampumalla järveen, jäänpintaan. Se oli niin ankara se talvi että kaikki liikkuvat osat piti pestä pirtulla. Mutta se oli siitä hyvää pirtua että se kelpasi juotavaksikin. Ja mekaanikot hyvin säästäen kastoivat pumpulin ja vetelivät aseet.

Oli täysi pilvikatto ja vasta satanut lumi. Ei ollut mitään kontrastia. (Toinen lentäjä parvessa) Luuli olevansa kaukana pilvissä niin ajoikin pintaan kiinni.

Eikä ollut mitään rintamalinjaa, vain kenttävartiopesäkkeitä. Ilmoitettiin jalkaväelle että menkää hakemaan ruumis pois. Ja ne lähti hakemaan ruumista pois. Me oltiin jo päätetty, kun hänelle oli juuri syntynyt poika, että siitä tulee meidän lentueen kummipoika. Sitten se ruumis kuitenkin hiihti vastaan. Olihan se tilanne - hän ajoi loivassa kulmassa kaksimetriseen lumeen, lensi vielä itse kaksimetriseen lumeen ja sai vain aivotärähdyksen. Sitten hän otti rungosta repun jossa oli muonaa, puoli litraa viinaa ja taitettavat sukset. Hän oli taitellut sukset jalkaansa ja remmeillä sitonut kenkiinsä kiinni, mutta pani remmit suksen alta. Niinpä pito oli helvetin hyvä mutta ei luistanut yhtään. Ei sitten jouduttukaan lunastamaan kummiuttamme.

Tämä kaveri oli hyvin älykäs. Oli valmistunut 17 vuotiaana Tampereen teknisestä opistosta priimuksena ja suosituksella jatkaa opintoja korkeakoulussa. Mutta ei jatkanut vaan meni töihin, oli naulatehtaan tekninen johtaja. Nuori kundi. Ja sitten sota alkoi ja tuli lentämään, ei halunnut nauloja enää valmistaa.

Tapauksesta löytyi kertomus myös Kansa taisteli -lehden Kohtalon vuodet -kirjasta, josta lainaus. Kirjoittaja Heimo Lampi. Kiitokset Markku Herdille tekstistä.

On tammikuun 29. päivä 1942. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta antaen lentokentän pinnalle ja kenttää ympäröiville hangille huikaisevan hohteen. Hävittäjämme seisovat moottorit valmiiksi lämmitettyinä valtavien lumikinosten välissä ja mekaanikot loikoilevat koneiden suojapeitteillä odotellen lähtöä. Emme pidä mitään kiirettä, kun ei ole lähdettävä hälytyslennolle, vaan tallustelemme vasta puolen päivän tienoissa hissun kissun kentälle. Rupattelemme kentän laidassa vielä hetken, ihailemme suurenmoisen kaunista lentosäätä ja lopuksi sovimme vielä siitä, että ankaran yöpakkasen takia kokeilemme koneittemme konekiväärejä ennen kuin ylitämme Rukajärven kohdalta rintamalinjan. Meille oli pari kertaa sattunut, etteivät hävittäjien konekiväärit olleet kovan pakkasen takia toimineet emmekä nyt halunneet joutua tällaiseen tilanteeseen.

Nissisen partio starttaa ensin ja me kohta sen jälkeen. Käännymme Tiiksvaaran yli Rukajärven suuntaan ja otamme muutaman sata metriä korkeutta. Kohta Tiiksvaaran takana on pari pikku järveä ja Nissinen valitsee toisen niistä, Kuolunkijärven, konekiväärikokeilumme kohteeksi. Näen kuinka he painuvat syöksyyn järven jäätä kohti ja kohta sylkäisevät molemmat koneet tuliset sarjansa jäähän. Lennän tiukkaa paraatikiilaa Alvesalon kanssa. Kinnunen lentää takanamme jonkin verran meistä ylempänä odottaen siellä ampumavuoroaan. Alvesalo nyökkää minulle merkiksi, että nyt sitä lähdetään. Vilkaisen vielä kerran konekiväärien virrankatkaisijoihin ja totean, että virta on päällä.

Järven lumipinta kimmeltää ja sädehtii huikaisevasti, kun lähestymme sitä noin 450 kilometrin tuntinopeudella. Siristän silmiäni ja vilkaisen vierelläni etuviistossa vasemmalla syöksyvää Alvesaloa. Näen hänen etukumarassa puuhailevan jotain ohjaamossa. Nyt olen sopivalla etäisyydellä ja painan laukaisunappia jolloin neljä raskasta konekivääriä jyrähtäen ilmoittavat minulle, että ne ovat kunnossa. Järven pinta lähestyy kovalla vauhdilla, mutta Alvesalo jatkaa vielä syöksyään. Mitä se mies oikein meinaa? Näen hänen yhä olevan etukumarassa asennossa eikä hänellä tunnu olevan mitään aikomustakaan oikaista konettaan. Noin viiden metrin korkeudessa tempaisen koneeni vaakalentoon samassa hetkessä kun Alvesalon kone iskee hirvittävällä voimalla jäähän. Korkea lumipatsas sinkoaa ilmaan ja kaikkialla edessäni lentelee murskautuneen koneen kappaleita. Syöksyn järven yli, käännän hävittäjäni ympäri ja kierrän matalalla tapahtumapaikan.

Mieltä masentava näky on allani. Alvesalon Brewster-hävittäjä on murskautunut täydellisesti ja sen pirstaleet ovat lentäneet hujan hajan noin 300 metrin matkalle. Savuava moottori ja koneen pyrstö ovat suurimmat kappaleet, mitä koneesta on jäljellä. Siivet ja koneen etuosa ohjaamon takaseinää myöten ovat kokonaan kadonneet eikä ohjaamostakaan ole mitään jäljellä. Yritän katseellani tavoittaa Alvesalon ruumista kaiken rojun keskeltä, mutta en löydä sitä. Minusta näyttää siltä, että hän on hajonnut samalla tavoin kuin hänen koneensakin. Huomaan Kinnusen kääntyneen takaisin tukikohtaamme viemään surusanomaa. Muut eivät ole huomanneet mitään, vaan näen heidän koneensa yhä pienenevinä pisteinä jatkavan matkaa itään.

( paluulennolla)

Seesjärven luona käännymme pohjoiseen ja lennämme pitkin Ontajärven kuvetta josta otamme suunnan kotiin. Lennämme Alvesalon alassyöksymispaikan yli ja vasta nyt muill selviää Alvesalon surullinen kohtalo. Kohta olemme jo tukikohtamme Tiiksjärven lentokentän yläpuolella ja laskeudumme alas. Hilpeä mielialamme on hävinnyt, sillä mielessämme väikkyy äskeinen kuva pirstoutuneesta Brewsteristä, joka kätkee sirpaleitten joukkoon yhden meistä Vaiteliaina astelemme kämpälle, jossa joukolla päätämme ottaa Alvesalon pienet kaksoispojat lentueemme kummipojiksi.

Noin tunnin päästä palaa Alvesalon alassyöksymispaikalle lähetetty retkikunta takaisin mukanaan itse Alvesalo - mutta ei lainkaan ruumiina, vaan vain jonkin verran päästään tärähtäneenä. Meidän on miltei mahdotonta uskoa, että retkikunnan jäsenet ovat tavanneet Alvesalon jäällä kävelemässä . Tutkitaan, kuinka hän on voinut jäädä henkiin ja vieläpä jokseenkin vahingoittumattomaksi, kun kone on noin 450 kilometrin vauhdissa jäähän törmätessään pirstoutunut täydellisesti. Tällöin tullaan siihen tulokseen, että koneen panssaroitu istuin, johon Alvesalo on ollut vyöllä sidottuna, on törmäyksessä irtaantunut koneesta ja paiskaantunut sitten kuomun läpi ilmaan sekä lennettyään useita kymmeniä metrejä ilmassa pudonnut panssaripuoli alaspäin lumihankeen. Hangen alla oli vielä istuin liukunut jäätä myöten joitakin kymmeniä metrejä, joten sitä ei voitu nähdä ilmasta. Alvesalo oli rytäkässä menettänyt tajunsa, mutta vironnut sitten lumiluolassaan ja kömpinyt sieltä esiin.

Sinä iltana elettiin lentueessa hilpeissä tunnelmissa. Tosin Alvesalo oli jouduttu päänsä takia toimittamaan sairaalaan, mutta tieto siitä, ettei hänellä ollut enää mitään hätää, ja tyytyväisyys toiselta puolen siitä, että taas oli vanhoille tappelukavereille Sekehessä aiheutettu pientä päänsärkyä, kohottivat tunnelmat kattoon. Taas oli yksi vaiherikas päivä takanamme, päivä, joka tilannetiedotuksessa kuitattiin lyhyesti - ilmatoiminta: ei mainittavaa!
 

Se oli huima vehje kun oli kolme tykkiä ja kaksi karkeeta. G6R6. Tykkivehje. Mutta ei sillä halunnut lentää, kun oli kampura. Ainut joka sillä halusi lentää oli Karhilan Kössi. 30 ilmavoittoa. Ehdotettiin Mannerheim-ristiä, mutta ilmoitettiin että ilmavoimien kiintiö on jo täynnä. Antoivat sitten sille VR2:n. Ainoa luutnantti joka sai VR2:n. Ainut vaan ettei saanut sitä 50.000 markkaa jonka rististä sai.

Liekö tämä sama henkilö se lentueenjohtaja, joka kommentoi että hyvä kun lentueenjohtaja lentää hitaimmalla koneella niin muut pysyy paremmin perässä?

Saattoi olla. Hänhän on vielä elossa, Westendissä.
 

Kysyimme tietenkin myös Pokelan ilmavoitoista. Pokela mietti ja...

Se I-153 meinas tappaa minut kun se teki semmoisen virheliikkeen, että veti itsensä pystyyn minun eteen ja meinasin ajaa päälle.

Saitko?

Joo.

Ja sitten oli Pe-2. No mikä se pommari oli? Kaksimoottorinen, nopea. Pe-2. Ja sitten yksi La.... miettii... Kun minulla on semmoisiakin joista minä en ole tehnyt ilmoitusta. Jaa-a, siellä oli yksi La-5 kun silloin 44 syttyi kesäsota.

Meidät hälytettiin sieltä Kymistä. Ja ensimmäinen tappelu missä olin mukana - siellä oli 200 pommikonetta, niitä suojaamassa 96 hävittäjää ja meitä oli neljä. Jotenkin minä muistan kun se kurkkua kuristi. Ja sittenhän ensimmäinen hyökkäys mitä tehtiin niin mehän hajottiin tietysti. Mutta vaikka olisi ollut 100 konetta yhtä vastassa niin eihän niistä voinut tulla kuin yksi aina kerrallaan. Koko ajan kun jotain yritti ampua niin siellä oli pari kolme aina takana.

Suomen Ilmavoimien Historia 11: Hävittäjä-Ässät -kirjan mukaan Pokelalla on viisi virallista ilmavoittoa:
13.2.1942 - Maaselkä - BW-381: ½ Hurricane
4.3.1942 - Maaselkä- BW-381: 1 DB-3
4.10.1942 - Maaselvä - BW-357: ½ I-153
2.6.1943 - Suomenlahti - MT-214: 1 Pe-2
11.9.1943 - Suomenlahti - MT-205: 1 La-5
17.6.1944 - Kannas - MT-422: 1 La-5
 

Miten aseiden rekyyli vaikuttaa?

Eeeeei, ei se vaikuta, eihän siinä koko ajan paineta sitä liipasinta. Ne on vain tarkkoja laukauksia. Eikä panoksia ole niin paljoa.

Savua? Tykin tai konekiväärien savut? Vaikuttaako ampuessa mitään näkökenttään?

Ei mitään, ei savua, ei vaikuta näkökenttään.

Teillä ei varmaan paljoa ollut yötehtäviä?

Silloin heinäkuussa yöllä kyllä lensin, ihan ison parven lävitse. Se oli häipynyt jo ennenkuin sain itseni kääntymään. Ei ollut missään.

Pommariparvi?

Joo

Varmaan mahdoton löytää kanssa?

Joo.

Näitä lukuunottamattahan suomalaiset eivät muutoin varsinaisesti lentäneet yöllä ollenkaan?

Ei, eivätkä myöhemmin yöhävittäjätoimintaan ehtineet mukaan hekään.

Jostain saksalaisesta yöhävittäjälaivueestahan oli sitten 110jä ja 109jä.

Joo, Malmilla.
 

Minähän olin silloin elokuun lopussa hakemassa Saksassa hakemassa koneita. 250 lentävää linnoitusta tuli pommittamaan sitä kenttää. Juostiin sitten kentän ulkopuolelle ja maattiin pellon ojassa, ja toivottiin että ne ois hyvin tarkkoja.

Osuivatko hyvin?

Joo. Meillä oli siellä kymmenen konetta joista kaksi vain enää lentokunnossa.

Kun olin viimeisellä koululennolla minulta syttyi startissa palamaan moottori. Tein sitten pakkolaskun. Siellä oli suomalainen poikamies saksalaisten (lento)koulussa. Isänsä ei ollut ottanut suomen kansalaisuutta, kun oli vuonna 1918 tullut Suomeen. Niinpä poika oli sitten siellä, suoritti lentokoulutusta. Sen nimi oli Totti Hermus (?). Se toi minulle matkaradion sairaalaan, ja kun lähdin sieltä pois hän vei minut Tempelhofin kentälle autolla, kentän ambulanssilla. Hän lähti pari päivää sen jälkeen länteen JG26:een, ja ammuttiin alas pari viikkoa sen jälkeen. Toin perheelle Loviisaan viimeiset terveiset.

Se pakkolaskujuttu johtui siitä että kaveri, en mainitse nimeä, oli startannut sillä tavalla että potkurin säätö oli käsisäädöllä ja se oli asennettu puoli yhteen. Eikä sitä asentoa saanut käyttää kuin automaatilla. Kun hän oli startannut tällä kielletyllä asetuksella moottori meni ylikierroksille. Oli ehdoton määräys, että jos näin käy on siitä ilmoitettava heti ja jäätävä maahan. Kun se menee 2800 kierrosta. Sitähän hän ei tehnyt, ajatteli että joku saksalainen sillä kuitenkin seuraavaksi ajaa. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun pari grogia oli ottanut, tunnusti minulle sitten. Hän pyysi syvästi anteeksi ja minä että mitäs siinä, minä olisi varmaan tehnyt samalla tavalla.

Jälkikäteen muistista kirjoitettu: Samaan aikaan kun Pokela oli Saksassa kärsi Saksa tappion Afrikassa. Tunisian evakuoinnit olivat käynnissä ja koneita lensi myös Saksaan, jopa juuri samaiselle kentälle missä suomalaiset olivat. Saksalaiset eivät olleet kovinkaan hyvässä kunnossa ja olivat kertoilleet paostaan aikamoisia tarinoita. Lentäjät olivat ahtaneet Messerchmittin runkoon yhden tai kaksikin mekaanikkoa - ja sitoneet lisää miehiä koneen siipiin! Yhdessä 109ssä saattoi näin paeta lentäjän lisäksi neljäkin.

Entä muuta koneiden hausta? Siitä varsin vähän tarinoita.

Sen koulun johtaja oli majuri ja meidän joukon komentaja oli myös majuri. Jos Suomeen tulisi samanlainen tilanne, niin meidän majuri varmaan kutsuisi sen toisen ruokapöytään viereensä. Mutta ei tämä. Tämä komentaja oli tyypillinen "etappenschwein" (etappisika), joka oli saanut aseman poliittisilla ansioilla. Kun ensimmäisen kerran syötiin lounasta, niin syötyämme Ehrnrooth pani tupakaksi. Ja tämä komentaja näki sieltä pitkän pöydän päästä sen, että ukko polttaa, ja huusi kovalla äänellä "wie rauth da" ((kuka siellä polttaa)), että näki kuka siellä on. Tyypillistä saksalaista.

Riian kentällä minulla sattui kanssa kerran saksalaisten kanssa. Prahan kentällä tuli konerikko ja jäin sinne. Kone korjattiin ja tulin myöhemmin yksin perästä. Laskin Riian kentälle ja näin, että seisomapaikat on tuolla noin, ihan vieressä. Mutta olisi pitänyt ensin rullata kilometri, kiertää pitkän matkan päästä, sinne päästäkseni joten ajattelin rullata suoraan ruohon yli. Sieltä tuli sitten heti komentajan adjutantti ja käski että pitää tulla komentajan luo.

Minä menin sitten komentajan luo ja se pani nenänsä näin (noin vaaksan päähän) minun nenästäni ja rupesi huutamaan. Sitten se yhtäkkiä tajusi etten olekaan saksalainen, ja kysyi "sprechen sie deutsch?" Ja minä vain "kar nix. " Se oli sitten aivan nolona siinä ja lopetti huutamisen. Konehan oli vielä saksalaisten merkeissä, Suomessa vasta maalattiin.
 

Yksikin tapaus oli sellainen että meitä (saattajia) oli neljä, ja loppujen lopuksi minä olin siinä ihan yksin. Se (valokuvauskone) vaan vetää siinä jonoa ja toista jonoa ja taas... Sitten it lopetti ampumisen ja siitä tiesin, että nyt ne on saaneet hävittäjät ylös.

Ja sitten minä olin oikealla puolella, ja näin yhden Jakin tulevan vasemmalla puolella. Ja eihän minulla ollut mitään muuta mahdollisuutta; ammuin sen eteen niin että se näkee että nyt häntä ammutaan. Silloin ei pysty enää paljoa tähtäämään.

Samalla ampu tämä Pelti-Heikki pystyyn, käänsi itsensä ja menin sen mukaan.. Samalla rääkäs radio jotta "sain koko paskan". Meillä oli siis radiokuuntelu päällä koko ajan, siellä Kettulassa, missä se Stella Polaris porukka oli. Siellä molempien radioliikennettä seurattiin koko ajan...

Blenheimissä taas, siinä on (nauhalla epäselvää, jokin laattori en), ja se ei kestänyt pitkää syöksyä. Niinpä siitä hajosi toinen moottori pitkän syöksyn takia, ei osuman. Blenheim laski Kilpasiltaan, minä menin Suulajärvelle. Vasta sodan jälkeen 1947, kun lensin Mersun Tampereelle, niin se Aimo Juhola oli siellä koelentäjä, ja kädet kyynärpäitä myöten taskussa tallusteli vastaan koneelle ja sanoi "muistaksäees?"

"Kyllähän minä muistan kun sinusta meinattiin vainajaa tehdä."

Hän kertoi aikaisemmin kuinka hänellä on määrätyt liikkeet mitä tekee, jos joutuu sellaiseen tilanteeseen. Mutta eivät ne olisi häntä pelastaneet. Ei minulla olisi ollut mitään vaikeutta seurata niitä.

Yllämainitusta tapauksesta on maininta Ilmavoimien kiltojen yhteisjulkaisussa "Torjuntavoitto 1944, Ilmaviesti, Syksy 1994". Artikkelin on kirjoittanut Ilmavoimien entinen komentaja Heikki Nikunen, joka on referoinut veteraanilentäjä Aimo Juholan tutkimusta Kannaksen suurhyökkäyksen lentotiedustelusta. Lainaus:

LeLv 48:lla oli kirjavahvuudessaan tuohon aikaan vain kaksi PE-konetta, joista kunnossa olleen toinen moottori pysähtyi kuvauslennon menomatkalla. Näin oli jouduttu tilanteeseen, jossa kuvaus käskettiin soveltuvuudesta riippumatta suorittaa sillä kalustolla mikä oli käytettävissä. Gorskajan, SHuvalovon, Levashovon ja Kasimovon kentät kuvattiin heti kuvaussään salliessa 6.3.1944 Blenheim BL-185 koneella, jota suojasi kolme MT-hävittäjää.

BL sai vastaansa LA-5 hävittäjien hyökkäyksen jo ennen rintamalinjan ylitystä, mutta suojaajina olleet Pokela, Juutilainen ja Lönnfors torjuivat ne MT-koneineen. Lentoa jatkettiin ja kentät saatiin kuvattua, mutta loppuvaiheessa BL joutui uudelleen hyökkäyksen kohteeksi ja sai vihollisen tulessa osumia. Irtaantumissyöksyssä toinen moottori leikkasikin kiinni koneen päästessä kuitenkin Suulajärvelle.

BL:n ohjaajana toimi lahjakkaana lentäjänä tunnettu koelentäjä ja PE-pilotti Aimo Juhola. Lennon jälkeen hän tuumi rauhalliseen tapaansasiitä olleen ainakin se hyöty, että hänellekin tuli sotalento Blenheimillä. Tiedustelutuloksia käytettiin hyväksi 9.-10.3. välisenä yönä LeR4:n pommittaessa kyseisiä kenttiä liityttyään sitä ennen salaa pommituslennolta palaaviin venäläismuodostelmiin.

Kyllä ne orpoja lentoja niillä Pelti-Heikeillä oli... Olihan se kun 20 minuuttia jonoa toisen perään, kuvaten hävittäjäkenttiä.

Täysin ennustettava lentorata...

Kyllä ne Pelti-Heikkien lennot oli ikäviä (epäselvää)... Lähetettiin tiedustelemaan Aunuksen kannakselle, Laatokan itäiselle rannalle, hävittäjätukikohtia. Näkötiedustelua, ei mitään kameroita. Ja ihan selvähän se oli, kun se meni sinne niin se ammuttiin alas. Pari hävittäjää olisi tehnyt ihan samalla lailla tehtävän, ei niissäkään mitään kameraa ollut.

Päälliköltä taas sellainen käsky...

Mutta kun ne päälliköt oli sellaisia jotka ei itse lentänyt.

Sama juttu kun talvisodassa viskattiin, vähät Blenheimit mitä oli, tekemään matalapommituksia maajoukkojen tukena. Siellähän niitä sitten meni.

Ei niillä matalapommituksilla kyllä suurta haittaa tehnyt. Lähinnä itselleen.

(1944 kesäsota) Kun koko hävittäjäilmavoimat tuli Lappeenrannan kentälle, kaksi laivuetta, ja tietysti sitä pommitettiin. Sen jälkeen meidän laivue, 34, muutti Laukonsaareen (?). Sen jälkeen meillä ei ollut enää kuin tiedustelulentojen ja pommikoneiden suojausta. Pommikoneiden suojaus, kun ne tuli pitkänä letkana siellä Viipurissa, Talissa ja Ihantalassa, oli kuin olisi karjalaumaa paimentanut, menkää nyt menkää. Ja yhtään pommikonetta ei menetetty silloin kun suojattiin. Että kyllä se suoja jonkin verran auttoi.
 

Kun meitä oli viisi kadettia ja mentiin laivueeseen silloin 1941 elokuussa, niin hän sanoi meille että "minulla on sellainen tapa että minä sinuttelen kaikkia upseereitani - mutta ei se tarkoita että nuoremmat upseerit sinuttelee minua. Mutta kyllä minä senkin luvan tulen myöhemmin antamaan."

Sitten, minulla se saksalainen lentosaapas hankasi oikean isovarpaan niin, että se jouduttiin operoimaan Viipurin sotasairaalassa. Minä sen jälkeen kävelin kentällä huopasaapas toisessa ja lentosaapas toisessa jalassa. Siis heinäkuussa. Ja Magnusson tuli ja katsoi oikein ylhäältä alaspäin ja sanoi "jaha, Pokelahan joutaa sitten mersukouluttajaksi." Minä siihen "mutta herra eversti, en ole saanut kouluttajan koulutusta." Se katsoi taas minua ylhäältä alaspäin ja sanoi "eikö Pokela tiedä että Ilmavoimissa nimittäminen johonkin tehtävään tuo mukanaan pätevyyden?" Niin minä sitten sinne jouduin.
 

Sodan jälkeen olin Mersun pääkouluttaja, ja Rissalaan ja Poriin ja Uttiin tuli kymmenen oppilasta. Ja kysyin sitten "onko mitään rajoituksia?" "Ei ole mitään rajoituksia." "Onko mitään ohjelmaa?" "Ei ole mitään ohjelmaakaan:" Niin minä tein oman ohjelman niille ja sain valita apulaiset. Otin Salmelan ja Karhusen Onnin. Meillä oli sitten kolmen kerho, toisin sanoen ne teki sen työn mikä minun piti tehdä ja minä keräsin kunnian. Ja sitten kun ei ollut mitään rajoituksia sain valita kaksi parasta mekaanikkoa. Oppilaat lensivät keskimäärin 28 tuntia miestä päälle Ja Rissalassa ja Porissa olivat lentäneet jotain 3-4 tuntia, ja saaneet huonon koulutuksen. Ja olivat rikkoneet koneita ja siitä oli noussut helvetinmoinen haloo esikunnassa.

Tuli sitten tutkintaan että miten se on mahdollista: toisessa koulussa on huonoja oppilaita ja toisessa hyviä. Sitten minulla oli vielä muitakin oppilaita, silloin sodan lopussa, ja joskus oli sellaisia puupäitä jotka eivät perkele vaikka miten opetti kahteen kolmeen kertaan mitään osanneet.

Sitten minulla oli sellainen teekkari joka sitten oppi hyvin ja pääsi lentämään. Kymmenkunta vuotta sitten (muistiinpantu 2000 syksyllä) oltiin Ruotsissa katsomassa JAS:ia ja siellä istuttiin yhdessä. Ja se sanoi että "sinä oli hyvä esimies kun et ollut koskaan turhan sotilaallinen." Minulla oli yksi luutnantti kadettikoulusta kanssa, kauhea kun sitä katsoikin niin se veti asennon ja minä että "älä perkele aina säikyttele minua". Kyllä siitä sitten eversti tuli.

Mersukouluttamisesta, miten pahasti mersu väänsi sivuun? Oliko sillä oikeasti paha nousta?

Kyllä se oli suuri ongelma.

Siinä oli se syy että ne uudet pilotit olivat ennen lentäneet Pyryllä, joka oli helvetin herkkä, helvetin herkkä ohjattava. Vanhat pilotit jotka puolestaan tulivat esimerkiksi Fiatista, sehän oli puolestaan kovaohjaiminen. Ja tavallisin syy siihen (nousussa) kaartamiseen oli että he unohtivat kannuspyörän lukitsemisen.

Jos kannuspyörää ei muistanut lukita lähti kone kaartamaan kiihdytyksessä. Kun kone oli rullattu lähtöpaikalleen lukittiin kannuspyörä ohjaamosta ja lähdettiin kiihdyttämään. Sauvasta vetämällä perä pidettiin maassa kunnes polkimista tunsi koneen vastaavan peräsimeen. Tällöin perän annettiin nousta ja pidettiin kone suorassa, kunnes se vedettiin sitten ilmaan. Nousu ei ollut vaikeaa, mutta jos kannuspyörä lonksui vapaana kone läksi kampeamaan nousukiidon aikana usein tuhoisin seurauksin.

Erään koulutettavan tapaus...

Sitten kun koulutus alkoi sanoin että kuule, ota sinä tuo toinen kone ja lennetään kohta Kymiin tästä. No se starttasi edellä ja jäin seuraamaan miten se menee. Ja se rupesi kaartamaan, törmäsi salaojaan ja syttyi palamaan. Laskin heti siihen lähelle ja palokunta tuli myös siihen. Mutta ei voinut mennä lähelle, kun koneessa on täysi aseistus päällä ja nokassa paukkuu. Vein sitten isälle ja äidille palaneen lompakon sieltä.

Minä sitten katsoin ohjaamoon, niin kannuspyörä oli jäänyt lukitsematta. Minä olin tällekin kaverille monet kerrat teroittanut sitä. "Aina kun työnnät kaasua päälle niin polkaise kumpaakin jarrua että tunnet ettei se kaarra." Sillon kun kannuspyörän jarru on auki niin se voi kaartaa minne vaan. Ja siinä oli hirveän suuri potkuri. Se vei sitten mukanaan.

"Tämän takia minä niille niin kovasti tätä korostin, aina muistakaa lukita kannuspyörä. Se oli se pääsyy miksi Mersuja ja lentäjiä starteissa meni."

Mitä siinä lähdössä muuten? Kannuspyörä vielä maassa?

Kannuspyörä oli vielä maassa... Taikka siinä oli huono näkyvyys eteen. Piti vaan sen maassa ja antoi mennä. Ja kun tunsi että peräsimet liikkuu, sitten veti perän ilmaan.

Siihen tehtiin sodan lopulla puusta isommat peräsimet. Niitä tuotiin meillekin mutta koneisiin jouduttiin panemaan metalliperäsimet takaisin, kun puuperäsimiä alkoi särkymään. Ne eivät olleet niin lujia kuin metalliset.

Toinen tapaus - Mersu katkesi kärjestä...

Joo, se oli mekaanikon vika. Se oli Fiateista tullut mekaanikko ja siinä kaasu oli päinvastoin kuin mersussa. Mitä enemmän veti sitä enemmän tuli kierroksia. Ihan inhimillinen erehdys.

Että kyllä se vaikea vehje oli... Siihen piti mennä niin kuin tyvestä puuhun.

Mersun syöksyominaisuudet? Aina puhutaan että syöksyssä Mersu juuttuu, että se on pirun jäykkä, vaikea saada ylös kovissa nopeuksissa, että ohjaimet lukittuu?

Eeeeei, eeeei nyt lukitu.

Yleensähän se meni niin, että se meni rajasyöksynopeuksien yli. Kaverit eivät muistaneet että sitä ei saa laskea siitä yli.

Mäittälän Lauri, sehän otti (nauha epäselvä), ja siellä se joutui väistämään ja meni yli rajanopeuden. Lähti korkeusperäsimet taivaalle. Ja hän meni yhteen kaivoon kannaksella. Sieltä se sitten kerättiin. Tuolla on se on nyt Askolan hautausmaalla sankarihaudassa.

Ei ne ohjaimet lukitu. Tietysti jäykemmäksi tulee mutta ei ne lukitu. Eikä se tietysti siitä oiennut (näyttää kädellä "oikaisun" syöksystä suoraan pystyyn) nuolena taivaalle.

Lainaus Hannu Valtosen kirjasta "Messerchmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous": Heimo Lampi, sivu 298: Varoitus oli 880 km/h kohdalla. Sitä ei saanut ylittää, koska kone hajosi. Pokela ja minä jouduimme kumpikin ylittämään tuon rajan kaksi kertaa. Ei riitä kynä kuvailemaan, miltä ohjaamossa istuminen tuntui kun odotti, että koska räiskähtää. Tuosta satimeen joutuneen ihmisen tunteesta en ole päässyt koskaan eroon.

Entäs trimmaaminen? Vaakalentoon?

Sehän meni ampuessakin niin suoraan kuin kiskoilla. Eeeei, kyllä ne nyt puhuvat ihan...

Hannu Valtosen "Messerchmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous" kirjassa on useita viittauksia Väinö Pokelan kouluttajanuraan. Lisäksi kirjan sivulla 306 on Pokelan oma 'lentäjän näkökulma' MT-koneesta. Muita mainintoja Pokelasta:

Sakari Heiskanen (sivu 285): Mersu-tyypit lensin Suulajärvellä Laivue 34:ssä. Opettaja Pokela oli aivan erinomainen. Startti ei tuottanut mitään vaikeuksia, kun avasi kaasun rauhallisesti. Se ei ollut mikään konsti, hosuivat liikaa ne, joilla se kiersi.

Börje Hielm (sivu 285): Nuoremmille Mersu-koulutus jatkui vielä koko vuoden 1947 ajan, mm. yöhävittäjäkoulutus annettiin myöhäissyksyllä 1947. Kouluttajina Utissa olivat kapteeni Väinö Pokela apunaan lentomestari Onni Paronen. … Kuten kapteeni Pokela opetti jo ennen ensimmäistä yksinlentoa Mersulla, kiertopyrkimystä vasemmalle oli helppo hallita.

Heimo Lampi (sivu 298): Väinö Pokelan epäkiitolliseksi tehtäväksi tuli kouluttaa kaikki BW-pilotit mersulentäjiksi. Minutkin. Selvisin kahdella tutustumislennolla suoraan Mersu-laivueeseen, mutta kaikki eivät.

Esko Nuuttila (sivu 300): Tyyppikouluttajanani oli kapteeni Väinö Pokela. Oli mahtavaa tunne päästä ilmaan FA:n jälkeen. Oli kuin olisi istunut moottorin päällä, mennään eikä meinata. Kiertopyrkimyksiä en kokenut hankaliksi.

Aulis Rosenlöf (sivu 307): Ohjaajakurssi 8:n päättymisen jälkeen pääsin ryhmään, joka määrättiin Lentorykmentti 3:een ja siellä koulutuslentueeseen. Sen päällikkönä toimi kapteeni Väinö Pokela. Väinö Pokela oli paras ja eniten MT-kouluttajana toiminut lentäjä. Olihan hän jo Saksassakin samassa hommassa.

Pekka Tanner (sivu 313): Meitä oli neljä "vihreää" miestä, jotka ihailimme työkaluamme. Luutnantti Pokela otti meidät valvontaansa. Hän selvitti Mersun rakenteen, moottorin ja asesysteemit sekä lento-ominaisuudet, radion käytön sekä paljon pieniä kikkoja. Kyllä hän oli aivan ehdoton opettaja uuden koneen niksejä selvittäessään. Pari ensimmäistä päivää kului kentän reunalla katsellessa starttaavia ja laskeutuvia koneita: valitettavasti kaksi konetta kaartoi vasemmalle voimakkaasti ja teline murtui. Ja aina välillä "Poke" otti ryhmän koolle. Taas menimme läpi joitain kohtia koulutusohjelmasta.
 

Nyt se tappaa itsensä!

Johdatus: Ilmari Juutilaisen sotalento 44 viittä La-5:sta vastaan, taistelu nousee ylemmäs ja ylemmäs, viholliselle tulee apuvoimia ja hän sitten irtautuu pystysyöksyllä, mistä sai oikaistua trimmillä.

Tiedän sen tapauksen kyllä.

Me tultiin rannalta ja meillä oli yksi kone tankkaamattomana, se oli Juutilaisen Illun kone. Ja tuli viisi La viitosta kentän päälle. Illu perkele meni ja starttas. Se oli ihan hullu teko. "Nyt se tappaa itsensä!" Meillä oli sellainen it-jaos siinä meidän vieressä, ja minä juoksin sinne, semmoiset 50-100 metriä. Sanoin sen päällikölle, vänrikille, että "ammu kaikkia semmoisia jotka yrittää Illun perään, että se pääsee ylös kunnolla, kyllä se sitten pärjää." Ja kyllä se pärjäskin.

Ja sitten se vaan aina nousi ylemmäs ja ylemmäs, ja kynnellä joutui raapimaan ikkunoita että näkee sivuilleen. Eivätkä ne saaneet reikääkään siihen, viisi La viitosta.

Jotka oli päällä kun se lähti kentältä...

Ei hänkään niistä yhtään saanut alas, mutta tällainen se tapaus oli. Sitten hän irtaantui niistä syöksymällä, eivätkä ne yrittäneetkään seurata perässä. Todennäköisesti niiltä oli paukut tai bensiini loppu.

Kuinka kovaa Mersulla sitten pääsi? Kuinka kovaa sillä uskalsi syöksyssä ajaa, mikä siinä oli rajanopeus?

Se oli muistaakseni.... 720. Että sen yli ei saanut mennä, mutta monta kertaa meni. Ja ylhäällä kun oli ohut ilma, siellähän jouduttiin usein vääntämään pystyyn kun oltiin suojaamassa jotain valokuvauskonetta.

Ilmarin putkareissu

Tiivistelmä kirjoitettu jälkikäteen muistista

Pokela käski Illun siirtää jonkin harjoituskoneen (kaksitason) kentän toiselle laidalle. Illuhan siirsi muttei rullaamalla kuten olisi pitänyt, koska rullausta olisi tullut pitkä matka. Illu lensi koneen kentän yli noin 20 cm:n korkeudella laidalta toiselle. Eipä siinä muuta olisi käynytkään, mutta laivueen komentaja näki kyseisen lennon eikä pitänyt siita yhtään. Illulle helahti häkki! Kun Pokela seuraavalla viikolla kävi katsomassa Juutilaista tämä istui puiston penkillä päävartion ulkopuolella ja nautti "lomastaan" täysin siemauksin...

Tapauksesta on lisätietoa myös "Ässien Ässä Sodan Taivaalla - Eino Ilmari Juutilaisen tarina" -kirjassa.

Saunareissu pimeällä

Tiivistelmä kirjoitettu jälkikäteen muistista

Jatkosodan rauhallisempi kausi oli meneillään ja laivue oli hieman taaempana. Desanttien uhka oli kuitenkin jatkuva, ja kaikilla pienenä pelkona vartioidun alueen ulkopuolella. Kerrankin miehet olivat sitten normaalisti marssineet metsän halki menevää polkua saunaan, pimeällä. Yhtäkkiä konepistooli oli alkanut laulamaan metsästä ja luodit viuhuneet ympärillä. Miehet maastoutuvat kuka mihinkin --ja sitten metsästä alkaa raikua Illun käkätys.

"Illu perkele, mehän ois voitu ampua sinut" ukot noustessaan valittavat, olihan kaikilla ladatut Naganit vyöllään. "Ette te olisi minuun osuneet, minä ammuin oikein ison kiven takaa!" kuului vain vastaus yöstä.
 

Kauanko saksalaisten kohta kestää?

Nehän saksalaiset on, minulla on paljon hyviä ja oikein mukavia ystäviä Saksassa, mutta joukkona ne ovat helvetin ikäviä tyyppejä. Kerran yhtenä yönä menin Frankfurtiin (sodan jälkeen, matkustajakoneella) ja piti saada deicing, pesu, koneeseen. Ja järjestelmä on sellainen, että sitä mukaa kun koneita tulee starttiin valmiiksi tulee jäänpoisto. Meidän edustaja siellä oli hyvin viehättävä nuori nainen. Minä kysyin että milloinkas se jäänpoisto tulee, koska näin että jälkeeni oli tullut saksalaisia koneita jotka olivat taas jatkaneet matkaansa. Siitä vierestäkin lähti. Se sanoi että tulee kohta. Mutta siinä taas lähti saksalaisia jotka olivat tulleet minun jälkeeni. Ja kysyin koskas jäänpoisto tulee - ja taas sanoi että kohta. Sitten kun kolmannen kerran kysyin ja taas sanoivat kohta, niin minä jo kysyin että "wie lange ist Deutsche bald?". Ei se siitä minulle kuitenkaan kaunaa kantanut.

Kostinpas!

Tiivistelmä kirjoitettu jälkikäteen muistista

Pokela lensi Suomen valtiopäämiestä virallisella vierailulla Unkarissa käyttävää matkustajakonetta. Unkarin Ilmavoimilla oli perinteenä antaa vieraileville valtiopäämiehille hävittäjäsaatto maan rajoilta. Koneen kapteenina Pokela keskusteli unkarilaisten saattajakoneiden komentajan kanssa, sopien aikatauluista - milloin kone lähtee rullaamaan, milloin kiitoradan päässä, koska lähtee ja koska nousee.

He keskustelivat sitten myös muista asioista, ja unkarilainen tiedusteli lensikö Pokela sodassa. Myöntävän vastauksen jälkeen unkarilainen tiedusteli mitä Pokela oli lentänyt. "Brewstereitä ja Messerchmittejä."

"Tuntui kuin olisi jäinen seinä laskeutunut väliin. Se mies oli täysi kommunisti." Unkarilainen upseerin silmissä Mersulla lentäminen teki Pokelasta natsin, ja suhtautuminen muuttui ilmeisesti hyvinkin kylmäksi. Herrat kuitenkin setvivät asiat loppuun. Lopulta Pokela oli koneineen ja matkustajineen valmiina radan päädyssä, valmiina lähtemään.

Moottoreihin tehoja ja - "sitten minä päätin kostaa. Seisoin jarruilla ylimääräiset 30 sekuntia." Pokela hellitti sitten jarruista ja aloitti nousukiidon. Ja unkarilaisten hävittäjät lensivät kiitoradan päältä juuri silloin, eivätkä saaneetkaan Pokelan konetta kiinni enne kuin Unkarin rajalla!

Olen minä käynin Kronstadtissa ennenkin

Tiivistelmä kirjoitettu jälkikäteen muistista

Pokela ohjasi matkustajakonetta Leningradiin. Matkustajakonetta ohjattiin täysin maasta tulevien komentojen myötä - ja Pokela huomasi että maatutka ohjaa heitä lentokieltoalueelle, Kronstadtin linnoitusalueen päälle. Mutta maatutkaa on toteltava. Niinpä kone lensi kieltoalueella, laskeutui lopulta ja…

"Jo rullatessa näkyi miten kentää pitkin juoksi lihava Venäjän Ilmavoimien upseeri, mitalit kilisten. Heti kun kone pysähtyi tämä tuli tivaamaan miksi lensitte kieltoalueella, miksi lensitte."

Pokela ja miehistö inttivät vastaan - kun maatutka komentaa niin sen mukaan myös lennetään. Ja maatutkasta oli Pokela koneineen lennätetty lentokieltoalueelle. Pokela ehdotti riidan ratkaisemiseksi kaikkien menemistä lennonjohtotorniin kuuntelemaan nauhoilta miten tilanne oikein meni. Venäläinen kuitenkin tuumasi epäröiden ettei varmaan tarvitse.

"Ei niillä kuitenkaan mitään nauhureitakaan ollut (makoisat naurut päälle). Siinä sitten tilannetta keventääkseni mainitsin ettei tämä ensimmäinen kerta ollut kun Kronstadtin päällä olen käynyt. Se siinä ihmetteli että miten niin. Vastasin että viimeksi tosin kun kävin niin raskas it ampui niin penteleesti. Tämä siinä sitten naurahtaa leppoisasti, taputtaa olkapäälle ja toteaa että eihän tässä mitään, unohdetaan koko juttu." Pokela oli miehen ulkomuodosta ja olemuksesta päätellyt että tämä oli myös vanhoja sotalentäjiä.

Pokela ottaa tässä vaiheessa puheeksi myös sotalentäjien keskeisen veljeilyn. "Töissä me siellä oltiin." Ja kun sota loppui, loppui myös vihanpito. "En minä ymmärrä lainkaan semmoista vihanpitoa, niin kuin sillä unkarilaisella." Päinvastoin Pokelan mielestä sodassa olleet lentäjät suhtautuvat useimmiten toisiinsa hyvin asiallisesti ja veljellisesti, samalla työmaalla kaikki olleet.