Pikahakemisto:
[ Lentäjän rohkeudesta | Moraneista | Brewsterin ja Moranen aseista ja ampumaetäisyyksistä | Moranen panssarointi, Tanin 'tukialuslähdöt' ja MS-311 | Moranen potkurit ja jäähdyttäjä | Morane Pe-2:a ja muita vastaan | Yhteenveto Moranesta | Moranesta ja Brewsteristä - liikehtimiskyvystä ja suoritusarvoista | Jussi Huotari Brewsteristä | Koneet asealustoina | Koneiden panssaroinnista | Moranella maataistelulentoja | Hankala laivueenkomentaja 28:ssa | Moranella ja Brewsterillä pärjääminen uudempia tyyppejä vastaan | Mersu ja pystysyöksyt | Mersulla manööverointi, "molemmat läpät auki" | Näkyvyys Mersun ohjaamosta | Puhellaan desanteista ja hävitetyistä papereista | Koneiden tunnistaminen ilmassa | Pudotusten varmistamisesta | Lentoolähtö ja koneen trimmaaminen | Katajaisen Nipan viimeinen lento | Brewster yöhävittäjänä | Sattumia Moranepuljassa | Brewsterin kestävyys ja BW Lapissa | Flettneri irti ja lisää pystysyöksyistä | Koneiden kilpalento - BW, CU, FA ja MS vastakkain | Koneiden suorituskyky - mikä kulkee rivakasti, mikä ei | Kokemusta venäläiskoneista? | Riittävästi palasta | "Ammutaan vaan hävittäjiä, ettei käsiala huonone" | Sarvannon esitelmä väistöliikkeistä | Erikoisia tapauksia? Blenheimit pommittaa suota. | Saattamista, Stukia ja tiedustelijoita | "Jumalauta, kerrankin oikein niin kuin pitää" | Yksinäinen Peltiheikki, kiitoksia saattohävittäjille | Saatesanat ]

Antti Tani ja Jouko "Jussi" Huotari

Antti Tania ja Jussi Huotaria haastatteli 10.7.2002 Timo "Kossu" Niiranen, Matti "Tern" Saloranta ja Jukka O. Kauppinen "Grendel".

Antti Tani ja Jussi Huotari tarkistivat haastattelun sisällön tammikuussa 2003.

Oikoluku: Jukka O. Kauppinen
Haastattelunauhojen purku:
Osa 1: Mirja Krook
Osa 2: Jari-Matti "Jasz" Taskinen
Osa 3: Teemu "Teme" Perheentupa
Osa 4: Mirja Krook

Antti Tanin sotilaslentäjän ura alkoi Ilmasotakoulussa marraskuussa 1938. Koulutuksen päätyttyä hänet komennettiin helmikuussa 1940 Lentolaivue 28:aan, joka oli juuri saanut kalustokseen Ranskasta Morane-hävittäjiä. Moranen ohjaimissa Tani ehti ottaa osaa talvisotaan.

Tani saavutti talvi- ja jatkosodan aikaisista Morane-ohjaajista kolmanneksi eniten ilmavoittoja vääpeli Lehtovaaran ja vänrikki Inehmon jälkeen.

Jatkosodan alettua vakinaisessa palveluksessa ollut kersantti Tani lensi Moranella tiedustelu- ja suojauslentoja, saavuttaen ensimmäisen ilmavoittonsa pari päivää sodan syttymisen jälkeen. Tani saavutti Moranella kaikkiaan seitsemän ilmavoittoa, muun muassa kaksi huomattavasti ranskalaishävittäjää nopeampaa tiedustelulennoilla ollutta Pe-2-pommittajaa. Huhtikuussa 1943 hän siirtyi Lentolaivue 34:ään, joka lensi ajanmukaisella Messserschmitt Bf 109 G -hävittäjällä. Päästyään kiinni huippukalustoon alkoi Antti Tanin ilmavoittomäärä kasvaa tasaista tahtia. Messerschmitt-hävittäjällä Kymistä lentäen hän osallistui Suomenlahden ilmataisteluihin sekä Kotkan puolustukseen. Mersun ohjaimissa hän oli torjumassa monikymmenkertaista ylivoimaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944. Antti Tani päätti sodan tilillään 21,5 ilmavoittoa.

Sodan jälkeen hän palveli ilmavoimissa lentäjänä aina vuoteen 1956, toimien samalla myös Utin lennonjohtajana, ennen palaamistaan poikavuosien ammattiinsa kellosepäksi.

Jussi Huotarin urasta ei ole tarjota vastaavaa tiivistelmää, mutta mikäli joku voi tässä auttaa - otamme apua vastaan mielellämme. Huotari astui kuitenkin 2.11.1940 LeLv 24:n riveihin, jossa myös lensi koko sodan. Tasaisesti karttuneen pudotustili lähes räjähti kasvuun, kun Huotari kunnostautui esimerkillisesti kesän 1944 taisteluissa, joissa hän pudotti kahden kuukauden aikana kahdeksan viholliskonetta.

Puhutaan henkilökohtaisen rohkeuden vaatimuksista sodan olosuhteissa ja Tani mainitsee kersantti Vihisen, joka ei loppujen lopuksi ollut hävittäjälentäjäainesta... Vihinen oli irtautunut Tanin siiveltä ilman selitystä taistelulennolla, ja läksytti nuorukaista:

Antti Tani: Jos sinä tuota jatkat, mitä nyt oot minun kanssa tehnyt, niin sinut ammutaan alas joka kerta, kun ryssän kone tulee vastaan.

Jos perän kääntää niin huonostihan siinä käy.

Eihän siinä mitään, niin se vaan tykkäs, että ampukoot sitten alas jos ampuvat. Mutta älä vaan laita häntä Kauhavalle, ei hän kehtaa mennä kotia. Ja sitten, menihän siinä toista vuotta siinä väliä, niin ne ampui sen alas.

Turhaan tavallaan.

Ihan turhaan, meni hyvä kone. Sitähän minä sanoin justiin, että särjet vaan koneita. Hyvällä viuhkalla hyppäsi siitä, eikä se tiennyt edes missä oli. Se oli linjojen välissä, mutta meikäläinen partio kävi hakemassa pois.

Mutta tämmöistähän voi sattua. Ammutaan mies alas, mutta jos se ei hallitse enää sen jälkeen sitä, niin turha sitä on koneita rikkoa sen takia. Jos mies välttämättä haluaa, että hänet saa ampua alaskin mieluummin kuin että hän menee opettajaksi Kauhavalle. Vaikka en minäkään sinne mennyt, kyllä ne minuakin yritti epätoivon vimmalla. Ja kyllä minä sen Vihisen pojalle sanoin, että sinne minuakin yrittivät lähettää mutta en lähde niin kauan kuin tämä sota jatkuu. Sitten sodan jälkeen voin lähteä opettajaksi. Sitten on jotain kerrottavaa, jos selviää. Että tämmöisiä ne on, kaikennäköisiä juttuja tulee.

Toim. huom: Vihisen oireet jatkuivat myöhemminkin, ja hänet ehdittiin ampua alaskin myöhemmin sodan jatkuessa. Laskuvarjohyppy toi miehen kuitenkin omalle puolelle. Vihinen kuitenkin kaatui sodan loppupuolella vihollisen it-tulessa. Vihisestä lisää Jatkosodan ässä -kirjassa mm. sivulla 168.

Haastattelijat selittävät tässä välissä haastattelun kulkua.

Jussi Huotari: Meikäläisellä alkaa tuo muisti mennä sillä lailla, ettei kaikkea muista... muista mitään...

Jos jotain muistuu niin totta kai, saa ja täytyy sanoa...

Niin kuin oli puhetta, niin Moraneista ja niiden käytöstä on runsaasti kysymyksiä. Yksi oli aseistuksesta ja mitä niille Suomessa tehtiin. Kun Suomeen tuli Moranet, niin eikös niissä ollut 7,5 mm ranskalaiset konekiväärit pääosassa, ja osassa oli Hispano-Suiza -tykki, 20-millinen tykki. Kuinka paljon tykkejä oli?

Olisiko ollut puolessakaan, tuskin oli. Koska minä ainakin lensin pikkupyssyllä koko alkusodan ajan, niin kauan kunnes sain sen verran ilmavoittoja, että komentaja määräsi minulle tykin. Rykmentin komentaja, nimenomaan Lorentz, määräsi tykin.

Tykki oli kuulemma tavallaan epäluotettava. Että laukaisumekanismi jumitti tai saattoi lähteä vain yksi paukku ja se jäi sitten siihen.

Se on totta, että se oli melko epäkiitollinen vehje. Paljon parempi oli sitten myöhemmin, kun tuli se 12,7 mm konekivääri. Se toimi. Ja sitten patruunamäärä oli aivan mielettömän pieni, kun se oli, mitähän siinä oli, 50 patruunaa. Sehän meni parissa sekunnissa. Ampui vahingossa pikkuisenkin ohi, niin siihen loppui patruunat. Sitten jäi vain siipikiväärit ja ne oli taas semmoisia kuin ne oli. Sodan alussa niillä sai vielä jonkunäköisiä osumia, kun ei ollut piiput hiekkaa täynnä. Mutta sen jälkeen, kun Naarajärveltäkin lähdettiin Moranella liikkeelle, niin se pölysi niin, että yksi kone kun meni, niin puoli tuntia melkein sai odottaa ennen kuin seuraava pääsi lähtemään. Kun ei nähnyt mitään, jos oli tyyni ilma.

Tuulella tuuli painoi sen verran rakoa, sen takiahan siinä silloin - muistan kun ensimmäinen sotalento alkoi 1941, niin siitä lähti useita koneita. Siinä Myllylä ajoi toisen potkurivirtaan ja heitti kuperkeikan kentällä. Katkaisi kätensä. Käsivarsiko siltä meni poikki tai joku semmoinen homma. Ne tosiaan hiekottui niin äkkiä ne piiput, että sitten ne oli niin väljiä että osui mihin osui. Tuli niin löysäksi, että kun luodin pudotti piipusta niin se meni että kilinä kävi pohjaan saakka. Asemiehet oli vihaisia, mutta minkäs sille. Eihän ne voinut sille mitään sitten enää kun ne väljeni... Ne aseet, joilla ammuttiin, väljenivät siinä aika äkkiä.

(Toim. huom: yllämainittu tapaus kuvataan Jatkosodan ässä -kirjassa sivuilla 81-82. Tani lähti torjuntalennolla MS-311 -koneella. "Seitsemän Moranen käynnistyminen ja rullaus lähtöpaikalle nosti ilmoille suunnattoman pölypilven. Kentän hiekan, suomudan ja turpeen sekainen pintakerros oli todella myrkkyä näkyvyydelle ja koneiden herkkien laitteiden kannalta. Paavo Myllylän kone makasi pölypilven keskellä selällään.)

Miten teillä oli suunnattu nuo aseet yleensä, kuinka kauas tai kuinka lähelle?

Antti Tani: Siipikiväärit oli suunnattu tuommoinen 100 metriin ja samoin tykki.
Jussi Huotari: Siinä (Brewsterissä) oli nämä karkeat, 12,7, siipikiväärit. Ne oli niin kuin kaksi ja puolisataa metriä. Pidemmälle. Ei siinä...
Antti Tani: Niin, eikö ne ollut, nehän oli siinä rungossa melkein?
Jussi Huotari: Siinä oli sillä lailla muistaakseni, että rungon päällä oli se karkea ja sitten semmoinen pienempi, seitsemän millin jolla voi sitten niin kuin harjoituksia suorittaa. Ampumaharjoituksia. Siivissä oli karkeat. Ne olivat (kohdistettu) kaksi ja puolisataa metriä.
Tämä 250 metriä, oliko se ihan teidän koneessanne vai ihan yleisesti?
Jussi Huotari: Yleisesti.
Se oli se vakio. Teillä (Tanilla) oli lähemmäs sataa, mutta se on erityisesti... Kaliiberi on pienempi ja se luoti putoaa enemmän.
Se oli tosiaan.... Ne oli aikaisemmin laitettu pidemmälle, mutta minä ainakin laitatin ne joka kerta 100 metriin sen takia, että minä en viitsinyt kaukaa ampua. Se oli mentävä viereen ampumaan, koska siinä näki sitten, onko siinä mitään tehoa. Jos olisi 250 metrin päästä ampunut, niin se olisi ollut kuin herneitä heittänyt. Siinä oli vähän sellainen tunne.

Miten tämä herneiden heittäminen, kun sitten se kaliiberihan on suurin piirtein sama kuin englantilaisissa hävittäjissä. Oliko sellainen 100 metriä se tehokas tulitusetäisyys pienikaliiberisella konekiväärillä?
Kyllähän 200 metrin päästäkin tietysti jonkinnäköinen teho on, mutta kyllä se 100 metrin päästä on paljon tehokkaampi. Se on semmoinen juttu, että kun minä laukaisen pyssyn ja ammuttava kone menee 500 km tunnissa tuossa edessä, niin ennen kuin luoti saavuttaa koneen, niin kone on jo paljon pidemmällä. Loppujen lopuksi ampumiseen tulee pitempi matka. Jos 250 metrin päästä ampuu niin, ennen kuin se... tosin, luotihan menee melkosen nopeasti, mutta kuitenkin niin se etäisyys, se pitenee koko ajan.
Sitten vielä hajonta ja...
Hajonta ja kaikennäköistä muuta piipputärinää. Niin se (ammukset) menee sitten hyvin harvassa. Minkä lähempänä ampuu, niin sen tiiviimpi se on. Sehän aina supistuu minkä lähempänä.

Tuolla kirjassakin oli mainittu sitä, että jossain vaiheessa hyökkäsitte jonkin koneen kimppuun ja, että 'pitkältä matkalta' ammuitte tykillä, 150 m oli pitkä matka tykillä?
Kaikkein pisin matka oli se, kun minä ammuin siihen Pe-2:seen Äänislinnan päälle, 500 metristä. Ja ennakkoon sillälailla, että ei ollenkaan tähtäimeen vaan koneen ikkunan karmin kohdalta otin ennakon. Kolme kertaa, kolme sarjaa ammuin, ensin tosiaan tähtäimen reunasta, sitten siitä puolivälistä ja sitten reunasta. Sitten osui. Ohjaajaan päästä läpi ja selvä tuli.
Oliko se Berezina vai tykki-Morane?
Se oli tuo 12,7 (elikkä Berezinalla varustettu). 12,7, tykin ammukset olisi mennyt loppuun jo toisella sarjalla. Niitä ei olisi ollut enää. Onneksi siinä oli se 12,7.

Muistatteko te, mitä Brewsterillä käytettiin ampumaetäisyyksinä tai vastaavia esimerkkejä.
Jussi Huotari: Lähinnä mielessä on semmoinen, että jouduin ampumaan noin 90 asteen kulmassa. Mutta siinä piti ottaa ennakkoa jo tänne näin, paljon tänne eteenpäin. Ja sitten pelasi yksi pyssy vaan ja se kun antoi valojuovalla merkkejä, minnepäin tähdätään. 90 asteen kulmasta ampuessa se on näin ikään ja siinä täytyi ottaa jo ennakkoa.
Mikä oli tyypillinen ampumaetäisyys noin yleensä?
Jussi Huotari: Brewsterillä hoidettiin semmoista kahtapuoltasataa suurin piirtein.
Antti Tani: Jos ampui liian läheltä sitä, se meni sivusta ohi.
Eikö Suomessa yleensä harrastettu sitä, että lentäjät olisivat itse voineet määrätä etäisyyden, mihin ne aseet on kohdistettu?
Jussi Huotari: Ehkä olisi mahdollisuus ollut mutta...
Mutta se oli siis niin, että kaikissa oli se 250 metriä?
Jussi Huotari: Asemiehet laitteli.
Antti Tani: Siinä oli yksi seikka minkä takia ei voinut jokainen määrätä omaa. Se johtui siitä, kun koneet kiersi joka ukolla, niin toinen olisi ampunut liian läheltä, toinen liian kaukaa. Ne täytyi panna sitten sille määrätylle etäisyydelle, kun miehet aina vaihtui koneilla ja ei kukaan jaksanut muistaa sitä, että mille etäisyydelle tämä on suunnattu.
Ehkä se oli sitten periaatteessa aseen mukaan. Puolituumainen oli kahteen ja puoleen sataan, ja pikkupyssyt tosiaan olivat siihen 100 -150:een?
Antti Tani: Niin, 150 metriin.
Huotari: Siis niin kuin Brewsterissä, nämä rungon päällä olevat niin niitä nyt ei varsinkaan tarvinnut paljon mihinkään panna, mutta nämä siipikiväärit.

Jussi Huotari: Minä vielä noista ennakoista, tuli mieleeni. Sitä voi ampua silleenkin, että ei ole yhtään ennakkoa, kun ampuu vastakkain. Pari kolme kertaa tein, että ammuin sillä lailla vastakkain. En nyt tiedä miten niille sitten kävi, mutta ei ne ampuneet takaisin. Ehkä minä sopivasti sain sitten osuttua sieltä kauempaa, kaikki pyssyt yhteen Ei sieltä näkynyt minkäännäköistä ammunnan merkkiä sieltä vastaan tulevalta, kyllä ne ohittivat aina sopivasti.
Vastakkaintulitus vain ei muuten sitten tainnut kauhean olla turvallista toimintaa?
Jussi Huotari: Se ei nyt ollut mitenkään erikoisen suositeltavaa.
Antti Tani: Minäkin olin 10 metrin päässä, kun Norola ampui vastakkain sitä yhtä I-15 bisiä. Se kanssa ei oikeastaan hoksannut sen paremmin väistää sitä, niin Moranen taso meni niiden (I-15bis, kaksitaso, sen siipiparin välistä) siipien välistä, pyyhkäsi sen välin siivet taivaalle hemmettiin. Sitten toinen puoli siinä pysyi ja se meni tällä lailla näin. Se äijä jäi kuulemma henkiin. Siitä tuli lopulta, olikohan luutnantti arvoltaan silloin, täysi eversti, samasta kaverista, kuulemma. Minä en muista onko tuolla minun papereissa, minulla on kaikennäköisiä papereita niistä venäläisistä, minun alasampumista ukoista ja tuolla lailla...

(Toim. huom. 12. elokuuta 1942. Vääpeli Norola törmäsi ilmassa tarania yrittäneeseen I-15bisiin. Moranen oikean tason kärki osui I-15bisin oikeanpuoleisia tasoja yhdistävään välitukeen. Venäläiskoneen ylätaso taittui keskeltä ylös ja kone syöksyi maahan, lentäjä selviytyi. Norolan MS-301:n oikean tason etureunaa kasaan vaaksan verran. Samaisessa rähinässä Tanin koneesta löytyi konekiväärin osuma. Tapaus kuvattu Jatkosodan ässä -kirjassa sivuilla 113-114.)

Olikos se nyt tuo Kotkan kaveri kun on, antoi minulle papereita, niissä oli tosiaan niitten kertomuksia samoista asioista.

Pokelan vastakkaintulituskertomuksia on puntaroitu, sillä ne ovat vaarallisia myös simulaattoreissa. On nostettu sitten esiin aina Pokelan esimerkki keskusteltaessa vastakkaintulittamisen järkevyydestä ja hulluudesta, kun hän mainitsi, että hän on kerran ampunut Tsaikkaa vastakkain eikä enää ikinä sen jälkeen. Samantyyppinen esimerkki oli ilmeisesti kun Brewsterit olivat Tiiksjärvellä, niin oli samoin Brewster ajanut vastakkain Tsaikan kanssa. Siivet osuivat yhteen, Brewsterin metallisiipi oli sitten leikannut Tsaikasta siiven poikki.
Jussi Huotari: Minä sain aina väistettyä niitä täältä yläkautta. Mutta ei se tehnyt minkäännäköistä väistöliikettä tämä ..Kyllä siitä huonoja kokemuksia sitten loppuvaiheessa oli. Perkon Vilppu (Vilppu Jouko Perkko, koneena BW-366, törmäsi Jak-1:een 10.11.1943 ja jäi sotavangiksi) ajoi yhteen ja hyppäsi. Ja sitten kun rupesi venäläisillä 20 millistä tykkiä eteenpäin, siihen oli vähän paha mennä kanssa, loppuvaiheessa.

Normaalisti ranskalaisessa Moranessa oli ohjaajalla viiden millin panssarointi ja ne toteaa itsekin, että se oli täysin riittämätön, että siitä meni sakemannien 7.9 mm konekivääriluoti läpi ja tykki meni kuin voista läpi. Oliko Suomessa lisäpanssarointia vai oliko vain ranskalaiset varusteet?

Minä muistelen, että meille kun tuli ne koneet, niissä ei ollut panssaria ollenkaan ja ne tehtiin täällä Suomessa. Minä ajoin 311 -merkkisellä koneella, ajoin tuonne -42 saakka ilman panssaria. Mulla ei sitä ollut ollenkaan. Sen takia esimerkiksi Lunkulassa minä hyvin usein ajoin korsusta Laatokalle, hyppäsin suoraan. 400 metriä.

Suoraan poikittain?
Niin, ei sitä kukaan muu sitä temppua tehnyt. Kun siellä oli penkka, semmoinen heitto siitä penkalta, niin siitä penkalta pääsi hyvin, sai vedettyä telineet äkkiä alta.
Vähän niin kuin tukialus?
Ihan samanlailla niin, kuin tukialuslähtö. Mutta kyllä ne äijät katsoi monta kertaa, että mitä pirua tuo meinaa tehdä. Kun löi heti täydet rähinät päälle, toiset joutui kiertämään sieltä ja rullaamaan kiitoradalle. Sieltä lähtivät päinvastaiseen suuntaan vielä, minä pääsin vielä sinne itäänpäin, toiset lähti länteen. Niin kerkisin moneen kahinaan ensimmäisenä.

(Toim. huom. kerrottu myös kirjassa sivulla 111-112. Antin kone oli kauimmaisena kiitoradalta, joten rannan töyräältä oli nopea reitti oikaista ilmaan. "Melkein kuin mäkihyppääjä hyppyrin nokalta", tätä kuvataan. Nousukaarrossa näkyi, kun toiset vasta suunnittelivat starttia.)

Onko sinulla muistikuvaa, että kuinka paljon se panssari sitten nosti painoa?
90 kiloa.
Haastattelijat: Sitten se on varmaan ollut se kahdeksan milliä, mitä ne on laittanut?
Kahdeksan tai yhdeksän milliä. Siihenkin 311:een tuli myöhemmin panssari, mutta sitten se ei tullut meille enää, vaan se meni tuonne, sinne mikä on pohjoisessa. Ei Sekehe, se on ryssän puolella...
Jussi Huotari: Siellä oli joku kenttä?
Antti Tani: Niin siellä ylhäällä.
Jussi Huotari: Hirvas?
Antti Tani: Ei Hirvas, vielä kauemmaksi sinne ylös.
Onko se Tiiksjärvi ?
Antti Tani: Se meni laivue 14:ään tai johonkin semmoiseen.
Ihan pohjoiseen, tiedustelumiesten koneeksi?
Antti Tani: Niin, siellä oli - tiedustelulaivuehan oli siellä, mutta sinne ne vei ne, mikäs hiton kenttä se nyt olikaan? Sinäkin kävit siellä?
Jussi Huotari: En minä käynyt Karhumäkeä pohjoisempana. Hirvaksen kentältä me lennettiin.
Antti Tani: Joo, niin kyllä minäkin Hirvakselta.
Jussi Huotari: Mutta Tiiksjärvihän oli siellä.
Antti Tani: Tiiksjärvikö se oli ?
Tiiksjärvi oli se melkein kaukaisin hävittäjätukikohta mitä oli.
Antti Tani: Joo, no se oli Tiiksjärveä
Keskellä ei mitään melkein kenttä.

Antti Tani: Niin, kerran vaan kävin Tampereella hakemassa jotain konetta, niin kysyin, että enkö minä saa sitä vanhaa konetta. 'Ei, se on mennyt Tiiksjärvelle. Se on viety jo.'

Kuitenkin ilmeisesti saitte melko pitkään lentää yhdellä samalla koneella, 311 se oli?

Joo, sillähän minä lensin, se oli oikein minun nimikkokone. Eikä monikaan uskaltanut edes sillä lähteä, kun ei sillä ollut selkäpanssaria. Niin tuli seikkailtua ilman selkäpanssaria. Mutta kyllä se Tsaikkojen kanssa tapellessa oli aika paljon parempi, ketterämpi. Jos olisi ollut selkäpanssari, niin ei sitä tiedä kuinka olisi käynyt. Vaikka en minä yhtään Tsaikkaa alas saanut. Mutta sain minä niitä ammuttua niin, että minä niitä vaurioitin, mutta en ainakaan nähnyt että olisi tippunut alas. Linnamaan kanssa me käytiin Lotinanpellon kentällä kerran ja niitä härnättiin, ja saatiin kolme Tsaikkaa peräämme. Sitten noustiin pilveen ja pyörittiin siinä vähän aikaa, ennen kuin ne hajosi siitä meidän alta, niin siitä oli hyvä pistää niiden perään.

Tässä meni lukon taakse pudonnut sokka ja esti lukon liikkeen tarpeeksi taakse. Kaksi laukausta meni kyllä jo ohi.

Johtuiko se G:stä? Jos veti liikaa G:tä....

Ei, se meni jumiin muuten. Sitten kun kolme kertaa teki latausliikkeen, sitten meni aika yksi laukaus. Se oli tämmöinen.

Siinä oli tässäkin kirjassa on tarinaa siitä, ja mitä olen itse hydrauliventtiilien kanssa joutunut tekemisiin, niin jos se paineilmatoiminen on, ja pikkasenkin tulee kosteutta, niin se venttiili jäätyy ja sitten se jäätyy joko auki tai kiinni. Ja sitten jos pilvessä lentää kosteus tiivistyy sinne, paineilman kanssa voi myös jäätyä.

(Toim. huom. kirjassa sivulla 136 mainitaan mm. tapaus, jossa taistelussa tykistä ei lähtenyt ensimmäistäkään laukausta - mutta tykin sulaessa maassa lennon jälkeen se tulitti kaikki 55 laukausta sarjalla. Moottorin lämpö sulatti viimein tykin lukkokoneiston ja kun paineet olivat päällä ase laukesi.)

Oli kaikennäköistä...
Ranskalaisilla oli samaa ongelmaa, että ne (tykit) jäätyi. Sakemannien pommituslauttoja vastaan yrittivät ampua, niin sama juttu, yksi tai kaksi kutia ja sen jälkeen se (tykki) oli jumissa.

Moranessahan oli ilmasysteemi joka paikassa. Ja taisi minun kirjassanikin olla se, kun minä Tampereelle vein sen koneen, kun se yksi inssi rupesi rähjäämään, että kenen luvalla tämä on tehty... Siinä oli semmoinen sormenpaksuinen putki, noin neljä cm ulkona siitä seinämästä ja siihen sai panna suoraan siitä kiinni. Kun se alkuperäinen oli semmoinen, että siinä oli semmoinen jalkaläppä ja jalkaläppään piti taivuttaa täältä hiton syvälle tuonne... Se entinen putki oli siellä mihin paineilma pantiin.

Mekaanikot kirosi joka kerta ja niillä oli aina haavat sormissa ja milloin oli mitäkin, kun ne joutui sinne kiertämään. Ja sitten ne teki tämmöisen fiksun tempun, eihän se koneen menoa mitään haitannut semmoinen pikkuinen, ei sormen paksuinenkaan, puoli sormen paksuutta siinä tuli ulos, niin pikkunen pätkä tuli siihen ulos. Tästä sitten alkaa minulle rähjäämään. Minä sanoin, että 'enhän minä niitä määrää, minä olen vaan vääpeli enkä minä pysty mitään määräämään. Meillä on siellä yksi majuri, soittakaa sinne'. Äijä meni ihan punaiseksi naamaltaan.

(Toim. huom: tapahtui ilmeisesti marraskuussa 1941, kun Tani siirtolensi kaksi Moreanea Naarajärveltä Tampereen lentokonetehtaalle. Toisen koneen luovutuksen jälkeen Tania tentattiin tehtaan vastuuhenkilöiden puolelta malliin "mitä olette tehneet sille korkeapainepullon täyttöventtiilille? Omin päinkö?)

Koneissa oli ilmeisesti useita erilaisia potkureita?

Kolmen vai neljänlaisia potkureita. Siinä oli semmoisella työnnettävällä vivulla ja semmoisella nappulalla, ja kaiken näköisillä.. Siinä oli sähköinen ja sitten oli ilmanpaineella ja... Kolmea tai neljää lajia.

(Toim. huom: neljää potkuria. Chauviere-säätöpotkuria; Hamilton Standard-, Hispano-Suiza- ja Ratier-vakiokierrospotkuria. Lisäksi Escher Wyss-vakiokierrospotkuri oli muutamissa koneissa.)

Onko teillä käsitystä, mikä oli siinä sitä alkuperäistä ranskalaista potkuria, mikä oli se ilmanpainesäätöinen?
Niin se oli.
Sitten oli vissiin sveitsiläistä Escher Wyssiä, sähköinen säätöpotkuri. Ainakin mitä katsoin, tuon kirjan mukaan sveitsiläisellä potkurilla sai parhaat suoritusarvot?
Niin, sillä saa parhaat suoritusarvot, kyllä.
Sitten oli kahta eri tyyppiä ranskalaista potkuria.

Se oli joka kerta, kun koneeseen hyppäsi, niin ensimmäisenä aina tuli katsottua että minkälaiset säätövehkeet oli. Sitten vasta kaikki muut hommat sen jälkeen. Ettei tullut startissa mitään vääriä liikkeitä. Niin kuin siinä Moranessa oli vetokaasu silloin kun ne tuli. Ja ne muutettiin myöhemmin työntökaasuksi.
Oliko se ihan samanlainen kahva, mekaniikka vaan muutettiin toisinpäin?
Kun se oli täältä ylhäältä kiinni aikaisemmin, ei kun kummin päin se nyt oli? Alhaalta kiinni ensin, kun työnsi kaasun niin se veti näin, niin sitten se pantiin taas yläpuolelta, kiinnikkeen yläpuolelta näin. Niin sitten se työnsi sen kaasun sillä lailla auki.

Oliko molempia versioita yhtäaikaa käytössä?
Ei, kyllä ne pantiin samaan aikaan, sitten ne muutettiin kaikki. Mutta siinähän kävi sitten yhdelle... Fiboniusko (toim. huom: ei löytynyt vastaavuutta, lähin mahdollinen tapaus Kohtalokkaat lennot-kirjan mukaan tapaus 58, HC-457, 3.6.1940 vänrikki Viljo Pinomaa, tuhoutui laskussa lähellä Turun Artukaisten lentokenttää. Korjaukset ja vinkit tervetulleita) oli sen pojan nimi, vänrikki. Se hinkui ja hinkui sitä englantilaista konetta, Hurricanea, mitä tuli. Siinä oli työntökaasu. Ja se lähti lennolle ja tuli laskuun. Ja sen kun olisi pitänyt panna kaasu auki, niin se veti sen lopunkin kiinni ja sitten putosi ennen kenttää, ratapenkan reunaan. Henki lähti. Siihen se lensi. Puuta vasten makasi tämmöisessä asennossa, näin puuta vasten, puu oli tuossa selän takana. Makasi ihan sennäköisenä, niin kuin, teki mieli jo huutaa siellä, että 'nouse nyt hyvä mies ylös, mitä sinä siellä makaat!' Oli ihan elävän näköinen, ei mitään - tosin silmät tuijotti vaan paikalleen tällälailla, nekin oli auki vielä. Minä nimittäin olin melkein ensimmäinen, joka siihen paikalle kerkisi, vaikka siellä päälliköt huusi niinkuin sudet 'ohjaajat ei saa sinne mennä'. Niin ne luuli, että kun ruumiita näkee niin rupeaa pelkäämään. Ne ei tajunneet sitä, ei niitä ruumiita tarvitse pelätä, nehän on kuolleita. Ruumiit.

Jos puhutaan vielä Moranen mekaniikasta. Jäähdyttäjä - siinähän oli laskettava jäähdytin. Kuinka kauan kesti laskea se alas, oliko se käsinveivattava vai automaattinen?
Ei, se oli automaattinen. Muuta kun painoi vaan niin se tuli että suhahti alas.
Oliko siinä väliasentoja vai oliko se joko alhaalla tai ylhäällä?
Oli, sen sai työntää ihan alas tai jättää puoleenväliin tai sillä lailla, semmoinen vipu kun se oli, painoi vaan.

Kuinka paljon vaikutti sitten suorituskykyyn se, että joutui ajamaan jäähdytin alhaalla?
Kyllä se .... Minä en koskaan sitä kyllä tehnyt, se automaattisestikin kyllä tuli alas, kun kuumeni tarpeeksi. Rupesi valumaan alas. Ei sitä tullut koskaan ajateltua, että hiljentääkö se vauhtia. Mutta sen tiesin, että varmasti hiljentää, silloin kun se on alhaalla. Mutta kuinka paljon, sitä oli vaikea määritellä.
Samanlainen vähän kuin Mersu, siinä oli ilmeisesti termostaatti?
Niin semmoinen, että se meni sen mukaan alas.

Maalaus: Antti Salminen Aviation Art

Niin, se oli aivan se, että kun etukäteen tiesi että kone tulee, niin kiipesi niin korkealle, että lisää sai vauhtia. Ei mitään muuta kikkaa siinä ollut.

Kiipeämällä ei pysynyt perässä?

Ei pysynyt perässä, ei kerta kaikkiaan. Äänislinnassa, sen toisen koneen, Pe-2:sen kun minä ammuin niin sekin oli semmoinen, että ne ajoi kentän yli. Mulla sitten kaveri lähti minun siivelleni, ja se kun oli sen verran nuori kaveri, että ei ollut joutunut sotaa käymään, niin hän lähti sen (Pe-2:n) perään. Antoi niin kuin minun mennä omaan suuntaani. Minulla oli taktiikka valmiina, mutta hän lähti Pe:n perään eikä sitä koskaan tavoittanut, koko ajan jäi vain lisää. Minä ajoin etelään ja kone, se viholliskone Pe-2, painui pohjoiseen. Minä arvioin sen, kumpaa pitkin se menee takaisin, rataa pitkin tai rantaa pitkin, jompaa kumpaa se ajaa. Ja arvioin oikein, että se menee rataa pitkin etelään. Minä pääsin semmoiselle korkeudelle, että se meni tuosta parin sadan metrin päästä, minun yläpuolella. Me mentiin sitten samaan suuntaan. Se ajoi minun ohitse ja kun se pääsi Latvan kohdalle, Äänislinnasta Latvaan sen välin ajoi, niin se kääntyi ympäri nähtyään junan Latvan asemalla. Silloin minä vaan otin semmoisen suunnan, minä katsoin, nyt kun se kaartaa tuolta, heti kun se oikaisee kaarrosta, niin silloin minä pääsen ampumaan. Ja niin siinä kävi, että se kun oikasi siitä, silloin minä nostin samalle korkeudelle. Minä olin alempana ettei se näe minua, ja nostin samalle korkeudelle ja ammuin ja sain osuman siihen moottoriin. Sen jälkeen se oli helppo saada sitten kiinni, kun toinen moottori meni jumiin.

Kuuntele tästä Tani kertoo Pe-2:n jahtaamisesta. MP3-äänitiedosto. Pituus 4:17 min, 500 kt.

Mitä niissä Pe-2:issa oli? Oliko niissä yksi vai kaksi ampujaa? Radisti ilmeisesti ampui alhaalta?
Tähtäri ampui ylhäältä ja radisti sieltä alhaalta. Tai en minä tiedä oliko se radisti vai pelkästään kk-ampuja siellä alhaalla. Kyllähän se yläampuja sai yhden osumaan minuun, semmoinen sytytysluoti tuli pyöräkoteloon, tuli ja savut pöllähti. Minä nimittäin menin viereen ja näytin niille kavereille että kääntäkää tuonne noin, lähtekää mukaan. Kaveri ravisti vaan päätään siellä, kun oli kk:n takana. Sitten kun minä tyhmyyttäni vedin kaasun taakse, niin silloin se piru rupesi ampumaan.
Ilkiö.
Niin ilkiö. Niin tyhmä, että rupesi ampumaan ystävällistä kaveria, kun minä pyydän kylään, niin ei tule. Rupesi ampumaan, kovilla vielä, kaiken lisäksi. Tosin se nyt oli sytytysluoti. Onneksi se jäi sinne, eikä rikkonut rengasta, vaan se jäi sinne. Savu tuli minun nokkaan ja siitä meni tiesin, että piruhan se osui nyt. Sitten minä nousin siihen päälle ja pruuttasin sitä kerran. Ja se meni syöksykierteeseen ja meni metsään. Ne jäi kaikki ne kolme kaveria henkiin.
Oli kyllä tosi säkä niillä kavereilla.
Joo, niillä oli hyvä viuhka. Mutta kun meikäläiset joukot, jalkaväkiukot, piirittivät sitten sen koneen, niin ne ammuskeli niin kauan ja sitten viimeisen paukun pistivät päähänsä. Paitsi yksi niistä, tähtäri ilmeisesti. Selvisi se kaveri. Se ampui vahingossa pyssynsä tyhjäksi ja sillä ei ollut millä olisi itsensä tappanut, niin se jäi vangiksi. Sitten piti mennä Alitalon kanssa jututtamaan sitä. Otettiin selvää koska se juna tulee sieltä, kun ne sai selville, että ne panee sen vangin siihen junaan. Mentiin sinne asemalle, niin viimeinen vaunu näkyi siellä, kun se meni kohti Suomea. Meiltä jäi jututtamatta sitten koko juttu.

Teillä oli tapana ottaa noita sirpalepommeja kyytiin, kun menitte partiolennolle?
12,5 kiloisia. Mulla oli melkein aina niitä mukana. Muutaman kerran oli, semmoisia äkkilähtöjä kun tuli, niin niitä ei kerinnyt ottamaan mukaan. Minä niitä tiputtelin milloin mihinkin ja paras oli se, kun tiputin väärin kaksi pommia, niin sain itse 12 reikää. Silloin oli kyllä tipalla, ettei käynyt... Hyvä viuhka oli siinäkin, ettei osunut moottoriin. Siivet oli kaikki reikiä täysi ja pakoputkiakin kaksi kappaletta lensi hemmettiin. Se meni niin, että se vei ihan siitä moottorin kupeesta ja leikkasi. Sitten minä viisi minuuttia ajoin kotiinpäin, koko ajan kyttäsin koska rupeaa öljyt lämpiämään. Mutta kun ei viiden minuutin päästä ollut öljy lämminnyt yhtään, niin minä palasin takaisin ja otin porukan kiinni.
Otitko vielä sen jälkeen pommeja mukaan ?
Otin, joka kerta. Kun lähdettiin sinne niin aina otin. Niitä oli mukava tiputtaa, esimerkiksi semmoiseen paikkaan kuin siellä kauempana siellä Äänisjärven takana siellä oli semmoinen kylä ja siellä oli lehmiä. Ennen kuin minä pudotin pommit, niin minä näin että siellä joukossa on naisia. Niin minä menin ja ammuin siihen sivuun pienen sarjan. Sitten kun ne akat juoksi karkuun sieltä, niin sen jälkeen minä menin ja pudotin pommit lehmien sekaan. Että ne tiesivät mennä pois. Sitten niillä oli lihaa syötäväksi.

Tuossa oli päällimmäiset, mitä ulkomaan elävät halusivat Moranesta tietää. Mutta periaatteessa, niin ilmeisesti oli mukava kone lentää ja moottorit oli luotettavat. Aseissa vähän toivomisen varaa?

Minä en usko, että kukaan moitti niitä moottoreita. Ainoastaan se yksi onnettomuus minun tietämän mukaan oli sellainen mikä sattui, ja niillä sentään lennettiin aika paljon. En minä kuullut kenenkään moittivan niitä moottoreita, ne kyllä aika varmoja.

Kun juttelin Hemmo Leinon kanssa, niin hän ilmaisi mielipiteenään tästä Berezina konekivääristä että.... Sitähän kaikki on kehuneet hirveästi, paitsi että siitä on kuitenkin tietoja se on jumittunut, ammusvyöt katkeilleet tai muita ongelmia kuitenkin ollut välillä. Leino sanoi mielipiteenään, että luotettavuusongelmat johtuivat siitä että asemiehet räpläsivät niitä liikaa, tekivät liikaa mitä nyt tekivätkään, liiallisia virityksiä, täyttivät vyöt liian täyteen tms.

Saattaa olla. Minä en sillä Berezinalla oikeastaan - minä en tainnut ampua yhtään tappelua Berezinan kanssa. Kerran minä kokeilin, kun minä toin yhden koneen Tampereelta, niin kokeilin yhdellä järvellä. Heti oli tieto perillä kyllä, 'mitäs sinä siel ammuit'. Kun iso järvi ja minä keskelle järveä siihen jäälle, siellä oli joku musta läntti keskellä järveä.
Joku pilkkijä?
Se ei ollut pilkkijä kylläkään, mutta siihen katsoin, että mitenkä, kun minä tiesin että siinä oli uusi ase, Berezin, semmoinen ase jota ei ole aikaisemmin ollut. Kokeilin sitä tosiaan, niin heti tuli vastaan ...... 'että mitäs sinä siel ammuit'.
Mikä se 12,7 mikä teillä oli niissä oli, oliko se Colt?
Se oli Coltti. Olikohan niitä 1 vai 2. Meidän lentueella ei tainnut olla kuin yksi. 407 muistaakseni oli sen koneen numero, niin siinä oli. Mutta silloin kun kerran olisin päässyt oikein hyvin ampumaan Tsaikkoja, niin se ei suostunut toimimaan. Sitten kun ne Tsaikat lähti kotia, sitten minä sain ne pelaamaan, kun pitkän aikaa raplasin sen kanssa. Siinä piti sähkövehkeitä pyöritellä ja tehdä vaikka minkänäköistä liikettä ja siinä yhtäkkiä se rupesi pelaamaan.

Miten siinä oli aseet, oliko siellä eri liipasimet ja vai jokin valitsin, josta valittiin aseet erikseen? Vai tykille oma ja rottapyssylle oma liipasin?
Siinä oli tykille erikseen ja rottapyssylle etuliipasin.
Samanlailla kuin Mersussa?
Niin, ihan samaan tyyliin. Ai niin, mutta Moranessa oli päällä se jarru, jarru tuota .... mikäs piru?
Minä muistelen, että siellä oli kytkin. Kun teidän kirjaa luin, niin siellä oli että kytkimellä valittiin, keskiase tai sivuase tai kaikki.

(otetaan esille Moranen ohjaamokaavio)
Niin siinä oli tämmöiset, täällä oikeassa sivussa semmoiset, jotka piti panna alas. Jarrunappi on tuo, tuossa päällä. Yleensähän ne oli kaikki alhaalla, kaikki valittavat alhaalla ja...
Ja sitten vaan se pistooliliipasin siellä?
Joo, niin se oli. Tuo on jarru, ja sitä ei paljon uskaltanut painaa, se löi heti jumiin. Sitten kun tällälailla potki edestakaisin sivuperäsimellä, niin se puoli aina jarrutti minkä painoi. Samoin sekin oli paha, että se täytyi tehdä yleensä aina sillä tavalla, että yhdessä jarrutti näin. Jos teki vähänkin pitemmän liikkeen, niin silloin se lähti.
Siinä ei ollut varvasjarruja ollenkaan, oli vain peräsimessä?
Niin, peräsimessä, peräsimellä piti.
Jarrunappi pohjaan ja sitten jälkeen polkimella kiemurrellaan?
Antti Tani: Niin, ja se jarrutti kyllä pyörää kun sen polki pohjaan, että ollenkaan, ei muuten vaikuttanut ollenkaan.
Otti molempiin pyöriin yhtä aikaa?
Niin, se otti molempiin pyöriin hyvin herkästi. Muutaman kerran minä jouduin pari kertaa äkkiä tuolla lailla painamaan, ja heti se tuntui, että pyörällä on kiinni.

Entä Moranen liikehtimiskyky, se oli ilmeisen kiva lentää?
Antti Tani: Oli, minusta ainakin. Se oli erittäin mukava lentää, se ei ollut niin raskas käsitellä kuin esimerkiksi myöhemmin Mersu. Mutta olihan siinä vauhtikin ihan erilainen. Että sanotaan 100 km enemmän vauhtia, niin kyllä se vaikutti aika paljon. Mersu on jäykempi ja sama se oli Brewsterissäkin varmaan.

Jussi Huotari: Brewster oli aika mukava, sopiva lentää. Sitä on kaikki yleensä kehuneet, se on herrasmieskone. Siinä oli aika kevyt ohjaus. Väljät tilat ja...
Brewsterissähän oli iso ohjaamo?
Antti Tani: Niin, siinä oli tilaa tosiaan. Sen verran minä olen kerran istunut Brewsterin sisällä, mutta en mitään muuta kuin istunut vaan ja katsellut.
Jussi Huotari: Taaksekin siihen runkoon sopi monta miestä, jos halusi mennä. Kerranhan siellä oli yksi mies, ja iso matkalaukku ja oliko siellä vielä koira?
Antti Tani: Sen minäkin olen kuullut, sen tarinan.
Jussi Huotari: laski kentälle, mutta se meni pitkäksi.
Antti Tani: Eikös se mennyt ympäri?
Jussi Huotari: Minä en muista menikö se ympäri, mutta kuitenkin pitkäksi. Sen jälkeen ei enää takakontissa ketään viety.
Pokela se sanoi kanssa, että oli ollut mekaanikko salaa sotalennolla kyydissä, ja oli jossain vaiheessa ihmetellyt kuinka joku ottaa nilkasta kiinni. 'Mitä helvettiä' 'Älä keikuta, älä keikuta, täällä rupeaa voimaan pahoin'.
Jussi Huotari: Suomenlahdella oli kerran ainakin.
Hän kertoi siitä, kuinka ei edes tiennyt, että se kaveri oli mukana. Oli kiva kun katselee sieltä alaikkunasta - alaikkunaa ei oltu vielä maalattu umpeen. Oli katsellut sieltä ja ihmetellyt, eikä kertonut hänelle mitään. Oliko toinen vai kolmas lento kun hänet viimein huomattiin. "Etkä ikinä tule kyytiin enää."

Pokelaltahan kysyttiin tästä pohjaikkunan umpeenmaalauksesta. Miten teidän mielestänne, maalattiinko pohja umpeen vai menikö se vaan öljystä ja muusta liasta umpeen?
Jussi Huotari: Kyllä ne vissiin vaan maalasi, en kyllä ole varma siitä. Voi olla, että... jos muutenkin maalattiin sitten. Minulla on muutama valokuva Brewsteristä, missä näyttäisi ettei sitä pohjaikkunaa olisi ollenkaan, se on sitten varmaan vaan ylimaalattu?
Jussi Huotari: Ei siitä mitään iloa loppujen lopuksi ollut. Ei sieltä paljon mitään nähnyt.
Antti Tani: Niin, ei sieltä voinut paljon katsella.
Eipä taida, vähän tukialustouhuun tehty koko pohjaikkuna.
Antti Tani: Niin varmaan.
Jussi Huotari: Niin, mitä varten se nyt oli sitten...

Mitenkäs Morane, se oli sitten enemmän kurvailukone?
Antti Tani: Niin, kyllä se enemmän kurvatappeluhommaa oli. Me harjoiteltiin vielä välirauhan aikana semmoista kurvatappelua, että me pudotettiin semmoinen varjo, painolla varustettu varjo, ja sitä vastaan aina hyökättiin ja tehtiin kaikennäköistä kurvaa sen ympärillä.

Iso osa ranskalaisista raporteista toteaa, että MS406 oli huomattavasti nopeampi ja kiipesi huomattavasti paremmin kuin mitä suomalaiset arvot väittävät. Oliko nämä mahdollisesti huonompilaatuisia koneita vai onko ranskalaiset arvot vain ihan pimeitä? Vai oliko se vain vaikea huoltaa vai mikä siinä mahtaa olla? Eikö ne ensimmäiset koneet, mitä täällä oli, kuitenkin olleet uusia koneita Ranskasta?
Oli, tai ainakin minun tietämän mukaan. Minä olin siellä hakemassa, niin no eihän sitä meikäläinen tiennyt paljonko niillä oli ajettu, kun en nähnyt niiden papereita. Mutta kyllä minusta tuntuu, että kyllä ne melko uusia olivat.

Kun sota eteni, niin huononiko koneiden suoritusarvot huomattavasti vai pysyikö ne suurin piirtein samassa?
Ei, kun minusta moottori oli Moranessa melko hyvä. Se oli hiton varma peli, että niissä ei siis tapahtunut moottorin sammumisia kesken kuin välirauhan aikana. Mikä se kaveri nyt oli, Naarajärvellä startissa, jotain tapahtui siinä. Hän yritti pellolle ja pääsikin siihen pellolle, mutta sattui ojaan. Ja siinä ojassa oli helvetinmoinen kivi, niin se jysähti siihen. Henki meni sen takia. Tai olisi hän tietysti saralle tullut, mutta siinä oli koivu, joka nykäisi sen verran vinoon, että hän meni ojaan. Niin, pirun huono säkä sillä kaverilla.

Knight of the Northern Sky - Jussi Huotari. Maalaus: Jerry Anderson.

Brewsterihän oli tähtimoottorikone ja oli kohtuullisen kovaääninen kone ainakin. Oliko kiinni potkurista vai oliko se moottorista?
Ilmeisesti se oli siitä potkurista, kun se pantiin ihan pienille kulmille. Siitä se tuli varmaan se ääni.
Siinä oli kohtuullisen iso potkuri, menikö lavat sitten yliääninopeudelle vai kärjet meni...
Se potkuri ainakin lisäsi nopeutta, jos se pantiin pienille kulmilla. Suurilla kulmilla se ei jaksanut taas nostaa ollenkaan ilmaan.
Oliko Cyclone luotettava kone?
Kyllä se oli yleensä luotettava oli. Ei siitä voi moittia, esimerkiksi niin kuin tämä Vihuri aikanaan sitten, sitä piti vähän painostella ja sitten pakkolaskuja joutui tekemään sen kanssa.
Antti Tani: Niin sinä jouduit pakkolaskun tekemään Vihurilla?
Jussi Huotari: Minä laskin yhden kerran tuonne (EPÄSELVÄ PAIKAN NIMI) järvelle .
Antti Tani: Minä tulin katsomaan silloin järven rannalle. Minä olin lennonjohtajana, silloin kun hän teki sen pakkolaskun. Hyvä viuhka sinullakin, kun pääsit sinne järven rannalle. Järven jäälle.
Jussi Huotari: Olin matalalennolla tuolla ja sitten rupesin tulemaan kotia päin, kaartaessa Kausalan seutuvilla rupesi antamaan oireita. Rupesi lähtemään moottorista yksi pultti irti. Vähän jos lisäsi vauhtia, kaasua, niin ääni koveni. Minä katsoin parhaaksi laskeutua sinne järven jäälle kun oli niin hyvä paikka.
Antti Tani: Ja hyvä kartanokin.
Jussi Huotari: Niin. Siinä oli sitten vielä Iitin kirkko lähellä, Iitin kirkko oli hyvä merkki pelastajien tulla katsomaan. Autollakin pääsi sinne järven jäälle hyvin, että sieltä sai kyytiä.

Miten vakaita Brewster ja Morane olivat asealustoina vaikka Mersuun verrattuna? Kuinka koneet uivat, kun on ollut juttuja, että Morane kun on lyhyt kone periaatteessa niin se oli vähän herkkä, epävakainen, vähän lonkosi?
Antti Tani: Morane oli paljon epävakaampi kuin Mersu. Mersu oli paljon vakaampi menemään. Ajoi kovaa taikka hiljaa, niin se meni suorempaa.
Jussi Huotari: Olihan siinä semmoista joskus, jossakin vaiheessa käytettiin (Mersussa) myös siipipyssyjä, mutta katsottiin, että ne ei vastaa tarkoitustaan, ne kolmen tykin Mersut. Niin otettiin ne siipitykit pois

Kössihän siitä tykkäsi, mutta se taisikin olla ainoa joka tykkäsi siitä tykkimersusta.
Antti Tani: Sen ainoan kerran, kun pääsin tykkimersulla ampumaan, vaikka ammuinkin kolme IL:ää alas, niin en minä siitä tykännyt. Ensimmäisen lyhyen sarjan kun minä ammuin, niin sehän kampesi heti, kun toinen (siipi)tykki ei ampunut. Sitten täytyi ottaa, mennä niin lähelle sitä konetta kuin suinkin ja ottaa vielä vähän väärään, niin kuin väärään suuntaan...
Oliko koko lennon ajan toinen siipitykki jumissa?
Antti Tani: Oli, ei toiminut, yhtään laukausta ei mennyt. Jalka pohjassa silloin just kun painoi, samalla jalka pohjaan (kun ampui), niin se menikin vähän matkaa niin kuin suoraan. Semmoisen lyhyen sarjan aina sai ammuttua, kun pääsi koneen viereen. Piti olla sitten vieressä kanssa. Mutta se oli merkillistä, että niillä IL:llä ei ollut tarpeeksi varmaan kk-ampujia, että niillä oli siellä reunassa, ainakin kahdessa koneessa oli, mutta sitten kolmannessa koneessa ei ollut ketään, tai ei ainakaan laukauksia tullut. Se oli ihan hiljaa. Ja neljäskin kone, minkä minä siinä näin, sielläkään ei ollut ketään.
Mutta niissä oli kuitenkin ampumot?
Antti Tani: Niin, kyllä niillä laitteet koneessa ...
Jossain kirjassahan oli juttua siitä, että ne aika usein menikin sinne panssareitten suojaan piiloon? Siellä oli se titaaniamme, missä ne istui niin vaiheessa kun tulee luotia silmille, niin pää alas, että pysyy hengissä mieluummin.
Antti Tani: Niin, ne meni piiloon. Saattaa olla, että ne äijät oli jättäneet pyssyn pystyyn vaan ja oli piilossa siellä.
Se oli niin hirveä rekyyli siinä siipitykissä?
Antti Tani: On, valtava kerta kaikkiaan.
Eikö siinä ollut aika suuri tulinopeus kuitenkin?
Niin, aikamoinen... muista montako laukausta siinä nyt meni sitten minuutissa.

Antti Tanin tykkimersu, MT-453, mallinnettuna WarBirds III-simulaattorissa ja hänelle omistettuna. Lisätietoja täällä.

Mitenkäs Brewsterin aseistus ja Mersun aseistus, elikkä 50-kaliiberiset verrattuna tykki, kumpi oli mukavamman tuntuinen, siis tehokkaamman tuntuinen?
Jussi Huotari: Tämä Mersun tykki, kun se oli siinä keskellä, ei se mihinkään kammennut sitten. Siinä oli pyssyt keskitetty, että ei ne minun nähdäkseni paljoa vaikuttanut siihen.
Miten teho, noin oma kokemus, kumpi tuntui mukavammalta aseistukselta: nämä neljä konekivääriä vai Mersun tykki?
Jussi Huotari: Kyllä se Mersun tykki oli melkein parempi, tehokkaampi. Oli keskitetty ne (aseet) siihen yhteen ryhmään, siinähän oli..
Antti Tani: Konekiväärit oli ihan siinä vieressä, ei ollut kuin tämän verran eroa.
Jussi Huotari: Niin, tykki oli siinä keskellä. Tykki jos vain suinkin toimi vähänkään, niin sehän teki tuhoa.

Muistatteko mitä asemiehet niihin latasivat, mitä siellä oli patruunoita? Oliko siellä räjähtävää vai panssarikranaatteja vai sytyttäviä kranaatteja? Miten aseet oli yleensä vyötetty, joko konekivääreissä tai sitten Mersussa tykissä? Onko muistikuvaa?
Antti Tani: Minulla ei ole kyllä oikein minkäännäköistä. Moranessa kun minulla oli tykki, niin latasin itse ne rummut.
No, mitä niihin meni?
Otin joka kolmannesta, kiersin kärjen auki ja otin iskurin hemmettiin ja kärjen takaisin. Joka kolmas. Sen takia, kun ne räjähti liian herkästi. Jos osui verhoukseen niin ne posahti siinä ja eikä saanut, eivät menneet läpi ollenkaan. Nyt kun joka kolmas oli suutari, niin se meni aina läpi.
Eli te teitte itse panssariammuksia ?
Niin, se oli kyllä täysin kiellettyä.
Eli kaksi räjähtävää ja yksi suutari.
Joo, semmoinen suutari aina.
Mutta Hispanossa oli normaalisti sitten kaikki räjähtävää?
Niin, alunperin ne oli kaikki räjähtäviä.
Ei mitään hidastetta kranaatissa? Heti kun hipaisi, niin se räjähti?
Niin se räjähti heti. Se oli kuin sanomalehtipaperia melkein, se tömähti heti, kun johonkin osui vaan. Se oli niin hiton herkkää, että...En minä tiedä oliko siitä nyt sitten paljoakaan hyötyä. Minä tein niitä paukkuja ja sitten toiset ajeli ja ammuskeli. Vaikka oli semmoinen puhe, mutta eihän ne asemiehet joutaneet aina niitä vaihtamaan. Sehän ei ollut kuin, että pani paikalleen siihen niin senhän sai vaihdettua sitten tavalliseen...

Linnamaan kanssa me tehtiin sitä hommaa niin kauan kuin tuli oikein ankara kielto. Nimittäin varikolla rupesivat tekemään sitä samaa ja heti ensimmäinen, yksi kersantti, niin siltä meni sormet. Huolimaton oli, ilmeisesti. Ei tiennyt että sota-aikana aseita käsitellään huolellisesti.

Miten sitten Mersun vyö, mitä siinä oli?
Antti Tani: Minä en koskenut koskaan.
Tiedätkö yhtään mitä niissä oli?
Antti Tani: En yhtään tiedä mitä niissä oli. Tiesitkö sinä?
Jussi Huotari: En minäkään tiedä oikein, muista niin...
Antti Tani: En minä ainakaan muista, että missään.. Kyllä minä näin kun ne laitteli vöitä sinne, mutta sitä en tiennyt että minkälaista niissä oli...
Jussi Huotari: Brewsteristä sen verran muistan, että siellä oli valojuovia.
Joka viides vai joka kolmas?
Jussi Huotari: Se voi olla joka viides. En ole varma kylläkään.

Yksi mikä on ollut keskustelun kohteena, nimenomaan panssarointi ja ammusten tehoaminen. Kun on pienikaliiberisella ammuttu I-153:sta luodit vaan kimpoilee. Rupesin miettimään sitä kun yksi väittää, että vaikka ammukset kimpoileekin pois panssarista eikä siihen koneeseen varsinaisesti tule mitään rungollista vauriota. Mutta jos konekiväärillä ampuu ja tulee reikiä, niin vaikuttaako se yhtään mihinkään, vai onko se vaan lentäjällä huolta että ropisee takapanssarissa?

Jussi Huotari: Jaa, mitenhän tuohon osaisi sanoa...
Antti Tani: Kyllähän se tietysti rikkoo konetta joka tapauksessa, runkoa. Ja eihän ne ole panssaroituja. Esimerkiksi IL-2, kyllähän siihen runkoon reikiä sai. Mutta ensimmäinen panssari kun tuli, niin ei se siitä läpi enää mennyt. Eikä sitä saanut, vaikka tykillä ampui. En minä ainakaan saanut yhtään konetta sillälailla alas, että olisi pelkkää runkoa ampunut. Minä tyhjensin kerran aseeni kokonaan siihen sillä lailla, että minä ammuin ensin jäähdyttäjiin ja kun minä näin että nyt sieltä, sen näki omista laseista, että nyt niissä (jäähdyttimissä) on reiät, selvä. Sitten minä ammuin kaikki loput paukut runkoon. Se oli ihan niin kuin se ei olisi mitään vaikuttanut, mutta tykillä ammut takaa suoraan runkoon, niin siitä näki saiko se osumia. Jos se jatkaa suoraan lentoa, niin silloinhan se on kuollut mies siellä, mutta jos tekee kurvin niin silloin se on...
Antti Tani: Niin tämä teki laskun yhdelle pellolle. Yritti laskea ensin, se teki 150 metriä lisää sitä
Jussi Huotari: Että yleensä tarkoitan, että jos ei se väistä mihinkään, niin sillon se on (kuollut).
Antti Tani: Niin kyllähän sen tietää että se on kuollut kaveri. Mutta esimerkiksi IL-2 oli niin hyvin panssaroitu, että ei se ohjaaja vielä tiennyt mitään koko hommasta, kun siinä oli kolme panssaria peräkkäin
Jussi Huotari: Ne tainnut oikein väistelläkkään...
Antti Tani: Ei ne väistellyt, se ajo suoraan. Ja sitten kun se ties, moottori alkoi savuta ja loppuveto, niin se katto että peukalo tossa lasken tonne. Laski sinne mutta sillä oli liikaa vauhtia, niin se meni sinne metsään ja sinne puustoon tuli 150 metriä semmosta väylää. Ja sinne se pysähtyi ja jäi höyryämään.

Ettekös te Moraneilla jahdanneet venäläisten junia. Oliko se Tiiksjärven porukka joka oli junajahdissa? Ainakin tämä Valte Estama oli jutellut Oulun kavereille venäläisten junien metsästämisestä Moraneilla.
Antti Tani: Niin kyllähän ne. Samaahan mekin tehtiin, mutta kyllähän ne Tiiksjärven miehet kävi usein, pitkin rataa kiersivät ja ammuskeli niitä junia. Minäkin olen monta junaa pysäyttänyt, veturia ampunut seulaks. Se on tuolta sivusta kun veturiakin ampuu, se on pitkä väli, siihen kun ropottaa reikiä. Sehän ei ole panssaroitu vaikka se on peltiä, siitähän menee luoti läpi. Se rupes höyryämään, koko veturin nokan matkalta nousi höyryt pellolle. Siinä on pojilla hommaa, kun ne korjaa.
Jussi Huotari: Meiltä oli kielletty kokonaan maahan ampuminen. Yhden kerran ammuttiin, silloin noita autoja oli liikenteessä, Karhunen oli vetämässä. Yleensä oli kielletty.
Antti Tani: Ammuin vähän monta kertaa maahan ja autoja ja hevosia ja ukkoja. Ja kerran ajoin vielä pitkin linjaa ryssät, kun meikäläiset suoritti hyökkäysvalmistelut, tykistö ampui sinne, niin siitä sekaan vaan ja prrrrrrrrt!

Minkä takia teillä oli kielletty maahan ampuminen?
Jussi Huotari: Se oli koneiden säästämiseksi. Magnusson kielsi kokonaan, ettei turhia semmoisia riskejä. oteta.
Antti Tani: Niin sen takia. Kyllähän siinä aikamoinen vaara oli
Moraneista ei niin väliä vaan Brewsterit on tärkeämpiä, no nehän oli silloin ensilinjan koneita.
Jussi Huotari: Ilmataisteluihin varattuja
Aivan ja se on ihan ymmärrettävää.

Antti Tani: Kyllä siellä silloin hyökkäysvaiheen aikana niin jatkuvasti (hyökättiin maakohteita vastaan). Ja sitten myöskin kun oltiin Äänislinnassa, jo hyökkäysvaiheen ensimmäinen vaihe oli ohi. Niin aina me kaikki tiet koluttiin ja katsottiin mitä siellä on. Puudossin kaupunki oli siinä 40 kilometrin päässä itäänpäin, niin katuun aina, minä ainakin joka kerta kun olin siellä, niin putsasin pyssyt siihen kadulle.
Kukas teillä oli komentajana?
Siren. Mutta ei me paljon mitään Sirenille koskaan, kun minä olin huonoissa väleissä Sirenin kanssa muutenkin. Niin sille koskaan mitään puhunut mistään asiasta.
Laivueissa sai oikeastaan tehdä ilmeisesti mitä halusi?
Eikun lentueessa. Lentueenpäällikölle tietysti ilmoitin joka kerta kaikki mitä siellä tapahtui ja kirjoitettiin sitten tappelukertomukset.

Oliko Siren sama henkilö, joka oli sitten myöhemmin sodan jälkeen Kauhavalla? Muistelisin, vaikka en ole ihan varma... Hän oli siellä viimeisellä kurssilla. Olikohan ohjaajakurssi kahdeksikko, joka jäi kesken ja tulivat sitten myöhemmin lopettamaan kurssia. Muistaakseni tämä samainen Siren oli komentajana ja eivät pojat oikein meinanneet saada lentää siellä. Ei ollut Siren muuttunut yhtään miellyttävämmäksi ihmiseksi siinäkään vaiheessa. Pojat siellä yrittää, että meidän pitää omalla tai puolikkaalla luvalla valvontakomissiolta salaa lentää lentokoulutusta, eikä Siren anna niitten lentää. Nämä lopulta omia reittejä pitkin esittävät suoraan Ilmavoimien komentajalle valituksen, että kun he eivät saa lentää, ja kohta tulee hyvin kovaääninen Siren huutamaan niille että kuka on mennyt valittamaan... Sitten ne sai lentää Eikös se ollut teillä vähän samanlaista, että Sirenin ohi piti mennä jos mitään halusi?

Juu, ei. Sen jälkeen, kun minä sain vakanssin. Kun ei se meinannut minua ottaa vakavasti millään. Sitten minä menin suoraan henkilöstöosaston päällikön, majuri Oskari Haakin, juttusille Turussa (toim. huom. kesäkuu 1940) ja minä saan vakanssin. Ja kaksi muuta kaveria, Pulliaisen Yrö ja Laitisen Martti, sai saman tien saman puhuttelun. Se on tosiaan niin, kyllä se aikamoisen tempun teki. Se repi kaksi kertaa ne paperit ja pani paperikoriin. Ja sen takia, koska minulla oli korvassa vikaa ja siellä Kauhavalla oleva lääkäri sanoi, että ei minusta lentäjää tule enää ollenkaan. Sen takia että pieni ajoksen poikanen oli korvassa kiusana. Melkoisia lausuntoja antaa lääkäritkin.
Kohtuullinen lentäjä taisi kuitenkin tulla. Sanoi lääkäri mitä tahansa.
Niin, sanokoon lääkäri mitä tahansa. Kaksi kertaa piti Tilkassa käydä sen takia. Se lääkäri ei osannut tehdä mitään. Sehän tietysti kirjoitti reseptejä, sen tietysti mahdollisesti osas. Ois ottanut puukon, tai mie kysyin, että eikö sitä voi puhkaista? 'Ei ei ei, siitä menee kuulo korvasta.' Sitten kun se toinen kerta tuli, niin se heti, kun minä menin valittamaan että nyt sitä alkoi särkee uudestaan. Korpraalin, lääkintämiehen kanssa lähdettiin yhdessä menemään. Ensimmäistä kertaa kun mentiin, niin se puhkesi junassa ja sitten kun minä menin lääkäriin, niin lääkäri sanoi Tilkassa että 'mitäs te tänne tulette, kun nämähän on jo puhki, eihän tässä mitään tarvitse tehdä' Minä sanoin, että no pääsenkö heti pois? 'Ei, viikon makaatte täällä näin'. Kuitenkin se valitti, että kun täällä on muutenkin tätä porukkaa. Se oli just YH-aikaa, silloin kerättiin ukkoja, siitä huolimatta pani minut sinne viikoksi. Viikon makasin ja sitten pääsin pois. Sitten minä oli viikon Kauhavalla ja viikon päästä jouduin taas uudestaan. Sitten lääkäri sai puhkaistua eikä se enää murissut, kun se näki sen ajoksen. Sitten se puhkaisi (ajoksen) ja taas sai maata viikon siellä. Siinä tapahtui sitten kaikennäköistä. Meillä oli kurssilla kaikenmaailman kokeet ja tämmöiset, ja minä jäin kaikista pois. Ei se ihme ollut, jos minä olin viimeinen oppilas meidän kurssilla. Huonoin oppilas, niin kuin sanotaan.

Mitenkäs Moranella lentäessä, kun muita vastustajia tässä on jo käsitelty. Mutta miten sitten, kun siellä rupesi tulemaan muutakin kuin I-15:sta, I-153:sta ja I-16:sta vastaan? Morane oli mukava kone lentää ja ketterä vehje, mutta entäs kun rupesi tulemaan Hurricanea ja vähän uudempaa tavaraa vastaan?

Se huono puolihan siinä on, että minua vastaan ei tullut I-153:sta nopeampaa konetta yhtään. Minä en nähnytkään yhtään muuta konetta kuin noi Tsaikat ja I-15:ta. Niin Pe-2:sia, niitä näkyi 6-7 kappaletta, joiden perään pääsin menee ja ampumaankin, yritin tuolta kaukaa ampua. Mutta kun ei niitä saanut kiinni, niin täytyi yrittää siitä tilasta mikä milloinkin sattui olemaan.

Entäs te (Jussi Huotarilta)? Kuinka pitkälle te lensitte Brewsterillä ennen Mersuja? Mihin saakka?
Jussi Huotari: Se oli 1944 alkuvuodesta, silloin talvella.
Just, eli tässä mitä Jukka kysy lähinnä se että siinä vaiheessa kun Brewsterikin rupes olee, sitten venäläisiltä rupes tulee uudempaa kalustoa vastaan et sieltä rupes tulee Lagg:ia, Yak:ia ja Mig:iä ja muuta vastaan. Niin kuinka sillä Brewsterillä pärjäs sitten näitä nopeampia koneita vastaan?
Jussi Huotari: No kyllä sillä vähän heikosti pärjäsi, näitä mitä nää nyt on, LaGG-3:sia vastaan.
Antti Tani: Niitähän eniten oli heti alkuun.
Jussi Huotari: Niitä oli alkuun ja Brewsterin kanssa jotenkin pärjäsi. Mutta sitten kun tuli seuraavat tyypit sieltä, niin sitten ei enää oikein. Sitten oli vähän huonoa tuon Mersun kanssakin.
Antti Tani: Niin sitten oli ne Yak-9:t.
Jussi Huotari: Yak-9 kun tuli, niin sen kanssa oli liemessä

Katselin että teillä on ainakin yksi Yak-9 -pudotus tuolla. Noista loppusodan venäläisistä vehkeistä meinasin, että Mersu nyt ilmeisesti pystyi spiraalikaarrolla tai nousulla tiputtaa uudempiakin venäläisiä hävittäjiä?

Jussi Huotari: Joo. Minulla oli toinen käsitys niistä, että Mersu pärjäs. Kerran kokeilin nousua mutta en saanut irtoamaan muuten kuin pystysyöksyllä.
Eli pystysyöksyllä kuitenkin pääsi irti.
Jussi Huotari: Niin sillä vietiin.

Antti Tani: Siellä miekin pääsin, niin kuin kahden sellaisen perään menin ja hävisin siinä alkukilpailussa. Niillä oli enemmän vauhtia, kun minä tulin aika paljon alempaa.
Ei se sen kummempaa ollut, kun ne koneet nousi ja rupesivat kääntymään. Minä ajattelin, että pääsen justiin ampumaan niitä silloin, kun ne ovat siinä pysähdyksissä. Mutta en minä päässytkään siihen. Kiersin täältä ja yritin nostaa - ja minulta loppui vauhti kesken ja piti kaataa niiden alle. Minun piti työntää tällästa, että pääsin niitten taakse, piti työntää sellasta selkäsyöksyä. Ja kun ne tuli sieltä ylhäältä alas, niin minä painoin täältä kautta näin ja tein muutaman siivekekäännöksen matkalla. Ja täysi rähinä päällä.

Kuuntele tästä Tani syöksyy Mersulla ja kertoo IL-2:n jahtaamisesta. MP3-äänitiedosto. Pituus 6:15 min, 918 kt.

(Toim. huom. yllämainittu 4.9.1943, koneena MT-223, torjuntalento Suursaaren suunnalle, partiossa Luukkanen, Tani, Paronen, Alakoski.)

Tuliko missään muussa tilanteessa teillä kummallakaan Mersulla lentäessä, missään muussa manööverissä taistelutilanteessa että vedettiin tai työnnettiin niin paljon että tuli veret päähän tai veret lähti päästä?
Jussi Huotari: Mie en ainakaan
Antti Tani: En mä koskaan niin lujaa vetänyt että olisi taju kankaalle mennyt, mutta kyllä joskus tuli vedettyä niin, että se tuntu oikein että "mennä jukuttaa" (kuvaa visuaalisesti G-voimien ahdistusta).

Miten taistelutilanteessa, kumpi tuntui loppuvan ensin esimerkiksi Mersulla? Että olisiko se pystynyt kaartamaan tiukemmin kuin mitä itse kesti vai kumminpäin?
Antti Tani: Se oli vähän sillain, että kun tarpeeksi kovaa veti niin etusolakot pamahti auki. Sen jälkeen ei ollut kyllä paljon varaa vetää enää. Silloin se olisi nimittäin kiepahtanut. En tiedä, en koskaan kokeillut että mihin se sitten menee sen jälkeen. Enkä kuullut kenenkään muunkaan sanovan, että olisi vetänyt niin paljon että nuo etujarrut (solasiivet) olisi tullut ulos. Sen verran, että kyllä minulle, vedin muutaman kerran, kerrankin Kannaksella yhden koneen kanssa kun yritin päästä sen perään, niin silloin vedin niin paljon että tuli molemmat läpät auki mutta piti jättää se siihen ja antaa pysyä.
Miten ne käyttäytyivät sellaisessa tilanteessa, paukkuivatko edestakaisin?
Kyllä, se riippui ihan vauhdista, että vedosta se läppäs takaisin, taas heti pamahti auki, et tuli molemmat ulos sieltä.
Eivätkö ne tulleet laakista ulos, etteivät olleet puoliksi ulkona tai puoliksi sisällä?
Ei sitä tullut katottua niin tarkkaan. Tiesi vaan, että nyt ne tuli ulos, näki että nyt ne tuli ulos ja kantokykyhän siinä lisääntyi aika tavalla.
Ja samalla kone varoitti sillä, että nyt ollaan äärirajoilla?

Niin silloin ties, että on ihan tipalla, että keikahtaa. Sekin kone, että sillä oli hyvä viuhka. Se pääsi karkuun sillä ehdolla, että pääsi pilveen. Pilvestähän minä tulin sen perään. Olin viiden metrin päässä. Minä näin IL:en menevän kun menin siellä pilven päällä, tai tuli sellainen pilvikerros siihen väliin, niin ajattelin että pukkaan siitä (pilvestä) läpi niiden IL:en perään. Kun tulin pilven alapuolelle, niin oli kone suoraan tuossa minun edessä, ei kymmentäkään metriä ollut väliä. Minä olisin ihan yhtä hyvin voinut tulla sen niskaan, mutta onneksi tulin sitten kymmenen metriä taaemmaksi. Mutta kun en tiennyt kuka sen on, ei mitään merkkiä ollut, ei minkään näköistä merkkiä näkynyt. Niin minun täytyi vetää sivuun ja se perhanan äijä huomas sen ja löi täydet ropsit päälle, painoi nokan alas ja meni ja tempas pirunmoisen kurvan. Sitten vasta kun se oli sen kurvan tehnyt näkyi ryssän merkit. No, se oli jo käsistä pois silloin. Eli toisin sanoen minun olisi pitänyt heti, kun minä tulin alas, puristaa. Se olisi ollut laakista, mutta ei mahtanut mitään. Sitten kun minä sain taivutettua itseni sen perään niin paljon, että sen vana näkyi kun se täysillä painoi ja tuli musta juova, niin minä katsoin sitä juovaa ja ammuin perään. Se oli jo pilvessä silloin, että ei pysynyt näkyvissä, pikkuisen olin sen alapuolella kun ammuin. Se pilvikerros ei ollut kovin paksu, se oli semmoinen kaksisataa metriä korkea tai ei sitäkään. Sinne meni, pääsi karkuun.

Pystyykö tämän kaartamisen tiivistämään siten, että teidän molempien mielestä koneesta loppuu kaartokyky, suorituskyky kurvassa, ennen kuin lentäjästä kestokyky?
Antti Tani: Se on semmoinen juttu, että sanotaan kaarrossa, se voi vetää itsensä pimeeksikin. Jos vaan vetää niin lujaa, että menee taju kankaalle kun on vauhtia tarpeeksi. Tietysti jos on jo vauhtia tarpeeksi, niin sitten se muljahtaa kierteeseen tai johonkin. Mikä siinä tapahtuu, en minä ole koskaan Mersua vetänyt siten, että se olisi mihinkään pyörähtänyt. Kuitenkin niin pitkälle olen tosiaan vetänyt että etusiivekkeet tulivat ulos. Tiedä kuinka paljon sitä olisi sitten voinut vielä kiristää, että se ois lähtenyt (käsistä), mutta silloin se olisi ollut niin kuin vihollisen perässä mereen. Mitäs siitä on hyötyä, sitten jos vetäisee ja se pyörähtää ympäri, silloinhan se (vihollinen) on mennyt menojaan jo, ei pääse millään enää perään.

Jouduitteko kertaakaan tekemään vastaavaa tilanteessa, jossa toinen olisi ollut perässäsi?
Harvemmin minun perässä. Yhden ainoan kerran minun perässä oli LaGG-3, mutta joku ampui sen ennen kuin se kerkisi ampua minua. Tuolla Suomenlahdella. Joku täräytti sen alas just siinä vaiheessa.

Näkyvyydestä, miten Mersusta näki loppujen lopuksi ulos?

Antti Tani: Sitten kun saatiin Galland-kuomu, niin se oli vähän parempi. Eikös se niin ollut? Teillehän (Huotarille) tuli ensin ne kakkoset ja niissä oli ne kovat kuomut? (Neuvottelua Huotarin kanssa kuomuista) Ja pirun leveät ne kaikki raudat. Sitten mukavampi kuomu tuli, se kevyt kuomu, sieltä näki jo huomattavasti paremmin. Se oli hankala juttu tosiaan se G-2:n kuomu. Muistan kerran Suomenlahdella, se oli sellainen hälytyslento, lennettiin Seiskaria kiertämään ja siellä oli koneita pirun paljon. Alkumatka meni ihan hyvin, ei mitään hätää. Mitä pitemmälle menin, niin sitä enemmän alkoi tulla öljyä etulasiin. Ja etulasi meni ihan tukkoon, vaikka minä aina panoin suihkulla sen puhtaaksi, niin se oli hetken aikaa (puhdas) ja kun se bensahämärä hävisi siitä, niin sen jälkeen oli jo öljyssä. Se oli ihan jatkuvaa, jatkuvasti sai suihkuttaa ja katsoa. Sitten minä näin monta kertaa, että tuossa menee Mersu ja se ampuu tuota juu. Ja samassa hävisi näkyvistä. Taas suihku, sitten kurvasin johonkin, niin ei näkynyt ketään. Yhtäkkiä näkyi kolme neljä konetta. Samanlailla ne katosivat, taas otin suihkuin; ei näkynyt taas ketään, se on tämmöistä turhaa ajamista. Minä vähän aikaa pyörin siinä, sitten ajattelin että 'ei helvetti, ei tästä tule yhtään mitään. Se on ihan turha tänne jäädä.' Sitten minä ajoin kotia ja pojat teki taas remonttia, että sai sen vuodon pois sieltä.

(katsellaan Mersun ohjaamokuvaa)

Tässä jossain oikeallako se ruiskun kytkin oli?
Antti Tani: Siinäpä se onkin, kun muistaisi. Missä kohtaa se oli.
Kun katsottiin, miten oikea kätenne teki "tätä liikettä" (kuvataan oikean käden liikehdintää. Tanin käsi oli liikkunut vanhasta muistista refleksin mukaan kerrottaessa asiasta)?
Niin, kyllä se jossain oikealla oli. Se on vain tuttua, että kädet ja sormet muistavat tällaiset asiat paremmin kuin pää muistaa. Tuosta menee polttoaineputki jos se siitä jostain.

Miten muuten tuossa, tykin laukasinhan on sauvan päässä? Ja siinä oli sellainen lippa, joka meni liipasimen yli. Ja tuossa vasemmalla sivulla on tuo yksi nappula lisää.
Tani: Se on radio. Eikös se ole radionappi?
Jussi Huotari: Eikös radio ollut oikealla?
Eikös radionappi ollut Mersussa kaasukahvassa?
Huotari: En enää muista. Kyllä se voi olla siinä kaasussa.

(mietitään pomminpudotusnapin sijaintia)
Antti Tani: Kun muistaisi mistä sitä painoin. Mehän käytiin pommittamassa Mersulla tuolla Suomenlahdella siihen saareen. Kivi, no saarihan se tavallaan on. Ensimmäinen jäi vajaaksi, mutta kaksi seuraavaa osui. Sain siihen saareen osumaan, ei kovin paljoa ollut, oisko se ollut vähän toistakymmentä metriä pituutta ja leveyttä saman matkaa, semmonen luoto.
Huotari: Läntti.
Läntti juu. Siihen pamauteltiin.

(Toim. huom: jabo-harjoitukset toukokuun lopussa Kymissä, 10 ohjaajaa harjoitteli 50 kilon betonipommeilla.)
Jos kukaan ei tiedä mikä nappula se on, niin voisiko se olla metanolille?
Voi se tietysti olla, mutta se on kyllä kaasussa.
Jos se on tätä saksalaista vesimetanolia MW-50, mitä ei suomalaisissa vehkeissä ollut, niin se on aika hassussa paikassa, kun sen on täällä alhaalla. Se on niin kuin suurin piirtein toisella kädellä painettava.
Antti Tani: Niin se on tosiaan. Minulla on sellainen mielikuva, että se on tässä oikealla puolella.
Jussi Huotari: Vasemmalla puolella ei ollut kuin kaasuvipu. Ja laskutelineet, vakaaja ja trimmit

Ja laipat oli siinä vieressä.
Huotari: Ohjauspuoli oli täällä oikealla puolella. Ja täällä, vasemmalla, oli kaikennäköistä. Radiot, kaikki nämä vehkeet. Antti Tani: Mitenkäs se oli, muistatko sinä? Meillähän oli mikit kaulassa, niin eihän siinä pitänyt mitään painaa? Siinä vaan suoraan puhuttiin.
Jussi Huotari: Niin mutta siinä piti painaa, jos halusit toiseen koneeseen puhua.
Antti Tani: Mennyt hämäräksi koko juttu.
Huotari: Jos oli asiaa jollekin muulle niin piti painaa.
Ai lennonjohto kuuli koko ajan, mutta jos halusit puhua koneiden välillä niin piti painaa jotain tangenttia?
Huotari: Lennonjohdon piti kuulua samoista nappuloista kuin jos halusit puhua toisille koneille. Että se ulos menevä juttu on siinä. Ei niitä kovin paljoa voinut olla.
Antti Tani: Mie en kyllä enää muista missä kohtaa ne..
Huotari: Happijutut ja kaikki semmoiset on täällä oikealla.
Antti Tani: Niin ne oli siinä oikealla
Huotari: On niin pitkä aika siitä, niin ei tahdo muistaa. Muutenkin muisti on aika heikko.

Antti Tani: Kaksi konetta teki johonkin pellolle Kymistä vähän matkaa itään pakkolaskun. Sitten kun rupes ettimään niitä kavereita sieltä, siellä oli niitä niin kutsuttuja sotilaspoikia. Niitä käytettiin. Ne oli niitä yli viisitoistavuotiaita. Ei olleet vielä sotaväkeen joutuneet. Ne touhus siellä sitten ja etsi niitä. Ja saivat kiinni molemmat ukot. Mutta oli niitä desanttejakin kyllä, joita ei saatu moniakaan, saihan ne muutaman kiinni. Esimerkiksi tuossa Utin liepeillä ne sai ainakin kahdessa paikkaa. Siinä nykyisen hautausmaan vieressä, siellä kuulemma saivat yhden äijän kiinni ja toisen saivat siellä kentän perällä.

Tuolla Orimattilassa kanssa oli saatu pari desanttia kiinni, en tiedä mitä ne siellä sitten mahtoivat tehdä. Niitähän oli pitkin Suomea. Sehän on lähellä Lahtea. Vanhempani ovat kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja asuivat silloin Ylistarossa. Siitä Ylistaron liepeiltä saatiin kanssa joku kiinni. Olivat ilmeisesti yrittäneet tiputtaa sinne Lapuan patruunatehtaan läheisyyteen ja olivatkin tulleet vähän väärään paikkaan. Muutaman kymmenen kilometriä pieleen. Vaasasta oli tullut varuskunnasta vanhempaa kaartia, eli vanhoja miehiä, etsimään niitä ja olivat saaneet ne kiinni.

(puhutaan desantteja ja kommunistimielisiä säilyttäneistä suomalaisista ja vakoojista. Ja eksytään puhumaan kovasti vinteistä.)

Antti Tani: Olitkos sinä Jussi sodan jälkeen siivomassa kerran esikunnan vinttiä?
Jussi Huotari: En.
Antti Tani: Sinä et osunut sinne. Minä olin kuitenkin. Siellä meni kyllä semmoista tavaraa, jota ei olisi ikinä pitänyt hävittää. Ihan samanlailla kuin ne lentokoneetkin meni. Jumaliuta sentään, ei voinut muuta kuin ihmetellä. Se meni semmoiseksi se homma, että meitä komennettiin aina kolme neljä ukkoa sinne, piti käydä läpi ja katsoa mitä piti säilyttää. Me sanottiin että mistä me tiedetään mikä pitäisi säilyttää ja mitä ei. Ja sitä kinaamista, en nyt muista kuka se oli, jokuhan se oli niistä päälliköistä siellä. joka sano että 'juu menkää vaan ja selvittäkää ne, kaikki mitä ei tarvita niin pankaa sivuun ja sitten poltetaan ne.' Aikamme kun olimme selvittäneet, niin loppujen lopuksi tuli yht'äkkiä kuorma-auto pihaan ja sanottiin että 'kantakaa kaikki tuonne kuorma-auton lavalle'. Veivät ne johonkin kaatopaikalle ja tuikkasivat tuleen. Älytöntä touhua
Vähän niin kuin meni Brewsteritkin.
Antti Tani: Niin, Brewsterit meni ja Mersut meni. Mitä se oli, kuuskyt penniä kiloko?
Kaikki meidän pommarit meni samalla lailla.
Antti Tani: Kun ois ollut rahaa silloin, niin ois pitänyt ostaa yksi Mersu. Olisi rikas mies nyt.
Samahan mikä se oli - viimeinen Brewsteri Suomessa oli Tampereella leikkipuistossa lasten leikkikaluna. Ja sieltä se meni, kun se oli niin huonokuntoinen, täytteeksi Näsinneulan alle. Se on Näsinneulan alla betonin täytteenä. Se on ihan sairasta. Viimeinen Brewsteri mitä oli olemassa, niin Tampereen kaupunki vei ja pilkkoi sen ja tumppas Näsinneulan työmaan täytteeksi.

Kuinkas yleensä tunnistaminen? Tuossakin ei näkynyt koneessa tunnuksia. Jotta miten tunnistaminen sujui yleensäkin, jos tulee lentokonetta vastaan?
Antti Tani: Tuo oli sillä lailla, että jos näki kunnolla nokan, että oliko se keltainen taikka rungon niin, että oliko siinä keltaista. No tässä ei ollut, mutta ei ollut saksmannillakaan. Siellä meillä pyöri seassa saksmannit seassa samaan aikaan. Minä muistan kun radiolla joku huusi yhdelle kaverille että 'elä ammu sitä helvetissä sitä, se on saksalainen', Kannaksella oltiin. Mikäs se nyt oli, se oli (EPÄSELVÄÄ??) kotoisin, teidän (Huotarin, HLeLv 24:n) porukassa se oli ollut aikaisemmin. Niin se oli Iljushihina ampumassa sitä Stukaa alas, kun siinä ei ollut keltaisia raitoja. Oli siinä kyllä ne hakaristit, mutta se ei ollut ilmeisesti nähnyt sitä, kun yritti suoraan takaa. Sen takia tosiaankin, kun ei näkynyt niitä keltaisia (raitoja).
Sehän on jännä ettei niillä ollut rintamatunnuksia ollenkaan?
Jussi Huotari: Suomalaiset Tsaikat olivat siellä.
Antti Tani: Niin olihan niitä. Olikos ne I-15:sia?
Jussi Huotari: Ei ollut, ne oli Tsaikkoja. Sotasaalis-Tsaikkoja. Yhden lentueen verran niitä oli. Ne oli siellä Suomenlahden itäpäässä.
Antti Tani: Niin siellä rannalla, mikä se on se paikka?
Jussi Huotari: Maksalahti.
Antti Tani: Niin Maksalahti justiinsa. Minä vein yhden I-15 sinne kerran, Kymistä lensin sinne.
Jussi Huotari: Römpötin kenttä.
Antti Tani: Se oli siinä Koiviston vieressä, siellä mantereen puolella vaan.

Niistä sakemanneista, ne jotka tuli Kuhlmeyn kanssa Suomeen, niin siinä oli Stuka Gruppe 3. Niillä Stukilla ei välttämättä ollut itärintamatunnuksia, ne oli vaan tummanvihreitä koneita ja niillä saattoi olla se panta alla. Eli it:tä varten vain keltainen panta ja keltaiset siivenkärjet alapuolella. Mutta päällä ei mitään. Ja ne toiset, Focke Wulfit ja muut, ne oli JG 54:sta. Tämä sakemanniporukka maalasi koneensa ihan miten niitä huvitti. Ja niitä oli vihreitä, ruskeankeltaisia, niissä oli venäläisiä värejä ja kaiken maailman värejä eikä myöskään itärintamatunnuksia keulassa. Sakuilla oli täydet merkinnät alkuun mutta kun ne rupesivat tappelemaan venäläisiä vastaan, niin totesivat että venäläisillä ei ole edes punaisia tähtiä siivissä. Ei hekään rupea omia koneitaan liian helpoksi tekemään.

Antti Tani: Kyllä minusta kanssa tämä venäläisten merkki. Se oli vaan sivuissa, ainakin tällä koneella. Ei ollut siivissä, olisinhan minä nähnyt sieltä päältä. Kun oli sileät siivet niin ei uskaltanut mitään, ajattelin että jos se on saksmanni. Läksin katsomaan se niin pääsi karkuun.

Valte Estamakin kertoi tapauksesta: hän oli nähnyt yksinäisen koneen ja että tuo on varmaan venäläinen. Hyvästä asemasta hyökkäsi ja oli jo melkein ampumassa, kun rupesi päässä takomaan 'jos se saatana onkin saksalainen, jos se saatana onkin saksalainen'. Löysäsi kaasua ja meni vierelle katsomaan. Kun ei mitään tunnuksia näkynyt ja musta paskanen kone, ihan vierestä vasta näki, että öljyn ja noen alla on punainen tähti, mutta sitten sekin näki Estaman vierellä ja otti ritolat.

Kuuntele tästä Oheinen tarina äänikertomuksena. MP3-äänitiedosto. Pituus 5:06 min, 750 kt.

No eihän siinä muuta enää auttanut, minä ajattelin että pitää suojata sitten, että kaverit pääsee pois kun siellä kävi tuommoinen moottorikelkka. Se pyöri täyttä päätä siellä, oli sellaisessa suojatussa korsussa, mutta sen näki ylhäältä. Se kävi siellä kaiken aikaa. Ne odotti vaan, että kun kone häviää niin silloin ne tulee sieltä esille. Se hevonen oli niin paljon fiksu, että kääntyi ympäri ja lähti tulemaan Suomeen päin - ja kovaa juoksikin vähän matkaa. Nämä yritti lähteä sillä autolla liikkeelle, niin viisi metriä pääsivät ja musta savu pöllähti auton perästä. Kaksi ukkoa tuli ulos sieltä ja ne läksi hevosen perään. En tiedä huutamallako ne sai sen hevosen pysähtymään, mutta kuitenkin hevonen pysähtyi ja kaverit meni rekeen ja vilkuttivat vielä minulle. Minä sitten suojasin, oliko tunnin, toista tuntia pyörin sillä lennolla, suojasin niin kauan kunnes melkein pääsivät sen kuorma-auton viereen ja sitten läksin pois.

Tulin sitten kentälle ja sanoin, että tällainen juttu tapahtui, pitäisiköhän panna bensaa tankki täyteen ja mennä takaisin ampumaan hajalle se korsu ja moottorikelkka? En saanut lupaa, ei antanut lentueenpäällikkö lupaa. Sen paremmin kuin Alitalokaan (Aarno Alitalo, SLM 71). Ei mitään, että annetaan olla perkaleet, kun ne kerran sanoivat että siellä ei ole ketään, niin sovitaan nyt että siellä ei ole ketään. Minä sanoin että ei sitä nyt vois silleen sopia, että ottakaa nyt helvetissä selvää että montako ukkoa minä tapoin sinne. Kun ne aikansa otti siinä selvää, niin lopulta ne sanoivat että yksi ukko sinne jäi. Sillä oli mennyt päästä läpi perhana kaksitoista 7- millistä patruunaa. Kyllä potutti perhana, kauan! Täytyy sanoa, että harmitti. Mutta lopulta kun sitä oikein ajatteli, niin näinhän minä sen kaverin kuolinilmoituksen lehdessä. En muista nimeä. Joku sen lehden hankki.
Jussi Huotari: No eihän noille mitään voi, varsinkin jos on kerrottu, että kaikki mitä siellä liikkuu on vihollista.

Eikös se ollut Kotkan päällä, kun venäläiset kertoivat omissa taistelukertomuksissaan, että olivat taistelleet suomalaisia Focke-Wulffeja vastaan? Venäläiset olivat kohdanneet suomalaisia Focke-Wulfeja, suomalaisia Maccheja, suomalaisia Cappricheja, italialaisia koneita vaikka miten paljon...

(Tanin kohtaamista koneista)

Antti Tani: Jakkia niitä oli osa ja enhä miekään pystyny niist sanoo muuta ku että venäläinen kone. Sen tiesi, kyllä minä LaGG kolmosen erotin, heti kun sen näki, kun se kulki. Se meni nimittäin niinpaljon hitaasti. Mutta sitten nämä kaikki seuraavat, ne meni niin pirunmoista vauhtia, ettei niitä millään erottanut, en minä ainakaan pystynyt sanomaan että mikä se varmasti oli. Se oli vaan semmonen oletus, että näki vaan että kovaa menee. Se oli hiton vaikea arvioida tuommonen. Kyllä meilläkin siellä varmasti on paljon semmosia asioita, jotka on sekaisin ja moneen kertaan, muutkin kertomukset eikä vaan minun vaan.

Nythän on aika jännä, Hemmo Leinon kanssa kun juteltiin, niin hän oli saanut Carl-Erik Geustilta, joka on päässyt penkomaan ryssien arkistoja, niin hän oli saanut omat pudotustilastonsa, venäläiseltä puolelta. Hemmolla oli virallisia ykstoista ja puoli, ja Venäjältä hänelle on vahvistettu tällä hetkellä 22.

Geust on kaivanut tapauksia, mitkä on niinkuin Hemmon taisteluraportteja, missä on oletettuja ja mahdollisia ja vaurioitettuja, niin sieltä on löytynyt kaiken kaikkiaan vissiin 22 pudotusta, mikä on vielä enemmän kuin virallisesti myönnetty. Just päinvastoin. Nämä liittoutuneiden herrat väittää, että sakemannit ja suomalaiset ja kaikki kaikki muut liiottelee ja he puhuu oikeen. Että venäläiset ampuivat neljätuhatta suomalaiskonetta alas, esimerkiksi. Ja jenkkipommarit väitti tuhonneensa noin kuusi tai seitsemän kertaa koko Saksan lentokonetuotannon toisessa maailmansodassa. Väittää semmoisen määrän ampuneensa alas.

Antti Tani: Niin no niitähän on näitä juttuja...

Kuinka tarkkaa teidän pudotusten laskeminen oli? Pitikö siellä olla aina jonkun varmistamassa?
Antti Tani: Piti olla varmistamassa...
Tai hylky löytää?
Antti Tani: ...nii tai löytää sitten.
Jussi Huotari: piti joku todistaja olla.
Antti Tani: niin maasto, taikka sitten tulla, niin kuin esimerkiks Suomenlahdella oli noi Somerissa tähystysasema. Esimerkiks silloin kun, mie muistan sen hiton hyvin, kun Suomenlahdella Lahtelan Kuijjen kanssa, tai en minä silloin tiennyt, kun tilanne pyöri, että kuka se oli. Vaan, minä menin, läksin Utista sen hälytyksen perusteella ja näin kaksi konetta menossa siellä. Menin perään ja it ampui vielä siihen väliin niitä. Kun minä kaukaa katsoin, niin miusta näytti siltä, että niin kuin niitä olisi ollut kolme, mutta ei ollut todellisuudessa. Saksmannien ampuma it vaan räjähti siinä niiden kahden koneen välissä. Minä menin sen toisen perään ja rupesin ruuttaan sitten, ampuun jäähdyttäjiin. Siihen aikaan minä en ymmärtänyt, et voisha sitä ampua siihen moottoriin ja tason kohdalle, niin siitäkin olisi saanut helpommin. Ne oli IL:iä, molemmat. Ja heti kun minä menin siihen, niin silloin ne kääntyivät ympäri. Tarkoitushan niillä oli mennä pommittaan, en tiedä mitä. Ne pudotti pomminsa veteen, ne räjähteli siellä ja sitten kääntyivät itää kohti. No, mie ruutasin siinä aikani toista konetta. Sitten minä huomasin yhtäkkiä, siihen tuli yks toinen Mersu ja rupes ampuun toista konetta. Ja se kun ampu sitä, niin se veti yli, tällei näin (kuvaa miten MT hyökkää IL:n kimppuun ja vetää pystyyn IL:n edessä), niin se IL nosti nokkaansa ja ampu perkele täydeltä laidalta. Mutta onneksi ei osunut, minä karjasin radiolla heti että 'älä helvetissä mene sinne eteen, sehän ampuu sut alas!'

En tiedä tiedä kuuliko se Kuijje (Kullervo Lahtela), eikä tullut koskaan jälkeenpäin sanottua, että kuuliko se vai ei.Noh, ei se mitään, sitten se toinen (IL) teki laskun veteen ja upposi, se ensimmäinen kone mitä minä ammuin. Sitten me ammuttiin vuorotellen sitä toista konetta. Se meni ihan pintaan, että siitä ei päässyt sinne alle ampuun, että olisi saanut jäähdyttäjään ammuttua. Se oli jo niin matalalla. Se toisen kerran teki saman jutun ja taas nosti nokkaa ja ampui Kuijjen perään. Minä aattelin, et voi hitto, eiks se nyt tajua jumaliuta, että tossa käy huonosti

Ja minä karjun taas sille ja sitten se lähti huus hemmettiin, Kuijje siitä. Minä läksin sitten, saatoin sitä konetta niin että me oltiin sitten melko lähellä Lavansaarta. Se ajaa, sitten minä ammuin sitä tosiaan siihen moottorin taakse, siihen siiven tyveen. Sain osumaa siihen sitten ja se lähti hiljaa tupsuttaan, tupsutti vähän savua ja rupesi hiljaa laskemaan vähän alemmas ja meni ihan meren pintaan. Sitten saari alkoi lähestyyn, niin jo rupes it ampuun silmille sieltä. Mie ajattelin näet, "tonne minä en kyllä lähde, kyllä se nyt putoo tosta' ja vedin sivuun. Katsoin niin näin kun se laski aika lähelle rantaa. Se oli etevä kaveri, kun se osasi oikeeseen aikaan sammuttaa moottorin. Se meni niin lähelle rantaa, että varmaan ei jäänyt kymmentä metriin rannasta kun se pysähtyi ja lähti sitten hiljaa painumaan. Ukot varmaan pääsi siitä pois itse.

Huotari: Minä jouduin kanssa Jak ysin kanssa kurvataisteluun. Minä tämä ensimmäinen, melko lähellä vettä... Minä kiskoin ja Jak-9 oli, se ilmestyi jostain sieltä takaa ja syntyi tämä, kierto sen jälkeen. Niin, mie vedin hampaat irvessä edellä ja se tuli perässä. Siinä ehkä neljä kierrosta vedettiin, mutta sitten se otti ja lähti itäänpäin, kotiansa kohti se kone... Pinnoissa, viiskyt metriä korkeintaan... Minä tulin sitten kotio. Katsoin että onks reikiä paljon, niin yksi reikä oli toisessa, oikeessa tasossa.
G-6 vai G-2 Mersu?
G-6 se oli siinä vaiheessa.
Tuolla simuissa vaan jos lähtis Jak-9:n kanssa 50 metrissä ajamaan ympyrää, niin turpaan tulis. Siellä Mersut on tehty semmosiksi, että niillä ei kurvata, ainoa tapa pärjätä Jakkia vastaan on että mennään tarpeeks ylös...
Huotari: Ylös, niin.
Ylhäällä Jakista rupee tehot tippumaan, että siellä sen kanssa pystyy tappeleen. Tai sitten vetää spiraalilla sen verran korkealle, että siltä loppuu ötö. Mutta niin kuin aika monet mersukuskit on sanoneet, että kyllä sillä kurvaa pystyi vetämään La-5:nki kanssa. Mutta simulaattoreissa venäläiset koneet ovat hieman ylivoimasia. Silloin tulee aina mieleen, että millä helvetillä te äijät ootte jääneet henkiin ja yleensä saaneet semmoiset tulokset.

(puhutaan WarBirdsissä lennetystä Suomi-Neuvostoliitto -maaottelusta ja Kurskin taistelun skenaariosta)

Tani: nämä teidän vehkeet, millä te tätä hommaa pelaatte, ne on niin paljon parempia kuin ne alkuperäset. Me tuolla, vanhimman vävypojan luona olin ja sillä oli näitä laitteita, niin siinä oli vaan se, että lentokentältä startataan. Minä starttasin siitä kentältä ja pääsin ehjänä jopa ylös. Ja sitten rupesin kurvaamaan. Se kurvaaminen oli semmosta ihmeellistä, ei mennyt niin kuin normaalisti lentokoneella vähänkään, se oli semmosta tökkimistä..
Sitten meni välillä ja vaikka kallisti ja veti, niin ei tapahtunu mitään. Semmosta. Sitten mun piti tulla laskuun, niin eihän siitä meinannu mitään tulla. Ihan normaalisti kun ajattelee, niin siinä oli ne ohjaimet, jalkavehkeet ja kaikki, niin ne ei pelannu ollenkaan niinkuin normaalisti lentokoneet pelaa. Meikäläiselle hyvin vaikea, minä sanoinkin sitten Jovelle, että tuota, jos tää ois oikee lentokone, niin mie pystyisin tän homman hoitaan. Mutta kun tää on tämmönen aparaatti, niin ei tästä mitään tule. Sanoi että kyllä hänkin on harjoitellut kauan.

Huotari: Silloin tuntui vaaralliselta, kun lähdettiin lentään Mersutyyppejä, talvella. Suulajärven kentälle oli aurattu rata, tommonen kapee väylä. Siitä sitten lähdettiin menemään. Siinä vähän tuntui oudolta, pysyyks tässä reitillä.
Tulitteko te suoraan Brewsteristä Mersuun? Vai oliko siinä jokin välityyppi?
Huotari: Ei ollut välityyppiä.
Suorastaan niin, että neuvottiin vaan siiveltä, että tässä on mittarit ja... ?

Tani: Niin. Samahan se oli minulla, kun minä tulin Moranesta niin suoraan minäkin tulin Mersuun, ei välityyppiä. Utissa oli kolme, olikohan niitä kolme välityyppiä, jotka olisi pitäny lentää. Mutta kun ne oli kaikki remontissa, niin Puhakka sanoi että ei, "annetaan olla, ootsä tutustunut näihin?' Minä, "no olen". Sanoi, siitä vaan. "Ja muista vaan se, että Morane pyrkii oikeelle ja tää pyrkii vasemmalle, että piät sen varas." Mä sanoin, selvä, ja rullasin sieltä.
Moranessa pyöri toiseen suuntaan?
Tani: Niih, siinä pyöri toisinpäin potkuri.
Huotari: Sen kun vaan muisti, että pysyi tarpeeks kauan maassa kiinni, ettei löysällä nopeudella lähtenyt. Se, sen pysty ohjaamaan siinä...
Tani: Kyllä minulla ensimmäisen kerran (Mersulla noustessa) oli tommonen kymmenen astetta suurinpiirtein, minkä meni vasemmalle. Kun piti mennä ykköshallin yli, niin minä menin kolmoshallin ja ykköhallin välistä. Sen verran siinä oli eroo.

(Toim. huom. Tani siirtyi LeLv 34:ään 19.4.1943. Moraneiden laivueenkomentaja ei olisi mieluusti päästänyt parasta Morane-ohjaajaansa toiseen laivueeseen, mutta taipui Tanin Mersuhaaveille. Maunulalle myönnettiin myöhemmin Mannerheim-risti.)

Mites kun Antti puhui silloin kun olin täällä kesäkuussa, kerroit että sinä et oikeastaan trimmiin koskenut nousun jälkeen ollenkaan Mersussa. Mites teillä? Tarvitsiko trimmiä lennon aikana pahemmin käännellä?
Jussi Huotari: Ei sitä paljon tarvinnut käännellä. Brewsteriä ajatellen siinähän oli sivulla ja joka puolella trimmit.
Kuinka paljon Brewsteriä tarvitsi trimmata?
Jussi Huotari: Kyllä sitä aika paljon, jos kovasti vaihteli nopeus. Sen mukaan sitten piti sitäkin veivata.
Mutta Mersua paljon vähemmän vai?
Jussi Huotari: Mersulla ei paljon tarvinnut.
Mersuun liittyen, kuinka paljon täytyi pitää poljinta vai oliko peräsintrimmi säädetty maassa siten, että se piti koneen tietyllä nopeudella koneen?
Antti Tani: Kyllä se yleensä oli niin, että se meni suoraan kun neljääsataa ajoi. Startissa piti jalalla painaa. Sen oppi niin hyvin, sen jalalla painamisen, että sitä ei edes itse huomannut, vaikka ensimmäisiä kertoja kun äijät läksi niin nehän ajoi tälleen näin. Moni meni metsään, siellä oli semmoinen Mersukulma.
Jussi Huotari: Jos se kone vajaalla nopeudella nousi tuosta vähän, niin se oli silloin.
Antti Tani: Niin, silloin se lähti.
Piti pitää kannuspyörä maassa riittävän pitkään.
Jussi Huotari: Piti se kone pitää, pyörät pitää maassa.
Antti Tani: No kyllä se siitäkin pyrki. Pyrstö ensin, vähän vauhtia ja sitten kun nosti sen niin jalalla piti sen suorassa. Jussi Huotari: Ja täytyi pysytellä maassa niin kauan kuin peräsin toimii, että se ottaa niin paljon vauhtia että saa pidettyä (hallinnassa). Ja aina kääntyy sinne vasemmalle. Niin kuin Utissa se Mersukulma.
Antti Tani: Montakohan konetta sinne meni? Viisi kuusi konetta sinne ainakin meni.
Eikö sinne olisi voinut tehdä semmosta aukkoa.
Jussi Huotari: Niin, ois pitänyt kaataa mettä pois siitä, että olisi päässyt siitäkin ylös. Siinä meni tosiaan aika monta konetta
Antti Tani: Suulajärvellä yksi kaveri kanssa alkoi lentämään tyyppilentoja. Siinä oli sellainen töyssy ja se töyssy nosti sen ylös - ja silloinhan sitä vietiin. Lentueenpäällikkö antoi toisen koneen, kun se saatiin pois sieltä, ei siinä sen kummemmin käynyt. 'Lähde uudelleen tuosta', se ajoi siihen samaan töyssyyn taas. Sitten päällikkökään ei enää suositellut. Sitten se joutu, sai komennuksen, tuonne pommipuljaan ja sitten rikkoi siellä yhden koneen. Sitten se komennettiin takas. Olikohan Katajaisen Nipa?

Antti Tani: Katajaisen Nipa, ainakin kolme konetta se pani paskaks.
Jussi Huotari: Niin, yhden koneen se ajoi ainakin sinne talon seinään.
Antti Tani: Se oli neljäs.
Jussi Huotari: Tosiaan siihenhän se loppui, se Nipan homma sitten.
Olikos se se juttu, Mersu joka oli mennyt seinään?
Jussi Huotari: Joo se Mersu, Lappeenrannassa.

Antti Tani: Siinä oli semmoinen juttu, että se oli jo rintamalta tulossa siellä jossain. Minä taas olin samalla lennolla, siellä harhailtiin näin, ja minulla oli sellainen kone jossa ei ollut radiota ja saksalaiset merkit olivat vielä. Se oli just tullut sieltä Suomeen. Huomasin että siellä venäläinen kone painaa pitkin taivaanrantaa kotia päin, Lappeenrannassa oltiin silloin. Siitä tuli semmoinen harmaa savujuova ja sieltä lähdettiin tulemaan ryssän koneen perässä. Minä en voinut tehdä mitään kun ei radiot pelannut. Minä olin sen verta kaukana kun sieltä läksin, sitten, kun kurvasin sinne päin, en tiedä näkikö se minut tai ei, mutta se kietas ympäri ja läksi kotia päin. Minä tulin niin kuin seurailemaan tätä koneen reittiä, teikäläisen koneen reittiä, poispäin mä vaan laskettelin alas. Ja kun tulin kotia, niin Nipahan se oli seinän vieressä sitten. Moottori oli siellä seinässä saakka ja kone oli tietty jonkun matkan päässä ja Nipa istui siinä vieressä.

Eikös se ollut aika herkkä, jos kannuspyörä jäi lukitsematta?
Jussi Huotari: Sehän siinä, oli oikein herkästi kääntyi.
Sitähän Pokela oikein vahvasti kommentoi, että kannuspyörää hän koetti aina muistuttaa oppilaille, että se lukkoon.

Hemmo Leinohan kertoi mainiosti Mersun kurvaominaisuuksista, että kun Malmin kentällä oli saksalaisia koneita. Yöhävittäjiä. Kun saksalaiset tulivat yöllä alas, talvella raivatulle kiitoradalle, niin he laskeutuivat sille aivan kauniisti, prikulleen radalle. Mulla kun päivällä tulivat, niin kertoiko hän, että siellä oli 10 kertaa 10 metrin alue, mihin he aina romuttivat Mersunsa? Eli samanlainen Mersukulma Malmillakin. Lensivät kuin enkelit yöllä, kävivät yöllä Eestin päällä ja missä kävivätkään ja tulivat alas muutaman soihdun valossa, kuin enkelit, upeasti. Samat miehet enemmän sääntö että ajoivat sen jorpakkoon. Ilmeisesti yöllä piti ajaa ja luottaa täysin mittareihin, asettaa hirveän varovasti.

Jussi Huotari: Katajaisen Nipasta vielä, hänhän oli varmaan saanut bensahumalan. Siinä vaiheessa oli jo täyskännissä, kun venäläinen kone ampui, ruuttas yhden kerran. Leimahti enemmän savua ja sitten se lähti pois.
Antti Tani: Olin kentällä silloin kun se tuli. Samoin kun Windin Hasse tuli, niin minähän kävin nostamassa Hassen koneesta pois.
Jussi Huotari: Kun sillä se käsi oli...
Antti Tani: Niin, silloin kun oli räjähtänyt se paukku vieressä. Minä sen Hassen nostin, kyllä Hasse muisti sen jälkeenpäin, että kuka hänet sieltä nosti. Mutta olikos se samana päivänä? Ettei se sama lento ollut?
Jussi Huotari: Ei.
Antti Tani: Ei, se oli eri päivänä. Taipalsaaressahan me oltiin. Mutta toinen lento oli sellainen, että Juutilaisen Illun kanssa oltiin siellä yhdellä retkellä. Meillä oli bensat niin loppu, että meidän piti laskea Lappeenrantaan. Oltiin bensaa ottamassa kun Hasse laski siihen kentälle. Sitten kun ne lähti viemään, ensin ne lähti väärään suuntaan ja sitten lopultahan ne joutuivat viemään hänet Mikkeliin paikattavaksi. Kun ne oli evakuoineet, Lappeenrannassakin oli sairaalatkin evakuoitu käytännössä kattoen pois.
Jussi Huotari: Se oli semmonen tilanne. Venäläisethän oli paljon ampuneet Brewstereitä alas. Olettekos te sitä juttua kuullutkaan, kun Juutilaisen Illu oli jonkun venäläisen kenraalin kanssa keskustellut? Kenraali oli sanonut, että he olivat ampuneet alas 400 Brewsteriä.
Ja niitä oli 44!
44. Joo oli kyllä mahtavat jutut.

Brewsteristä tekisi mieli kysellä vaikka mitä, mutta kun minä en arvannut, että tekin olette täällä, niin minulla ei ole Brewster-papereitani mukana...
Huotari: Onks siitä jotain erikoista sitten?
On siitä. Sehän on niin erikoinen kone ja erikoiset teot mitä sillä tehtiin...
Huotari: Kyllä, kyllä sillä paljon lennettiin.

Muutaman asia on tähän kyllä tarttunut. Joku löysi sota-arkistosta maininnan, että muutama lentäjä koulutettiin 1944 keväällä Brewsterillä yötorjuntaan. Kuuluuko yhtään tutun kuuloiselta?
Huotari: Brewsterillä yötorjuntaa? Kyllä se sikäli tuntuu, että minäkin olin sillä kurssilla. Kymmenkunta kaveria meitä oli Immolassa.
Voisitteko kertoa siitä?
Huotari: No, se oli semmosta, että aloitettiin yölennot Viiman kanssa. Ja harjoiteltiin sitten Viimalla. Lennettiin sillä maalilentoa, ja sitten Brewstereillä kierrettiin ja etsittiin sitä maalikonetta. Semmoisia harjoituksia niitä oli, vissiin kuukauden päivät. Ei siinä mitään, mitään erikoista. Teoriaa, teoriaa siinä oli tietysti vähän. Meillä oli päällikkönä majuri, mikäs se nyt oli, se kova juokseen... Mikä ei pysynyt ollenkaan paikallaan, se juoksi pienet matkat. Majuri Karu.
Ja lentoja lennettiin sitten, keskellä yötä, iltahämärissä?
Huotari: Yleensä lennettiin puoleenyöhön saakka ja vähän ylikin. Mutta sitten se majuri oli yhtenä iltana keväällä koelennolla Brewsterin kanssa. Sieltä tuli yksi kone etelästä päin ja suunta oli pohjoseen. Majuri Karu oli koelennolla. Hän kyseli, että onko ilmoituksia tommosesta koneesta. Lennonjohtaja ei tiennyt mitään ja Karu meni ja ampui sen alas. Sitten todettiin, että se on saksalainen. Laskuvarjoukkoja oli viemässä Venäjälle ja Karu täräyttää sen alas.
Karu sai siitä yhden osan Mannerheim-ristin ritariksi. Sitten toisen kerran se ampui kivilaitureita tuleen Suomenlahella. Mitäs siinä vielä, teki kuitenkin tuommosia tapauksia ja sille annettiin Mannerheim-risti.
Tani: Kyllähän Mannerheim-risti olisi Kössille kuulunut paremmin kuin Karulle. Ja vielä paremmin kuin, mikä se meidän Morane-puljun myöhempi komentaja oli. Se joka putos Pälläjärveen. Se sai ristin ihan tyhjästä.
Huotari: Kukas se oli taas sekään.
Tani: Sen pojatkin oli lentäjiä myöhemmin...

Huotari: Mutta kuitenkin, tämä yöhävittäjäkurssi kesti siellä aikansa, ja sitten tultiin takaisin yksiköihin.
Sitä ei sitten kuitenkaan missään vaiheessa otettu käyttöön...
Huotari: Minulla ollut ainakaan. Kuin kaksi tapausta mitä lensin. Toisen kerran sieltä Immolasta tänne, Vuoksen laaksossa tehtiin kokeita, sähkötolppa ja siitä valonheittimet ylöspäin. Niitä pantiin sitten niitten tehtaiden lähelle, että se oli yhtenä valomerenä koko tehtaiden alue. Minut pantiin sitten katsomaan että miten ne näkyy. Mutta siellähän näkyi savu, savut jotka nousi sieltä piipuista. Muuta ei, kaikki oli vaaleeta, mutta savut, savut nousi sieltä, joka tehtaan piipusta. Piti katsoa, että näkyykö se valoheittäjä kahdestatuhannesta metristä, häikäseekö valonheittäjä jos yläpuolella lentää kahdessatuhannessa metrissä. Mutta jos katsoi vähänkin sivuun, niin eihän se mitään haitannut.
Ja sitten piti loppukahinan alkaessa tai vähän, pari viikkoa aikasemmin, piti käydä tiedustelemassa tuolla Pietarin kupeessa minkälaiset meiningit siellä on menossa. Se oli siinä keskellä yötä, kahdentoista yhden, yhdentoista-kahdentoista välillä. Minä sitten kävin kurkistamassa sinne. Siellähän oli niitä telttoja tienvarressa, nuotioita ja it paukutteli sieltä minkä kerkes, muttei saanut minuun mitenkään osumaa. Että tämä oli sitten toinen tapaus, jolloin sitä yöhävittäjäjuttuu tarttin.
Teitä ei sitten missään vaiheessa varsinaisesti käytetty torjuntalentoihin? Olitteko missään vaiheessa edes torjuntavalmiudessa?
Huotari: Ei tässä yöhävittäjäsuhteessa mitenkään. Tämä on ainostaan missä tarvittiin niinkuin vähän yöhävittäjätaitoja.

On mainittu sellainen tapaus, että Brewsterit olivat liikkeessä yöllä 19.3., kun suomalaiset liittyivät Pauliinasta palaavien venäläisten pommittajien joukkoon ja pommittivat niiden kenttiä. Tuona yönä ilmoitettiin yksi epävarma pudotus, todennäköisesti Li-2, eli Dakotan kopio, mutta on nimi päässyt unohtumaan, ehkä Turkka.
Huotari: Turkka on tuttu nimi, mutta en tiedä sitten tarkemmin...
Oliko Brewstereitä millään tavoin muunneltu tähän toimintaan?
Huotari: Ei, ne oli ihan normaaleita. Ei niitä oltu varsinaisesti yöhävittäjäjuttuun suunnattukaan, mutta tämmöisiä erikoistapauksia kun tuli, niin silloin niitä tarvittiin.
Varmaan sen takia, kun niissä oli pitkä toimintamatka ja hyvä näkyvyys?
Huotari: Minä en tiedä minkä takia niitä nyt... Mutta niillä kun nyt oli sitä kurssiakin käyty, tietysti se vähän vaikutti...
Tani: Suomalaisia ohjaajiahan oli Saksassa yöhävittäjäkurssilla. Eikös se Pokela muun muassa...
Ei, ei ollut Pokela... Siellä oli muun muassa tamperelainen Olli Sarantola.
Huotari: Minä en tiedä tarkemmin keitä siellä oli, mutta olen kuullut että mersukurssilla olivat.
Yksi suomalainenhan ammuttiin siellä alaskin, Moskiitto pudotti.
Tani: Joo, mikäs se oli nimeltään, minäkään en nimeä muista, mutta semmoinen pieni kaveri se oli.

(Toim. huom: Bengt Ringbom, Kohtalokkaat lennot -kirjan tapaus nro. 361, brittiläinen yöhävittäjä ampui alas 17.8.1944 Saksassa. Tani lensi viimeisen Morane-lentonsa 12.4.1943, minkä jälkeen nimikkokone MS-619 siirtyi kersantti Ringbomin nimikoksi.)

(Jatkuu edellisestä)

Se kun teki pakkolaskun Motilla siellä, kun piti lähteä hakemaan yhtä meidän kapteenia pois. Teki pakkolaskun, mun piti lähteä hakemaan pellolta, niin minulla halkesi moottorin imuventtiili- Ei se pysynyt ilmassa ja tein pakkolaskun. Minä painoin viiskytseittemän kiloa silloin ja tämä kaveri painoi viiskytviis kiloo. Meidän komentaja (kapteeni Sirén) oli niin fiksu mies, että se meinas että kaksi kiloo vaikuttais siihen niin paljon, että se vois lentää sen koneen pois sieltä, kun minä en saanu pois sieltä. Vaikka kolme kertaa yritin, niin ei, ei suostunut nouseen.
Tuskin sekään sai sitä sieltä pois?
Eihän se saanut. Purkaanhan ne joutui sen koneen, panemaan junaan ja tuomaan pois. Vaikka minä sanoin sille meidän päällikölle, että meillä on niin pieni painoero, ettei se tule onnistumaan. Se sanoi että kyllä minä tiedän, minä lähetän nyt sen, se on kevyempi mies. Minä että, niin on, on pari kiloo eroo. Kyllä minä joudan pois täältä. Kyllä jaksoi olla, perhana, sitkee äijä. Joka asiassa se oli viisaampi, vaikkei se mitään ymmärtänyt koko homman päälle. Mutta kuitenkin, se oli aika pidetty, aikaisemmin. Sehän oli paljon ilmailuhommissa mukana ennen sotia, että mikä sille tuli tommonen, että teki tuommosta. Minä tiedän monta semmosta juttua, jotka tuon laivueenkomentajan olisi pitänyt hoitaa ja nopeesti, niin se aina siirsi kaiken seuraavalle päivälle.
Huotari: Halusi tietysti ajatusaikaa...
Tai ei halunnut vaan ottaa vastuuta mistään...
Tani: Niin, tai sitten.. Minä muistan kun me oltiin Lunkulassa, niin kaverit kertoi siellä. Äänisjärven rantaan tuli yksi kone, ilmeisesti bensaa hakemaan, ryssän kone. Että se on siellä. No, tämä tuli pois, se (venäläiskone) oli justiin tullut sinne ja tiesivät sen, että joutuivat tulemaan pois bensan puutteen takia, niin eivät päässeet ampumaan. Kiireesti komentajalle sanottiin, etteiks pari konetta lähtisi, käy ampumassa sen pois sieltä. 'No, katsotaan huomenna.' Niin kuin se huomenna olisi ollut siellä. Jumaliuta sentään, kyllä minä ajattelin et voi pökkelö.

Lensikö hän itse ollenkaan?
Kyllä kai se kerran, koko laivue lähti. Mitähän meitä oli, joku 25 konetta. Lähdettiin sen perään ja meidän piti mennä Sekehen kentälle tappelemaan. Sekehen kenttä kun näky, minä näin ne meidän koneet ja se komentajakin, kun se meni siellä niin kymmenen kilometriä ennen Sekehen kentälle tuloa se rupesi kaartaan pois sieltä ja sitten koko letka hiljakseen rupes keräämään pois. Me oltiin, meidän lentue, niin viimeinen, minä muistan, se oli se kaveri joka ammuttiin sitten alas, it ampui. Sinne alas, Inehmo, veti meidän neljän koneen puljaa. Inehmo sanoi, että mennään ampumaan noilta tuo veturi tuolta, siellä näkyi veturin savut. Se oli kahden kallion välissä. Mentiin sinne radan suuntaan ja neljään pekkaan vedettiin siitä ja ruutattiin se veturi matalaks. Vedettiin ylös ja yhtäkkiä se Inehmo hävis. Jostakin oli it ampunut ja se joutui tekemään pakkolaskun järven jäälle. Ja se ampui ittensä. Ja minä ajattelin, että oli se kanssa, ei ajatellut ollenkaan. Hän osasi venättä oikeen hemmetin hyvin. Sillä olisi ollut pirun hyvä olla siellä. Olisi pärjännyt pirun hyvin siellä..

(Toim. huom: 25.12.1941, Martti Inehmo koneessa MS-618, Tani MS-619, kirjassa sivuilla 141-145.)

Vähän huijannu ryssiä ja puhunu mukavia...
Tani: Niin, ja siellä oli jo ennestään Brewsteri-porukasta, teiltä oli joku jäänyt sinne ja oli vankina siellä Sekehessa. Mikäs se nyt oli nimeltään, muistat sie?
Huotari: Laitisen Ahti.
Tani: Laitinenkos se oli?
Huotari: Se ainakin oli siellä.
Tani: Joo, sitten se on se. Laitinen, niin se oli siellä Sekehen kentällä.
Huotari: 44 keväällä.
Tani: Ei kun aikaisemmin jo.1942.
Huotari: Siellä oli Melinin Paavo.
Tani: Meliini, juu. Meliinin Paavohan se oli. Se oli siellä kentällä, Sekehessä. Ne toivat sen koneet, ryssät, veivät sen koneen Sekeheen, näyttivät koneen Meliinin Paavolle. Kun hän tuli vankien vaihdossa, niin hän kertoi. Olisi se Inehmo yhtä hyvin päässyt pois sieltä sekin, ja hyvä venäjän kielen taito vielä miehellä, niin meni ja perhana.
Huotari: Eikös Paavo vähän vihjassut, että sillä oli siellä vaikeet ajat...
Tani: No sillä oli vaikeeta. Sitä minä juuri meinaan, katos, se ei osannut kieltä yhtään. Mutta tämmöinen jolla on kielitaitoa, niin sen on paljon parempi pärjätä...
Huotari: Sitten semmonen, että siellä ei ollut ruokaa.
Tani: Niin, ei ollut ruokaa, niin. Mutta katos, ne olis voineet käyttää sitä kaikennäköiseen tulkkihommaan ja tämmöiseen. Ne olisi voineet syöttää sen paljon paremmin. Kyllä minä heti ajattelin, että kyllä tuo kielitaito tuommoisessa tapauksessa on melkoisen hyvä etu.
Kyllä minä sitten panin pojan venäjän kieltä opettelemaan, varmuuden vuoksi. Päämajassa, tai tuolla Ilmavoimien pääesikunnassa se istuu tulkkina. Heti sai työpaikan, kun sai hommat hoitoon. Tai se sai työpaikan kun vielä kävi koulua. Minä sanoin, että on syytä osata venäjän kieli, sitä pitää sen verran osata että pärjää, tietää kuunnella oikeita asioita, oikein päin.

Brewsterhän oli hyvä ja mukava ja muuta. Miten hyvin se kesti vaurioita, vihollistulta?
Huotari: No, se oli sikäli arka vihollistulelle, kun siinä oli tasoissa ne tankit. Bensaa ja bensaa, niin se oli hyvin arka tässä suhteessa. Ei sitä tarvinnut kuin vähän ruiskauttaa sinnepäin, leimahteli.
Niissä ei ainakaan ensi alkuun ollut tiivistyviä tankkeja?
Huotari: Ei siinä ollut. Yleensä niissä alkoi olla kumisuojukset, mutta ei meillä tainnut niitä olla, koska ne sitten syttyi niin helposti. Bensatankin kumisuojus oli sellainen, se ampui kyllä vastakkain, mutta se oli heti liekeissä.
Moottori taisi olla varmakäyntinen, se varmaan kesti?
Huotari: Muuta vikaa en osaa Brewstereissä sanoa, kuin että herkkä syttymään. Muutenhan ne oli hyviä koneita. Mainioita koneita...
Pitkään riittävän nopeita ja riittävän ketteriä...
Huotari: Pitkä lentoaika ja...

Teillähän oli pääosin koukkimistaktiikka käytössä Brewstereillä?
Huotari: Niin, se riippui vähän miten sattui ne viholliskoneet, missä asemissa se oli... Jos tartti koukkia ylhäältäpäin taikka alhaaltapäin...
Tani: Tilanteen mukaan.
Huotari: Niin. Moottorista en ole pahaa sanaa kyllä kuullut, että ei minun tietääkseni mitään pakkolaskujakaan moottorin takia tullu.
Ei kai ne muuten olisi Lapin sodassakaan käyneet sillä Jäämerellä ja pohjoisessa tiedustelemassa...
Huotari: No sitä en tarkkaan tiedä miten Lapin sodassa. Meidän laivue ja lentue ei ollut siellä. Ne oli ne Mersut, tai Brewsterit oli, mutta ne oli silloin jo Laivue 26, vai mikä se oli. Meiltä luovutettiin koneet sinne. Niillä oli oma laivueensa. Ja he osallistuivat Lapin sotaan.
Laivue 26, eikös se ollut alun perin Fiat-porukka?
Huotari: Fiat-pulju, Brewsterit annettiin niille. Ja sittenhän niille meni Mersu G-2:set, kun 34:ään tuli G-6:sia. Niin eikös ne menneet 26:een?
Tani: Niin meni, niitä G-2:sia. Tai 24:ään ne meni ensin ja sieltä pantiin eteenpäin. Paljonko niitä lie ollut sitten jäljellä.
Huotari: Niin, meikäläisellä ei ollut oikeastaan mitään asiaa siihen puoleen. Se on se lentohomma, jos sitä hoiteli niin mistään muusta ei liioin tarvinnut...
Tani: Se oli ihan sama kuin meillä. Kun oltiin Taipalsaaressa, niin meillä oli välillä niin paljon koneita, että ei ollut miehiäkään niin paljoa. Enemmän koneita kuin ukkoja. Mutta sittenhän niitä tuli lisää, miehiäkin, vähän ajan päästä. Yhdessä vaiheessa oli sillai, että saksalaiset lähetti meille lisää koneita ja osa oli semmoisia, että niissä oli vielä saksalaiset merkit päällä. Ei ollut vielä keritty maalata...
Huotari: Oli niitä semmoisia, minä yhden kerran lensin sellaisella.
Tani: Sama mulla, lensin semmoisella, missä oli saksmannin merkit.

Miten Lapin sodan kuvio, miten sinne valittiin äijät? Tai määrättiin ketä lähti Ilmavoimien puolelta?
Huotari: Kyllä se sen mukaan, laivueeseen ne komennettiin
Tani: Se oli ilmeisesti 26 ja mikä se oli se TiedusteluLaivue, se 14 vai mikä se oli. Että ilmeisesti oli ne kaks putiikkia...
Huotari: (EPÄSELVÄ) siellä oli Lapissa.
Tani: Pitihän meidänkin mennä, Mersuilla. Me oltiin Selänpään kentällä ja oltiin valmiit lähtemään. Sitten tuli yhtäkkiä, me oltiin Lehtovaaran kanssa Jyväskylässä ja minä myöhästyin vielä junasta. Lehtovaara kerkesi siihen junaan ja minä myöhästyin siitä. Minä tulin seuraavalla junalla ja sitten tulin Selänpään kentälle. Se oli kapteeni Ami Euramo, en muista sen nimeä, hän kuitenkin oli samoin vähän myöhässä. Meillä oli siellä kaksi konetta viemättä, kaikki muut oli jo viety Uttiin. Mutta minä kun en tiennyt asiasta mitään. Jos minä olisin ollut omin nokkineni, jos ei olisi se kapteeni tullut sinne ja sanonut, että tule perässä. Niin minä olisin lähtenyt, huitassut Kauhavalle. Ja siitä eteenpäin Kemiin. Mutta se ajoikin Uttiin. Ja minä ihmettelin, että mitäs pirua se tänne Uttiin ajaa. Ei ollut mitään puhetta, muuta kuin että tulen hänen perässään. Sitten kun me oltiin puolessa välissä tulossa Uttiin, niin yhtäkkiä mulla alkoi kone tehdä tämmöstä näin, lähti peräflettneri, siellä kun on siellä peräsimessä semmoinen levy joka kääntyy. Se oli täältä yläpäästä irti, vain täältä alapäästä kiinni. Ja jumalauta kun se teki tätä, niin se löi niin että jalat pomppas sillä kertaa polkimilta hemmettiin. Semmonen hiton tärinä oli. Minä ajattelin, 'mitähän piruu siel on irti tuol perässä'. Sitten minä sanoin sille, että käy kattomassa että näet mitä mun perässä on, kun ei jalat pysy polkimilla, sivuperäsin vippaa eestakasin. Hän sanoi, että ei hän muuta näe kuin että...

Olikse muuten korkeapyrstöinen Mersu?
Tani: Jaa-a. Eipä jäänyt se pahemmin mieleen. Katsos, kun minä meinasin hypätä siitä ulos, kun minä pienensin vauhtia niin minä huomasin, että se harveni se juttu, että kun vedin ihan pienelle (teholle) moottorin kanssa, ihan hiljaa menin, niin sitten jaksoi pitää jalalla vastaan. Minä ajattelin, että laskussa se on niin hiljaa, että minä pystynkin. Minä tein laskun Utin kentälle ja se onnistui ihan hyvin, eikä siitä ollut mitään muuta kuin flettnerin yläpää irti. Niin kovaa se ravisti ettei jalat pysyny polkimilla.
Sepä ei sitten ollut ilmeisesti kovin iso pala?
Tani: Eihän se ole, kun se on tätä korkea ja tuota leveä. Mutta kun se lenksutti kahta puolta, tämmöstä liikettä. Eihän se ollut iso se korjauskaan, kaverit veti sen sitte kiinni ja se oli taas kunnossa.
Aika vahva on sitten sivuperäsin, että se kesti sitä ravistusta...
Tani: Nii, kyllä sen vahva täytyy olla, kun se ja polkimet sen pirunmoisen ravistuksen kesti, et ei siinä mitään muuta irronnut.
Huotari: Tässä on Mersusta kysymys nyt? Mersusta, joo.
Huotari: Meinasin just sanoa, että se oli hirveän vahva kone. Tuommosia pystysyöksyjä ja muita kun tekee, niin siinä sen huomaa, että peräsin kun säilyi mukana, niin...

Tani: Mäittälähän, mites siinä kävi, sillähän lähti peräsimet irti? Mäittälähän syöksyi sillai ja kun oli oikeen riski mies, niin se jaksoi vetää vielä enemmän kuin meikäläinen. Ja niin peräsimet lähti hemmettiin...
Muistelen että jollekin kävi niin, että edellisenä päivänä oli koneella tehty pystysyöksy...
Tani: Sillä samalla koneella?
Samalla koneella. Seuraavana päivänä oli sitten lähtenyt pyrstö irti. Oli tehty kaksi samanlaista kovaa syöksyä peräkkäin, vielä vahvat jätkät repimässä, niin...
Tani: Joo, se kyllä oli niin riskiä touhua. Sen Mäittälän muistan vaan. Muistatko sieki Mäittälän?
Huotari: En jaksa muistaa...
Tani: Teidän puljussa se oli.
Huotari: Kahesneljäss?
Tani: Mitenkähän tuli tuo nimi minun mieleen, kun minä yleensä hukkaan kaikki nimet.
Huotari: Miul taas ei minkäänlaista kuvaa tästä...
Tani: Niin taas sulle ei jäänyt minkäänlaista kuvaa. Sinä olet ollut samassa porukas, mie taas eri porukas, ni siitä huolimatta. Mut kato, minä muistan sen oman syöksyni takia, kun tiesin että siltä oli lähtenyt peräsimet irti. Minäkin vedin niin paljon kuin jaksoin, koska minä katsoin että jos en vedä niin lujaa, niin henki lähtee.

Kuinkas Brewster, kun Mersullakin kun menee tarpeeksi lujaa niin se muuttuu jäykemmäksi. Kuinka Brewsterillä vaikuttaa eri vauhdissa eri akseleilla?
Huotari: Kyllä se tietysti vaikuttaa siinäkin...
Tani: Sama ilmiö tulee kaikissa...
Missä lentonopeudessa se oli, sanotaan nyt miellyttävin käsitellä?
Huotari: No siinä normaalissa matkanopeudessa, siinä kolmesataakakskymmentäkö se oli. Semmoisella koitettiin lentää ja se siinähän se oli kaikkein paras.

Kuuntele tästä Tani ja Huotari muistelevat koneiden kilpalentoa ja eri koneiden suoritusarvoja. MP3-äänitiedosto. Pituus 6:11 min, 817 kt.

Tuollainen nopeuskilpailu oli minulle ihan uutta. Tehtiinkö mitään muita testejä muita koneita vastaan? Ainakin Karhila kertoi, että kun heillä oli sotasaalis-LaGG, niin sillä ajettiin LaGG vastaan Curtiss -lentoja.
Tani: Niin, ne kokeili, sehän on järkevä homma kokeillakin tuommoisia asioita. Mutta minä en ainakaan koskaan muuta tehnyt. Tämä oli ainut kilpailu, jossa oli neljä konetta. Ja järjestys tuli selväksi.

Olikos Moraneissa yksilöissä eroja suorituskyvyn mukaan?
Tani: Oli niissä aika paljon. Tai ei voi sanoa aika paljon, mutta kyllä eroja oli varmaan toistakymmentä kilometriä tunnissa. Se oli potkurista kiinni. Eli se Hamiltoni oli melkein paras, sillä pääsi kaikkein lujimpaa. Mutta yleensähän me lennettiin, kaks-kahdeksankymentä oli meidän matkanopeus mitä ajettiin. Ja Brewsterillä ajettiin matkanopeutena kolmee-kahtakymmentä. Ja Mersulla mentiin neljääsataa.
Huotari: Neljäsataakakskymmentä, eikös se matkanopeus ollut?
Tani: Sehän hidastui kun G-6 tuli. G-2:n kulki nopeammin. Mutta se johtui ilmeisesti niistä paukuroista ja painavammista aseista, että siinä sen verran tuli eroa. Kyllä eron G-6:n ja G-2:n välillä huomasi. G-2 nousikin paremmin.

Mikä teillä oli sitten nopein Morane? Miten kovaa sillä pääsi? Mikä oli maksiminopeus?
Tani: Ei tullut oikein, minä en tullut koskaan mitanneeksi sitä. Kyllä sillä pääsi yli neljääsataa mittarin näyttämää. Siinä neljänsadan hujakoilla minä muistelen mittarin näyttäneen.
Ranskalaisethan väittää sen yltäneen 485-520 -nopeuksiin. Mutta minä en kyllä ole kuullut sellaisesta Moranesta, joka olisi mennyt edes neljää ja puoltasataa kovinkaan usein.
Huotari: Joo, ei uskois.
Tani: Niin, en tiedä, kun ei tullut... Tosiaan, sehän riippuu ensiksi korkeudesta missä ajetaan ja tämmöstä, niin...
Onks sinulla sitten mielikuvaa Moranella, että kuinka kovaa olisit mennyt syöksyssä?
Tani: Ei. Sen tiedän, että joku meni niin kovaa sillä, että pellit meni ruttuun. Sai oiottua ja tuli pois ja se oli justiin tää, tämä vänrikki joka kuoli...
Mutta ei ole tietoa, että nopeus olisi ollut siinä vaiheessa?
Tani: Ei. Kyllä ne jotain puhui siitä. Minulle jäi semmoinen hämärä kuva, että jotain seittemänsadan nurkilla. Että se oli niin paljoa syöksynyt, että kun se veti niin pellit meni kasaan. Pohjapellit oli noussut rungosta sisään, painuja, ja peräsimen pellit oli rutussa jonkun verran, sisään menneet. Että se on ollut aika tipalla. Siivet oli kestäneet mutta runko. Ja sitten peräsimessä oli vähän vikaa.

Moranen koelentotuloksia, käyriä mitä ovat ajaneet. Pinnoissa vähän alle 350 km/h ja tuolla 4000-5000 metrissä maksimi on ollut vähän yli 400.
Tani: Joo.
Ranskalaiset ovat väittäneet sen kulkevan semmosta 520 viidessä tonnissa ja 400 pinnoissa.
Tani: Niin, se on just toi korkeusero mikä tekee sen...
Tuo on valmistajan käsikirjan kuvaaja, elikkä mainosmateriaalia.
Tani: Niin, tässä on sitten todellisuus...
Tuossa viivoitettu alue on se, mitkä koelennoilla ovat olleet usealla koneella ajettujen keskiarvojen mukainen nopeus. Eli nopeimmat on menneet jotain 440-450 km. Ja hitaimmissa huiput 400:ssa. Elikkä samaa mitä ranskalaislentäjät sanovat, että ei mennyt niin kovaa kun piti mennä. Eihän se nopea kone ollutkaan, 30-luvun tekniikkaa. Siihen nähden aika moderni kone ollut kyllä.

Tani: Niin, ei kai ne niitä olis meille muuten myynytkään. Myivät ne pois, olihan niillä parempiakin siihen aikaan. Vesi kielellähän minä kattelin niitä, en muista enää edes sen konetyypin nimee. Mutta ne oli jo päällepäin sen näköisiä, siellä kentällä kun me käytiin niitä (Moraneita) hakemassa, että tuon kun sais niiin veis mielellään mennessään.
Ranskalaiskone?
Tani: Joo, ranskalainen se oli.
Dewoitine?
Tani: Niillähän ne itse puolusti sitten muka englantilaisia vastaan, mutta ei kyllä tainnut paljon mitään tapahtua.
Olisiko ollut Dewoitine 520? Sitähän tosiaan saksalaiset antoivat liittolaisilleen, kuten italialaisille ja jugoslavialaisille. Kyllä niillä pikkusen oli omassa käytössäkin. Kyllähän ranskalaisetkin pääsi niillä taistelemaan amerikkalaisia vastaan.
Tani: Eihän ne meitä laskeneet niitä kattelemaan. Minä meinasin mennä, mutta ne heti näytti, että...
Ymmärsit käsimerkkejä sen verran...
Ymmärsin ranskaa niin hyvin, että kun ne näytti tällein, niin nyökkäsin vaan, että selvä. On liian vaarallista katsoa parempaa konetta, täytyy tyytyä näihin romuihin.

Tehän lensitte ainakin sillä I-153:lla. Onko teillä (Huotarilla) mitään kokemusta venäläiskoneista?
Huotari: No, ei kuin I-153, siitä lähinnä.
Miltäs se tuntui?
Huotari: No, kun Brewsterin kanssa aina kisailtiin, niin aika montaa kertaa sen Tsaikan kanssa.
Tarkoitan että ihan itse olisitte lentänyt...
Huotari: Ei semmoista...
Tani: Minä lensin I-15:sta, mutta se oli semmoinen matkalento. Minä vähän kurvailin, Kymistä läksin ja muutaman kurvan ja silmukan pyöräytin. Sitten lähin painamaan. Ja ihmettelin kyllä sitä, että niiden kanssa tapellessa, niin miksei ne tehneet enemmän mutkaa? Mitä hittoa ne ajoivat niin suoraan? Jos minulla olisi ollut tykki taikka kunnon aseet Moranessa... Kerran kun pääsin siihen 'espanjalaiseen rinkiin', niin nehän ois saanut ammuttua kaikki alas. Mutta minulla kun ei ne ruutapyssyt pelanneet, kaksikohan niitä pelas sitten, niin minä kaikkia neljää ammuin ja ajattelin ettei noita saa alas kumminkaan. Ja läksin pois, niin ampui minun perään, täräyttivät. Se oli vähän semmoista huolimatonta, olisi sitä voinut tietysti jatkaakin, mutta kun on nallipyssyt päällä, niin ajattelin että tämä on ihan turhaa, että tästä ei tule mitään. Kun olisi ollut kunnon ase, niin olisi saanut jotain aikaan.

Huotari: Kerran miul ois ollut palasta riittävästi. Mersun kanssa harhailin yksinään tappelun jälkeen ja yks kaks alkoi pilvi tummua. Minä kun katsoin, niin siellä oli vissiin sata venäläistä pommikonetta. Ainakin niitä viiskymmentä oli ja perästä tuli hävittäjiä. Ja minä en ollut ennen nähnyt missään niin paljon koneita... Niin minä sitten ajattelin, että tuosta yhden kerkiän napata, ennen kun hävittäjät tulee. Minä otin sen alareunaan suihkut, tai sihdin, ja menin tarpeeksi lähelle ja pamautin. Kyllä se toinen moottori syttyi tuleen, mutta sitten alkoi tulla hävittäjiä ja katsoin viisammaksi mennä vaikka pilven rakoon. Yhden pommarin, muita pommareita minä en melkein sota-aikana nähnytkään. Hyvin vähän niitä sattui kohdalle.

Tani: Minäkään en nähnyt enää pommareita silloin Kannaksen ruuhka-aikana. Ainoastaan IL:ä. Silloin kerrankin Juutilaisen Illun kanssa oltiin, kun ammuttiin viis konetta alas. Niitä tuli sillä lailla, että niitä oli kahdeksan yhdeksän konetta rinnakkain. Niitä tuli niin pitkälle kuin silmä kantoi, sitä lauttaa, ja keulaa ruvettiin sitten ampumaan. Istuttiin ja ruvettiin ampumaan niitä. Niin, minä ajattelin monta kertaa, että voi jumanpeukku, nyt ois pitänyt olla kokonainen laivue siinä meikäläisiä, siitä olisi saanut oikeen tosiaan tavaraa. No, antaas olla, tuolla kirjassa on joku semmoinen homma. Minä en kysynyt siltä edes päivämäärää, että missä kohtaa se oli, mutta...

(Toim. huom. 1.7.1944, suojaustehtävä Ju-88:eille, jotka pommittivat Koiviston pohjoiskärjessä olleita laivoja. Tämän jälkeen tiedustelulento Terijoelle. Ohjaajat Luukkanen / Pokela ja Juutilainen / Tani. Tanilla MT-453, Juutilaisella MT-457.)

(ja kun Iljushiinit oli käännytetty pois, niin mitä sitten tapahtuikaan vuosia myöhemmin)

Antti Tani: Laherto Paavo. Sinäkin tunnet.
Jussi Huotari: Joo.
Antti Tani: Laherton Paavo tuli, kun me oltiin laulamassa veteraanien juhlassa, kuukausikokouksessa. Niin se tuli minuun ja otti oikein kaulasta kiinni ja sanoi
'Antti, jumaliuta, että sie pelastit meidän porukan hengen'.
'No älä nyt hemmetti. Missäs minä olen tappelemassa ollut?
'No siellä Kannaksella.'
'Älä nyt hyvä mies huuda ettei ihmiset kuule.'
Hän oli lukenut päiväkirjastansa, johon kirjoitti sen jutun. Ja sanoi että,
'Mie luin siitä sun kirjastas, sie oot ollut justiin samaan aikaan, kun sattui... Se sattui justiin sinun kohalles, että sie oot ollu siellä neljän koneen kanssa. '

'Olette olleet siellä ja pelastaneet heidät, ampuneet niitä IL:iä ja ne läksi karkuun.' He olivat semmoisella aukealla ja IL:t olivat sinne syöksymässä, kun me tultiin. Niin ne kurvasivat heti hemmettiin ja tiputti pomminsa johonkin sinne melkein omalle puolelle. Ja sen tien häipyivät, mutta lisääkin olisi ollut tulossa, mutta kaikki kääntyivät muualle. Sitten kun ne tietysti näki meidät, kun me ammuttiin ne kaksi konetta alas. Niitä tuli sitten lisää aina siihen porukkaan.

Niin se sano, että
'Sie pelastit hänen elämänsä'.
Ne oli ihan varmoja, että heille käy hullusti.

Jussi Huotari: Pommikoneita olisi ollut parempi aina ammuskella, mutta Juutilaisen Illu sanoi, että ammutaan vaan hävittäjiä, ettei käsiala huonone. Ammutaan vaan hävittäjiä.
Taisi olla varsinainen taiteilija se Illu.
Antti Tani: Kyllä se sellainen taitelija oli.
Jussi Huotari: Me oltiin Illun kanssa partiokavereita pari vuotta. Sitten se komennettiin sinne 34:ään.
Se halusi tapella vaan hävittäjien kanssa?
Jussi Huotari: Joo..
Pommarit oli liian helppoja?
Jussi Huotari: Pommarit oli liian helppoja.
Antti Tani: Siinä kun tulee pommarit, yleensä ajoivat suoraan. Ei tarvinnut muuta kuin mennä perään ja alkaa ruutata. Hävittäjien kanssa täytyi ruveta muutakin tekemään, eikä vaan ajaa suoraan.

Jussi Huotari: Kerran minä näin, kun me oltiin partioimassa, meidän lentue, kolmas lentue. Kaikessa rauhassa lennettiin, niin tuohon ilmestyi neljä pommaria, lensivät samaan suuntaan. Ei siinä mennyt kauan, kun meidän neljä hävittäjää oli takana ja ne oli siellä metsikössä, pommarit. Se oli nopeaa toimintaa. En minä ole koskaan nähnyt, telkkarissakaan.
Oliko teillä Mersuja siinä vaiheessa?
Jussi Huotari: Ei ollut kuin Brewsterejä. Ne oli kyllä lautasella siinä heti, muuta kun jokainen otti omansa.
Oliko ne SB:tä vai mitä koneita?
Jussi Huotari: Sen tyylisiä ne oli, en tiedä tarkemmin mitä ne oli.

Juutilaisjutut on niin huimia. Eräs kaveri totesi, että se on välillä kuulostanut lähes tieteelliseltä lähestymistavalta. Juutilainen oli jossain selittänyt hävittäjätaistelutaktiikkaa, että sitten kun sinulla on La-5 takana, niin vedä varovasti vain tämän verran kahvasta. Niin sitten kun se La-5 ampuu menee luodit 30 cm Mersun alta. Se ei pysty nousussa sen lähemmäksi vetämään.
Jussi Huotari: Illuko se puhui tämän?
Joo, hän oli niin tarkasti tiennyt sen kaiken, melkein mahdotonta mutta kuitenkin.

Niin kuin Hemmo (Leino) sanoi, ei siinä voinut mitään muuta kuin vedät vaan ja annat kaasun olla täysillä ja vedät spiraalia just sen verran, ettei se ei ihan pääse ampumaan. Ei sen tarkemmim, kuin katsot taaksepäin niska vääränä ja jos näyttäisi toinen saavan ennakkoa, niin pikkasen kiristät vielä ettei se pääse ampumaan. Illu on ehkä sitten tiennyt, että se on just tuossa kulmassa ja sitten se menee 30 senttiä alle. No, onhan näitä.

Antti Tani: Sarvannon kanssa tuli kerran sodan jälkeen. Sarvantohan piti porukalle esitelmää väistöliikkeestä ja piirsi sitten... olitkohan sinä mukana siinä?
Jussi Huotari: Missä se piti sitä esitelmää?
Antti Tani: Utin hallilla.
Jussi Huotari: Ai Utin. En minä ollut siellä.
Antti Tani: No, se piti kuitenkin esitelmää ja oli piirtänyt taululle semmoisen jutun ja koneen siihen. Näytti että, tuo ensimmäinen kone tuossa noin, teistä joku on siinä uhrina. Ja täältä tulee toinen kone vaakalentoa lentäen ja alkaa lähestyä ampumaetäisyyttä. Että mitenkä tuosta väistytään ja mikä on paras väistötyyli? Miten siinä pitää toimia? No, se kysyi siinä... Ei kukaan sen paremmin viitannut, niin se näytti minua sitten. Minä sanoin, että minä työntäisin ainakin sauvasta niin paljon kuin pystyisin, sauvasta nokka alas vaan kylmästi. Jos se alkaa olla ampumahollilla, niin se on varustautunut siihen, että minä vedän ylös ja ottaa ennakon. Mutta kun minä työnnän alas, niin se ei ole varustautunut mihinkään. Ja sen jälkeen, kun on työntänyt määrätyn määrän, niin sitten kun vetää ylös, niin pääsee ampumaan heti sitä perään. - 'EI EI ... vai onko joku muu samaa mieltä kuin Tani?'
Alapuro sanoi: Minä olen ihan Tanin kanssa samaa mieltä. Niin minäkin tekisin.
- 'Jaha, aliupseerit ulos! Upseerit jäävät tänne.'
Sen jälkeen meidän ei tarvinnut oppitunnille mennä. Se oli Sarvannon tikki...

Saitteko koskaan tietää, että mikä olisi ollut se oikeaoppinen tapa?
Antti Tani: Ei, hän olisi varmaan nimenomaan halunnut että vedetään ylös. Alapuro varmaan sai kärsiä jälkeenpäin. Se oli kapteeni vasta silloin, kun majuri piti oppituntia. Pojat sanoivat minulle jälkeenpäin aliupseerikoulussa, että pirun vähällä... Sinä teit viisaan tempun, sinun ei tarvinnut mennä...
Antti Tani: Olisi pitänyt Alapuron sanoa, että ei ole kukaan Tanin kanssa samaa mieltä, niin se olisi mennyt hienosti se homma. Kun tuli yksi samaa mieltä oleva, paha juttu. Kai minä olen ollut siellä sitten semmoinen vastarannan kiiski, että sen takia ei aina kaikki oikein luistanut hyvin.
Jussi Huotari: Miten se Sarvanto, oliko se samassa laivueessa kuin sinä?
Antti Tani: Ei. Se oli eri laivue, mutta me oltiin siellä samassa molemmat laivueet, niin kaikki ohjaajat olivat samassa. Kolmoshallilla oltiin siellä luentosalissa. Kaikki kärähtivät.
Oppitunnilla, jossa oli vain yksi oikea vastaus.

Onko teille jäänyt noilta lennoilta mieleen jotain poikkeuksellisen hauskoja tapauksia, mitkä yhä edelleen jaksavat huvittaa?
Antti Tani: Niin, se on vaikea oikein sanoa. Joskus aina tulee jotain juttuja. Siis sellaisia, joita esimerkiksi tuohon kirjaan laitettiin. Vaikka tosiaan erinäisiä tunteja juteltiin sen kaverin kanssa, niin ei siinä tule kaikki mieleen. Siinä tulla putkahtaa sitten yhtäkkiä, vaikka yrittää kuinka muistella, niin ei tahdo tulla mitään mieleen. Mutta sitten tulee yhtäkkiä, tulla putkahtaa.

Antti Tani: Niin yksi semmoinenkin, tuskin minä sitä tuohon kirjaan pistin. Me oltiin kerran yhdellä lennolla, kun saatettiin pommareita. Peltiheikkejä oli, olikohan niitä neljä vai kuusi kappaletta, en muista lukumäärää. Niiden piti pommittaa Äänislinnasta ylöspäin... mikäs se kenttä, tehän olitte siellä, mikä on vähän matkaa Äänislinnaa ylempänä?
Jussi Huotari: Solomanni?
Antti Tani: Ei Solomanni.
Jussi Huotari: Se kuului Äänislinnaan.
Antti Tani: Niin, se kuului Äänislinnaan, mutta se seuraava mikä oli siellä vähän matkan päässä? Teidän porukkaa oli siellä.
Jussi Huotari: Hirvasjärvi?
Antti Tani: Ei Hirvas, se oli liian kaukana. Siinä välissä oli joku paikka, missä oli Brewstereita?
Jussi Huotari: Kesäaikana oli Hirvas ja talvella oli Kontupohja jäällä.
Antti Tani: Niin, se oli jäällä. Voi olla... Joka tapauksessa, siellä oli rautatieasema, kun lähdetään menemään Äänislinnasta ylöspäin. Niiden piti pommittaa sitä, meikäläiset joukot oli melkein siellä jo ja niiden piti pommittaa rautatieasemaa. Siinä oli junan vaunuja vaikka millä mitalla, kun me tultiin siihen päälle. Niin tämä porukka - kun se ratapiha oli niin kuin tämä pöytä - tuolta tultiin lounaasta, tällälailla poikittain ratapihaa, tässä oli junia ja vaunuja vaikka kuinikään. Ja yksi pikkuinen juna lähti viheltämään tuonne, niinkuin karkuun. Poikittain tässä näin ja tässä oli pirunmoinen suo. Niin kaikki pommit mätettiin suohon ja ratapiha jäi tyhjäksi, jumaliuta sentään.
Jussi Huotari: Venäläisten tyyliin tuo...
Antti Tani: Mitä varten piti näin? Mikseivät menneet vaikka pituussuunnassa, jos ne meni yli, niin olisihan ne vielä kiskoille pudonneet sitten tuolla? Mutta se, että pannaan poikittain, tällälailla ajetaan jumaliste. Sitten ne pommien laukaisut myöhästyi ja ne meni tuonne yli, suo senkuin ryöppysi siinä. Minua suututti niin saakelisti, minä menin ja otin sen junan kiinni ja kaikki patruunat tuhlasin siihen veturiin ja junaan.
Antti Tani: Niin sitten ei olisi pystynyt puolustamaan näitä pommareita, ei ollut enää paukkuakaan.
Antti Tani: Tällaisia tosiaan kyllä. Silloin minua potutti toiselta puolelta ja pojat sitten sanoi, että 'mitä hittoa sie sinne...' Jälkeenpäin, kun tultiin pois sieltä, niin sanoivat 'mitä sie sinne alas menit?' Minä sanoin, että täytyihän nyt jotain tehdä, kun tämmöinen lauma koneita eikä mitään tapahdu perhana, muuta kuin suomuta lentää. Kyllä heitäkin kai keljutti, kun kaikki meni yli. Putosikohan sinne, en muista, putosiko sinne ratapihalle varsinaisesti yhtään pommia, kaikki meni yli.
Antti Tani: Myöhästyivät sen verran. Jos siellä joku radiolla sitten sanoi, että 'Nyt' niin se oli myöhässä se nyt -sana. Että sen verran meni yli. Poikittain kun pistää, niin se rata on verran kapea, että se pitää tosiaan mennä nyt eikä 15. päivä. Ja kun pitkän matkan päästä näki sen, että se ratapiha on pitkä ja siinä on monta juna- tai vaunuriviä. Olisi saanut hyvää jälkeä, jos olisi osunut oikeeseen paikkaan.

Ainoan kerran kun minä oikein näin kunnon pommituksen, niin yksinäinen Peltiheikki - suojattiin sitä - meitä oli peräti neljä konetta, se oli ennen Äänislinnaa jo. Semmoisella tiellä meni kolonna ja tämä yksinäinen kone, Peltiheikki, se kun meni paikanpäälle ja kun se pudotti, niin jumaliste, tie meni poikki niin että pölähti. Ja ensimmäinen auto, semmoinen kuorma-auto, ajoi ja putosi siihen kuoppaan. Se ei kerinnyt pysäyttämään, meni niin vierestä että kun se rojahti, niin se meni sinne kuoppaan että keikahti. Olihan se jonkun 50 metrin päässä, mutta se ei ehtinyt jarruttaa, tietysti paine ja kaikki teki sen, että se ajoi suoraan sinne kuoppaan. Että pöllähti.

Sitten seuraavana päivänä, kun minä ajoin ihan saman paikan yli, niin siellä oli pikkusta ennen sitä kuoppaa, joku oli tuhonnut panssarivaunun. Pirunmoinen tykki siinä vaunussa, se oli joku oikein semmoinen hemmetin mörssäri. Sen oli joku sitten, ilmeisesti meikäläiset miehet polttanut. Kun oli niin musta kupeiltaan, niin oli tietysti pullolla heitetty ja poltettu.

Saattamisesta. Muistatteko saattaneenne tiedustelukoneita kesällä -44 Kannaksella?
Antti Tani: En ainakaan, en ollut saattamassa ketään.
(Toim. huom. muisti pettää äkkinäisessä tilanteessa, ylempää löytyvässä lentopäiväkirjassa on mainittu 4.7. Pe-2 -suojauslento)
Jussi Huotari: Ei varsinaisesti saattamassa, mutta suojaamassa oltiin niitä Stukia.
Kuhlmeyn porukkaa...
Jussi Huotari: Ihantalalta, ei kun Vuosalmella, sitä pommittivat ja meidän lentue oli kerran saattamassa, suojaamassa niitä.
Antti Tani: Niin kun ne pommittivat, olin minäkin monella suojauslennolla kyllä.
Minkälainen Stukien suojauslento oli?
Jussi Huotari: Se oli semmoinen, että alue piti pitää puhtaana venäläisistä. Mutta kyllä siellä IT:tä tuli niin pirusti.
Antti Tani: Niin, IT ampui koko ajan.

Stukathan toimivat niin, että ne menivät periaatteessa väärältä puolelta pommittamaan, niin etteivät tulleet suomalaisten niskaan, niin ne meni venäläisten puolelle ja syöksyivät sieltä.
Antti Tani: Se on sitten alue, missä on kiva varmaan pyöriä, kun siellä on miljoona putkea pystyssä ja ampuvat suoraan päin näköä.
Jussi Huotari: Ei ne paljon nämä kyllä Stukat väistäneet, ne menivät sitä omaa menoa, vaikka sieltä tuli IT:tä vaikka kuinka.
Antti Tani: Se oli kyllä, niin kuin sanoit, jotenkin niin riemastuttava paikka, se Ihantala. Kun näin sen, kun ryssät oli höökivaununsa kasanneet sinne yhteen kasaan, pienelle alueelle. Ensin Stukat pisti sinne, sitten tuli peltiheikit ja pisti ja kaikki siihen samaan kasaan. Se oli mahtavat roihu, kun sieltä lähti. Kyllä ne teki tyhmän tempun pojat, kun ne kasasivat ne kaikki samaan paikkaan.

Se oli justiin tämä Kuden jengi (Kullervo "Kude" Virtanen, tiedustelulentäjä), joka oli käynyt siellä tiedustelemassa. Ensiksi lensivät Blenheimeillä, sitten Pe-2:silla ja sitten taas Blennuilla, kun Pe-2:set pommitettiin hajalle Lappeenrannassa. Kovia reissuja heilläkin ne, sinne kun on pakko mennä parhaalla kalustolla millä pystyy. Eli Pe-2:lla olisi vähän mahdollisuutta päästä takaisin. Piti olla vähintään neljä konetta suojaamassa kuvauskonetta, kun he kuvaavat hyökkäysryhmityksiä ja selustaa. Kun Pe-2:set loppuivat, niin sitten oli pakko taas lähteä peltiheikillä kuvaamaan, niin paljon hitaammalla koneella.

Antti Tani: Paljon hitaampi kone, kyllä. Minä muistan yhden reissun, kun käytiin, sinäkin olit varmaan mukana, kun käytiin Koiviston eteläpuolella, kun tuli se laivastoporukka sieltä ylös. Olitkohan sinä mukana?
Jussi Huotari: En minä muista....
Antti Tani: No kaikki kuitenkin, hävittäjät oli mukana, tai piti olla mukana. Ja oli pommareita kanssa kaikennäköistä, oli näitä sotasaaliskoneita ja Peltiheikkejä kaikennäköistä. Ja sitten pisti...
Jussi Huotari: Lähtikö ne suojaajat Kymistä?
Antti Tani: Mistähän me lähdettiin, en muista... taidettiin lähteä Lappeenrannasta vai lähdettiinkö me Kymistä? Kyllä me lähdettiin tuolta jostakin. Taipalsaaresta tai jostakin.

Kuitenkin, kun ne tuli sieltä, niin siellä oli ne torpedoveneet, niitä oli aika paljon. Mutta sitten siellä oli yksi oikein valtavan iso kuljetuslaiva, joka kulki melkoisen hitaasti. Torpedoveneet kiemurteli siellä ympärillä. Ja sitten niitä Ju-88:ia, oliko niitä kaksi vai kolme, en muista, ne pisti pystyyn. Ei ollut mitään suojaa vielä, sitä sumuverhoa. Ne pisti pystyyn sieltä ja sai ihan täysosuman keskelle laivaa. Sen jälkeen torpedoveneet rupesivat sumuttamaan, työntämään sumua sinne meren päälle ja... Se oli mahtava katsoa, kun minäkin oli ihan siellä keulapäässä ensimmäisten koneitten sivulla, Peltiheikki siinä oli ensimmäisenä minkä vieressä minä olin. Katsoin ja näki, kun ne pommit meni siellä ja jumalauta, minä katsoin että nyt osui kerrankin oikein niin kuin pitää. Sitten kun se tömähti, niin roinaa nousi ensin pirusti siellä ylös ja sitten rupesi rapisemaan alas. Siellä oli ukkoa, kintut senkuin vilisivät vaan, kun niitä meni siellä taivaalla. Ja sitten ne peitti sen koko alueen sumua, ettei siitä nähnyt mitään.

Sitten tuli Peltiheikit ja tiputtivat pommeja, mutta sitten vaan sinne sumun sekaan, eihän ne voineet mitään tähdätä, muuta kuin se alue mikä oli, ne vetivät sinne ja kääntyivät ympäri ja pois.

No, me oltiin... Minulla oli kaverina Oskari Länsivaara. Sen kanssa oltiin parina ja sitten kun tullaan pois, kun letka oli loppunut. Me mentiin sinne ensimmäisenä, mutta tultiin pois viimeisenä. Ja eikös mitä, sieltä tulee pitkänokka Peltiheikki meitä vastaan. No minähän arvasin heti mikä se on. Se on kuvausta varten lähetetty pitkänokka. Minä ajattelin että jumaliste... Nimittäin ryssän hävittäjät pyöri koko sillä alueella, niitä oli vaikka kuinka paljon La-5:sta ja kaikenmaailman vempelettä. Mutta sitä minä ihmettelin, että mikseivät ne tulleet sinne ylös? Ilmeisesti luulivat, että siellä on hävittäjiä niin paljon, etteivät pärjää meidän kanssa. Kuitenkin Peltiheikki tulla tupsuttaa. Minä vinkkasin kaverille, että 'viuuh' käännytään ympäri. Mentiin kahtapuolta... Peltiheikin.. tai vähän ylemmäksi mentiin vielä, että keritään hätiin jos tarvitsee. Kaikessa rauhassa ajettiin, se ajoi ainakin kolme neljä kertaa edestakaisin ja otti koko siitä alueesta, kuvasi sen ja sitten se kääntyi ympäri ja me käännyttiin perässä. Kaikessa rauhassa ajettiin, sitten jätettiin, kun se oli Viipurin tällä pohjoispuolella jo, niin sitten laskettiin se menemään omaa tietään ja itse lähdettiin pois. Oli kyllä tosiaan huvittavaa.
Kylmähermoisia tyyppejä.
Antti Tani: Mutta eihän siinä voinut tehdä muuta, kun ajattelee että yksinäisen Peltiheikin laittaa semmoisten hävittäjäkoneiden sekaan. Mutta ei minun tullut mieleenkään, että sieltä elävänä pois enää pääsee. Minä ajattelin, että ne on kaikki siellä tämän kimpussa, niin ei kukaan tullut. Mutta ei ne tietysti ajatellut, että kukaan hölmö enää tulee. Ne varmasti ajatteli, ettei sinne ketään enää tule.
Jussi Huotari: Ne näki teidän kaksi konetta, niin...
Niin ne pelästyivät..
Antti Tani: En minä sitä kyllä usko. Ne olisi ampunut meidät alas, jos kaikki olisi rynnänneet tarpeeksi korkealle. Se oli vaan hyvää viuhkaa, ei siinä mitään muuta.

Tampereen Ilmasillassa oli Martti Uotinen, Junkers 88-lentäjä, esitelmöimässä. Hän esitti siellä suhtkovasti kiitoksia hävittäjämiehiä kohtaan, että mitenkä siellä pommituslennoilla pitivät heidät ehjinä ja kasassa. Kertoi esimerkin Talin pommituksista, kun 88:lla pommittivat ja tulemaan lähtivät kotiinpäin. Sitten taka-ampuja huutaa että 'Airocobra tulee' ja lentäjä kerkeää just katsomaan taakse, kun Airocobra viskoo halkoja päälle. Nokasta ryntää tähtäri toiseen takakonekivääriin ja siinä välissä, kun se saa konekivääristä kiinni ja katsoo, niin se Airocobra on sitten jo putoamassa alas ja Mersu koukkaa takaisin ylös.
Antti Tani: Tämmöisiä sattuu.
Jussi Huotari: Kyllä niitä kaikennäköisiä juttuja sattuu.

Antti Tanin ilmavoitot

"Jatkosodan ässä" - kirjoittanut Jukka Piipponen, kustantaja Koala-Kustannus 2001.
Jatkosodan ässä perustuu pitkäaikaiseen arkistotutkimukseen, lentävän henkilökunnan ja mekaanikkojen haastatteluihin, päiväkirjoihin sekä julkaistuihin lähteisiin. Kirjan tekstiä täydentää harvinainen kuvamateriaali.
Kansikuva: Antti Salminen Aviation Art