Quick index: [ Toveria ei jätetä | Saatesanat]

Yliluutnantti P. Kopitin
TOVERIA EI JÄTETÄ PULAAN

Suomeksi kääntänyt:
Paavo Kajakoski

Aamusta 20. joulukuuta satoi märkää, raskasta lunta. Mutta sitten repaleiset, matalat pilvenriekaleet alkoivat nopeasti purjehtia itään. Puoleenpäivään mennessä pilviraja oli noussut 100 - 150 metriin. Saatiin taistelukäsky. Meidän parven edessä oli Heinjoen rautatieaseman tuhoaminen. Reitti oli kauan sitten tutkittu. Varmistettiin signaalien merkitys: "kokoontukaa", "hajaantukaa".

- Toverit! - puhun siitä kuinka pitää paikat lennolla, - Jos joku parvesta alkaa jäädä jälkeen - ei lennetä eroon, suojellaan toveria, lentäkää hitaammalla nopeudella!

Lentokentän ylle nousi raketti. Laivue laivueen jälkeen alkoi nousta ilmaan ja asettua kurssille. Minun parvi lentää pilvien alla, melkein maan pinnassa.

Suomenlahden jälkeen sää muuttui jyrkästi. Pään päälle palasi kirkas, pilvetön taivas, kuten lentäjät puhuvat, - " rajoittamaton korkeus".

Muolaajärvellä parven havaitsi vastustajan ilmatorjuntapatteri.

- Hajaantukaa!

Lentäjät täyttivät nopeasti tämän käskyn. Jotta lopullisesti saisi sekoitettua valkosuomalaiset, minä keskeytyksettä vaihdoin nopeutta ja suuntaa. Muutaman sekunnin kuluttua ammukset alkoivat räjähdellä koneiden sivulla.

- Asema lähellä! - minä huudan mikrofooniin suunnistajalle.

Kone kulki taistelukurssilla. Äkkiä kourallinen lunta iskeytyi laseihini. Se oli kun suunnistaja avasi pommiluukut ja seinille jäätynyt lumi lensi ylös.

Nyt, huolimatta voimistuvasta ilmatorjuntatulesta, oli välttämätöntä pitää vakaasti 15 - 20 sekunnin ajan vaakasuora lentosuunta, että pommit putoaisivat tarkasti maaliin. Kuinka pitkiltä ne muutamat sekunnit tuntuivat! Korvissa jotenkin soi sävelmä "Älä nuku, nouse, kutrinen...", ja tahdottomasti minä alan laulaa sitä.

No nyt minä tunsin, että suunnistaja pudotti pommit ja kone tuli keveämmäksi.

- Kokoontukaa!...

Vihollisen ilmatorjuntatuli ei voinut katkaista meidän tietä. Oikealla oli näkyvissä Heinijoen rautatieasema, kietoutuneena savuun ja liekkeihin.

Lennämme poikki rintamalinjan. Pilvet puristavat koneet jälleen maan pintaan. Minä johdan parveani aivan puiden latvojen yllä ja yhtäkkiä huomaan, että vasen siipikone, lentäjänä Ostajev, jää jälkeen. Pudotan nopeutta, mutta siipikone jää vielä enemmän jälkeen. Selvästi miehistöllä ei ole kaikki kunnossa! "Jos ohjaaja on haavoittunut, - minä ajattelin, - miehistö voi saada surmansa", ja päätin laskeutua naapuriyksikön kentälle, jonka yli me lensimme.

Minä en erehtynyt. Lentäjä Ostajev ja ampuja - radisti Pogrebnjak olivat todella haavoittuneita. Ostajev meni ajoittaen puolitajuttomaan tilaan, mutta pian selvisi. Se, että me pysyimme koko ajan lähellä, osoittautui hänelle suureksi moraaliseksi tueksi. Lentäjä, voittaen kivun ja jännittäen kaiken voimansa, laski onnistuneesti koneensa.

Hän itse kertoi myöhemmin:

- Näen, kuinka kaikki asettuvat rinnalle, suojelevat minua. Ja se lisää voimaa. Tunnen itseni voimakkaammaksi, virkeämmäksi, unohtaen haavat...

Aamusta odotamme lentoa, hävittääksemme kylän, mihin on kokoontunut suuri keskittymä vastustajia.

Sää on perin epävakaa. Muutaman kerran päivässä aurinko peittyy pilvien taakse, alkaa lumipyry. Päivän toisella puoliskolla, kun aurinko näkyy pilvien aukossa, annettiin käsky lennolle.

Reitillä me jouduimme pahaan pilvikerrokseen. Pitkään ja sinnikkäästi tunkeuduimme eteenpäin, lujasti uskoen menestykseen. Kului pitkiä minuutteja, mutta aukkoa ei vaan tullut. Yhtäkkiä me tulimme ulos valkoisesta usvasta. Meidän yllä paistoi aurinko, taivas sinisenä.

Asetuimme taistelukurssille. Vihollisen ilmatorjunta iski. Valojuova-ammukset lensivät tulisateena koneiden välissä.

Odottamatta minun koneeni heilahti - aluksi vasemmalle ja sitten oikealle. Laivue liikehti, minä vilkaisin ympärille ja näin, että oikean siiven läpi on ammuttu ja vasen siiveke on vaurioitunut. Kone kallistui voimakkaasti oikealle.

Minä ohjasin sitä kaikin voimin, yrittäen mennä maaliin asti ja pudottaa pommit. Se onnistui minulle, mutta kaarto maalialueelta vaati paljon voimaa. Kääntyessäni huomasin kuitenkin, että maali on tuhottu.

Vähitellen koneeni alkoi jäädä jälkeen, kallistuen yhä enemmän oikealle siivelle. Ja nyt tapahtui se sama, mikä sattui joskus Ostajevin kanssa. Lentäjä Gontarenko, pysyen lähellä, osoitti kädellään, että minä menisin eteen. Kun minä menin, hän ja Ostajev asettuivat kyljelle. Minusta tuli johtaja. Parvi vähensi nopeutta. Huomaten tämän, laivueen komentaja kapteeni Taranenko teki sen saman. Ja niin koko laivue, tasaten minun koneeni nopeuden kanssa, lensi yhdessä omalle lentokentälleen.

Näin meidän laivueemme kasvatettiin toverihenkeen ja taisteluystävyyteen.

Loppu