|
Erkki
Pakarinen -
Kertomuksia
Rintamalta
Pikahakemisto:
[
Yleiskatsaus uraan |
Simulaattoreista ja koulutustoiminnasta |
Omasta ajasta lentokoulussa |
Lennonopettajalla on oltava ihmistuntemusta ]
Brewster-aikakausi alkaa vuonna 1942:
[Brewster-porukkaan Tiiksjärvelle |
Ruokapuolta Tiiksjärvellä |
Kimurantti lentotehtävä |
Neljän vuorokauden taivallus kotiin |
Anttilan paluumatka, Brewstereiden veistelyä |
Salamatkustaja sotalennoilla |
Fosforipommin kosto ]
Vuoteen 1944:
[ Brewstereiden yökoulutusta, kesäsota alkaa |
Lento-osasto Kuhlmey - kuomu irtosi syöksyssä |
Korkeusmersun hakureissu Saksasta |
Nipa Katajaisen pakkolasku |
Suojelusenkeli varjeli lentäjiä |
Ilmavoimien Viestipataljoonassa |
Viikatemiehen kynnet lipesi ]
Kysymyksiä ja vastauksia lentokoneista:
[ Miellyttävin konetyyppi |
Keskustelua Pyry-koulukoneesta |
Keskustelua Brewster-koneesta |
Keskustelua Mersuista |
Suomalaisia Vietnamissa |
Saatesanat ]
Erkki Pakarinen Pyryn etuohjaamossa.
|
Lentomestari Erkki Pakarisen haastattelusarjan toinen osa edeltää ajallisesti edellistä julkaistua artikkelia. Kyseessä ei ole varsinaisesti niinkään haastattelu kuin eri aiheita sivunnut illalliskeskustelu. Käydyt aiheet on käsitelty puhtaaksikirjoituksen jälkeen ja sijoitettu aika- ja aihejärjestykseen.
Tarkempia tietoja Erkki Pakarisesta löydätte artikkelista Erkki Pakarinen - hävittäjälentäjä ja lennonopettaja, jossa on esitelty tarkemmin hänen toimenkuvansa. Näissä kahdessa artikkelissa on hieman päällekkäisyyttä, kunnes haastattelusarja editoidaan yhdeksi kokonaisuudeksi.
Erkki Pakarisen haastattelu 4.12.2002
Haastattelu: Jukka O. Kauppinen "Grendel", Pentti "Buffalo" Kurkinen, Jari "Elk" Halivuori.
Nauhoitus, oikoluku, värivalokuvat: Jukka Kauppinen
Mustavalkeat valokuvat: Erkki Pakarinen
Haastattelunauhan purku:
Osa 1: Risto Pullinen
Osa 2: Mirja Krook
Osa 3 ja 4: Jukka O. Kauppinen
Yleiskatsaus uraan
Tässä on aloitettu aliupseeriohjaajan opintokirja ja täällä on kenraali
Lundqvistin allekirjoittamana sotilaslentäjätodistus. Diplomi on
erikseen. Eli ensimmäinen lento on aloitettu elokuun 10. päivä 1940.
Kurssihan alkoi jo niin, että osa meistä tuli kesäkuussa ja osa tuli
heinäkuussa. Siinä oli sitten ns. jv-koulutusta sun muuta, itse lennot
alkoivat vasta tuolloin.
-Mikä kurssi tämä oli?
Se oli ensin. Res AUK 7, johon minä olen tullut 15.7. Kun sota syttyi
niin alkoi Sotaohjaajakurssi 5, mutta me ei oltu siellä kuin viikko.
Sitten se jakautui Aliupseerikurssi 10:een, joka on minun kurssini ja
Upseerikurssi 10:een.
Voimme purkaa asioita lentopäiväkirjojen mukaan. Minulla on nimittäin
pino lentopäiväkirjoja sekä koulutuksesta, sota-ajalta ja vuoden -45
jälkeen, kun saatiin uudelleen lentolupa. Minulla on ylhäällä kaikki
lennot mitä olen ilmaillut, sekä koululennot Kauhavalla pikku Junnulla
ja myöhemmässä vaiheessa Aeron perämieskursseilla. Debonair oli
viimeiseksi koulutuskoneena.
Pystyn purkamaan itseäni silloin kun otan jonkin lähtökohdan, eli
lennon, päivämäärän tai jonkin asian. Niin kuin huomaatte, minä elän
asiat uudelleen ja se on minun valttini näissä asioissa. Tapahtumat
tulevat niin elävästi. Siinä mielessä minulla on hyvä omatunto, että
minulla ei ole kovin paljon taipumusta liioitella.
Lentokoulutuksen jälkeen väliin tulee erittäin mielenkiinnoton aika,
Täydennyslaivue. Sen sitten sotahommiin Tiiksjärvelle, Tiiksjärveltä
Kannakselle, sieltä Lappeenrantaan sodan loppuun.
Mersut liikehtivät Utissa. Tapahtuma-aika kevät 1945 tai 1946. Kuvassa näkyy lunta taustalla.
|
Sitten on tauko, välitunti. Olin nimittäin reserviläinen ja Karhunen
ilmoitti, että nyt on vakanssi auki. Pääsin kapitulantiksi eli
armeijaan vakinaiseen palkatuksi. 1945 lennettiin Mersulla heti kun sai
luvan. Siellä sitten todettiin, tai minä totesin ja minulle kerrottiin,
että oppilaat osasivat vasemman kaarron kentän ympäri. Utissa ja
Kauhavalla järjestettiin lennonopettajakurssi ja olin sitten
lennonopettajana.
Välillä Ilmavoimien Viestipataljoonan komentaja, silloinen
everstiluutnantti Eskola, halusi nuorta, opettajakurssin käynyttä
ohjaajaa Viestipataljoonaan määrättyihin radiokokeiluihin sun muihin
lentoihin, useammilla eri tyypeillä. Ja sitten siellä oli viimeinen
niin sanottu radiosähköttäjäkurssi, jonne hän tarvitsi työmiestä niitä
lentoja ja kaikkea muutakin varten. Eli minä olin Parolassa Ilmavoimien
Viestipataljoonassa ohjaajana 1947-1948. 1949 minä tulin takaisin
Kauhavalle ja jatkoin lennonopettajana erilaisilla kursseilla vuoteen
-55, jolloin Aero halusi perämiestä ja toimeenpantiin ensimmäinen iso
perämieskurssi. He halusivat sinne lennonopettajaa ja kysyivät minulta
Kauhavalla ollessa, että voinko tulla. Minä tsekkasin että olen
armeijan puolesta valmis lähtemään, mutta anoin kumminkin sitten
virkavapaata. Sitä oli -56 tammikuun ensimmäiseen päivään saakka.
Sitten tulin uudelleen Kauhavalle ja olin siellä muutaman kuukauden.
Vasta sen jälkeen jätin eroanomukseni maaliskuussa, hyvästit armeijalle
ja jatkoin Finnairissa aina vuoteen -84. Tämä oli sellainen "harkittu
rikos", olin molemmilta puolilta virkavapaalla toisella
työskennelläkseni.
Tilanne oli vielä sellainen, että kun asuin ennestään armeijan
asunnossa, niin he ilmoittivat että sen pitää olla tyhjä vappuna -56.
Uusi koti Kruunuhaassa valmistui vasta toukokuun lopussa, joten kaikki
kamppeet olivat jonkin aikaa vintillä komerossa ennen kuin pääsin
muuttamaan uuteen asuntoon.
Sanoisin, että Finnairilla olo oli kaikista työntäyteisintä aikaa.
Siinä oli lentokoulutusta, pakkotilannekoulutusta, johon kuului
tulipalot lentävälle henkilökunnalle plus sitten uimaopetus.
Aikaisemmin Finnairin lentävälle henkilökunnalle oli vain luentoja,
taikka oppisalissa kerrottu mikä on missäkin ja mitä niillä tehdään,
mutta ei mitään käytännön kokemusta. Minä totesin, että se on täysin
hukkaan heitettyä aikaa ja koulutusta, jos jotain todella tapahtuu.
Sain päälliköiden luvan - niinpä esimerkiksi pääohjaaja, teknillinen
ohjaaja ja ryhmäpäälliköt osallistuivat kaikki samaan koulutukseen
henkilökohtaisesti. Ensimmäisen harjoituksen jälkeen he totesivat, että
ei voi olla muuta koulutusta kuin se, että jokainen näkee ja tekee
niillä työkaluilla mitä siellä on. Näin he tietävät missä ne ovat,
miten ne otetaan irti jamiten niitä käsitellään. Ja esimerkiksi koneen
evakuointi: siinä oli monta mielenkiintoista seikkaa ennen kuin
selvisi, ettei ole kuin yksi tapa ja se täytyy opetella.
- Nykyään panostetaan erittäin paljon koneen evakuoinnin opettamiseen ja muuhun.
Finnairille valmistui viime vuonna koulutus- ja huoltopuolelle uusi
valtava halli, jossa on useamman koneen osa yksi yhteen. Osat ja
laitteet. Siellä voidaan kouluttaa koko henkilökunta, toisin sanottuna
ohjaajat, emot ja stuertit. Ja siellä minä olin parikymmentä vuotta
yksin, paitsi päällikkö oli välillä apuna. Nyt siellä on
koulutushenkilökuntaa. Silloin aloitettiin Link Trainerilla, joka oli
ihan pieni. Meitä oli siinä kaksi. Ja nyt on Linkkejä, trainereita,
melkein joka tyyppiin, siellä on useampi opettaja ja se on oma
yksikkönsä. Ja rahaa on paljon. Ne laitteet ovat niin paljon käytössä,
että jouluaatto ja joulupäivä on jolloin siellä ei ole koulua.
Nykyinen ilmailulaki hyväksyy, että mies saa kapteenin paperit
istumatta varsinaisessa lentävässä koneessa minuuttiakaan. Se tehdään
simulaattorilla. Näihin nykyisiin simulaattoreihin mennään, pistetään
ovet kiinni ja lyödään motit käyntiin - sen jälkeen ei tiedä että istuu
jumalattomilla pulteilla lattiassa kiinni, vaan luulee olevansa
koneessa. Silloin kun minä aloitin tämän -40, niin meillä oli useampia
semmoisia koneita, joissa ei ollut kuin kolmesta viiteen mittaria.
Simulaattoreista ja koulutustoiminnasta
- Nykyään simulaattoreita on (koulutus)käytössä hieman enemmän. Kauhavalla oli se Link Trainer, millä pikkuisen pääsi harjoittelemaan.
Kauhavalla käytettiin mittarilentokoulutuksessa Link Trainer -simulaattoria, "joka oli erittäin alkeellinen ja huonosti toimiva".
|
Sen käytössä oli oma sotansa, ennen kuin sillä päästiin edes alkua
pitemmälle. Englannista ostettuun Link Traineriin oli vain yksi
mekaanikko, joka oli vähän perillä näistä laitteista eikä hänellä ollut
mitään käsitystä radiokompasseista. Eikä minullakaan. Kun lentokoneella
tehdään kaartoa, niin magneettinen- ja radiokompassi näyttävät kumpikin
omaa lukemaansa. Link Trainerin pöytäpiirrin jäljensi lennon - kun
mentiin suoraan se teki viivaa, kun kaarrettiin se piirsi kaarron ja
oikaisusuunnan. Mutta kun näitä ei oltu koskaan tsekattu eikä
tarkistettu ja piirrin näytti aivan omiansa. Kun yritin opettaa miten
hakeudutaan määrätylle radiolinjalle, kohti tai poislinjalle
radiokompassilla, niin piirrin näytti toista ja radiokompassi näytti
toista. Yhtään kaartoa ei saatu onnistumaan. Oppilaiden piti tehdä
simulaattorilla 360 asteen käännös ja piirrin näytti omiansa sadan
asteen kaarron jälkeen.
Minun piti soittaa Ilmavoimien Esikuntaan teknilliselle päällikölle,
joka oli silloin insinöörimajuri Piippo. Hän oli ostanut Linkin
Englannista. "Tero on tämmöinen huoli, tule tänne ja kerro miten tämä
aparaatti saatiin pelaamaan."
Hän vähän epäröi, oletti että puhun soopaa kun sanoin ettei se
toiminut. "No, tuu kattomaan". Ja sitten kun hän tuli, niin sanoi
että ei lentomestari puhunut soopaa, ei tällä tee mitään. Hän oli sen
verran kiva kaveri että tämän todettuaan hän hankki teknillisestä apua,
miehen joka pystyi Linkin korjaamaan ja sen jälkeen asiat olivat niin
kuin pitikin olla.
Aaerolla oli myöhemmin sähköttäjä Vaakanainen, joka itse valmistanut
sammakon, pöytäpiirtäjän. Hänellä oli kaikki testattu ja viritetty niin
hyvin, että sillä laitteella voitiin huomioida puolen asteen virhe.
Siinä vaiheessa, kun laitteilla koulutetaan kadetteja jotka ovat jo
valmiita lentäjiä ja kyse on jatkokoulutuksessa, korkeammasta
koulutuksesta, ei heille voi mennä sanomaan ettet sinä pysty tekemään
jotain, kun tämä kone on paska. Vaan täytyy yrittää ja antaa ohjeita.
Mutta kun se ei onnistu laitteiden perusteella, niin ei onnistu.
Myöhemmässä vaiheessa sitä käytettiin paljon ns. pakkolaskukoulutuksen
yhteydessä. Ja yhtenä talvena teetätin Allisen Apin kanssa
pakkolaskuja. Laskeuduimme pienelle korpikentälle, jossa ei näkynyt
mitään esteitä. Juuri oli satanut lunta.
Noustiin (koneesta) pois, käytiin kusella ja startattiin samoja jälkiä
takaisin. Kone jätätti, jysähti nousukiidossa. Minä nyppäisin sen
ilmaan ja rupesin katsomaan, heilutin vähän - niin sukset olivat
vapaasti heiluvat, levisivät irrallaan tasoihin saakka. Heti kun
päästiin ilmaan heiluttelin konetta ja näin miten sukset reagoivat ja
totesin, että nämä heiluvat aivan hervottomasti - yhdyskorvake on
rikki.
Siellä ukot olivat ajaneet tukkeja ja pistäneet kaksi tukkia keskelle
kenttää, eikä siellä erottanut että radalla olisi ollut jotakin. Tukit
olivat pitkittäin ja me tultiin justiin ja pamautettiin niihin niin,
että sidetuki meni poikki keskeltä, siitä mihin sukset oli yhdistetty,
poikki. Ei muuta kuin todellinen pakkolasku kentälle Kauhavalle.
Laskeuduin varoen kentän sivuun, ettei normaaliliikenteeseen tullut häiriöitä.
Se meni niin nätisti, pistin coupeet kentän laidassa ja potkuri tuli
vaaka-asentoon. Kone hiljalleen pysähtyi siihen, lopulta sukset ottivat
tasoihin kiinni eikä vaurioita tullut. Äkkiä hallilta hakemaan reki.
Nostettiin kone siihen, niin että kone oli osittain moottoripään
varassa reessä - loppu tuli sitten perässä. Hevonen veti sen hallien
väliin. Tämä oli aamupäivällä. Pojat laittoivat koneen pukeille,
ottivat siivestä verhousta auki, korjasivat korvakkeen
metallipaikalla ja hitsasivat kuntoon ja pistivät siivistä
verhouksen paikalleen. Kone oli valmis kun tulin ruokatunnilta pois.
Omasta ajasta lentokoulussa
Viides lento Pyryllä huhtikuun 21. päivä 1942 keskeytyi lentovaurion
takia. Koululento, Peltolan kanssa, Pursiaisen tarkistus. Koneena Pyry
22. Moottori pysähtyi ilmassa ja jouduin tekemään pakkolaskun. Pyry oli
kolmella pisteellä 42 metriä täyskasvuisen metsän laidasta.
- Oliko tapahtunut tankkausvirhe?
Oli. Minähän sanoin opettajalle, että olin seurannut paljonko sillä on
lennetty ja että sillä on ajettu niin paljon, että eikös meidän pitäisi
tankata. Opettaja sanoi ettei tarvitse, anna mennä vaan. 45
minuuttia piti olla ilmassa, niin olin maassa 40 minuutissa. Tulin alas
ennen aikojaan. Laskuun tullessa Kauhavan kentän länsipuolella on
Pohjanmaan rata, joka menee Kokkolaan, Rovaniemelle ja niin poispäin.
Radan päällä moottori sanoi put put. Sain moottorin vielä pyörimään
muutaman kerran ryyppypumpulla, sitten potkuri heilui vähän aikaa ja
lapa tuli pystyyn kuin sanoen "mä en pyöri enää". Olin jo itsekseni
tehnyt sen, etten päästänyt nopeutta pieneksi. Kelasin jo vähän
jarrusiivekkeitä, ne eivät olleet täysin ulkona. Vähensin niitä, että
pääsen pitemmälle. Sitten totesin, että sukset oli jo puunlatvoissa,
tätä alemmas en mene. Että jos pyörähdät, niin et pyörähdä ylhäällä.
Sitten huomasin että perkatti, tuossahan on pikkuisen oikealla rako,
pääsen alas hakkuun välistä. Työnsin ja saman tien vedin, silloin
oltiin maassa. Onnellisesti. Mutta sitten tuli isot salaojat.
Minullakin tuli kaksi ensimmäistä virheliikettä taitolennossa, kun ei
ollut ekspertti. Sekin löytyy täältä (selataan lentopäiväkirjoja.). Se
oli siinä mielessä veikeätä, kun ensin piti olla taitolentokoululento -
mutta sitä ei ollut, vaan menin suoraan taitolentosuoritukseen.
Kone oli sama, jolla tein sen pakkolaskun eli Pyry 22. Se oli korjattu
kolme päivää aikaisemmin. Suoritin Pyry yhdeksäisellä
taitolento-ohjelman, johon kuului kolme silmukkaa, immelmanni ja sen
jälkeen vaakakierre vasemmalle, vaakakierre oikealle eikä muuta
ollutkaan. Silmukoita piti tehdä peräkanaa kolme ja sen päälle
immelmanni. Tämä harjoitus meni hyvin ja rupean suorittamaan
silmukoita. Aloituskorkeus oli 2000. Ensimmäistä silmukkaa tehdessäni
mä rupesin just näkemään horisonttia, katsoin että tuolta se tulee. No,
silloin se hävisi multa kokonaan ja pää kolisi pitkin laitaa. Mä en
tiennyt, mitä se teki. Kun kone pysähtyi se oli selällään.
Tein toisen ja katsoin vauhtia ottaessa, että se vähän kampeaa ja
painoin jalalla. Niin mä sitten tulin niin, se teki nätin immelmannin,
heilautti ja jäi siihen. Sitten vasta mulla sytytti, että perskele,
silloin kun mä otin vauhtia niin sehän kampesi niin jumalattomasti,
painoin jalkaa ja ajattelin, että se menee suoraan. Nyt kun mä ajan
immelmanniin niin en huomannut ottaa jalkaa pois. Että siinä täytyy
olla jossakin vikaa. Ja tein sen jälkeen immelmannin niin kuin piti
tehdä, se meni hyvin.
Jalalla painaminen auttoi koneessa olleeseen virheeseen. Sitten tein
vaakakierteet. Niissä ei ollut mitään huolia. Kun tulin maahan ja
ilmoitin opettajalle, niin opettaja sanoi: "mitä helvettiä ne kaksi
ensimmäistä oli? Kolmas oli vasta silmukka, niin kuin piti ollakin." Mä
totesin, että en mä tiedä, se pyörähti vaan. "Joo, ei mitään
selvityksiä, se on kyykkyhyppyä ja silmukoista nelonen."
Menin sitten katsomaan konetta. Sivuperäsimessä on iso säätöflettneri.
Halliin vietäessä kone oli työnnetty pyrstö edellä ja seinään, niin
flettneri oli ihan poikittain. Kerroin siitä opettajalle, että tule
katsomaan. "Ei mitään jälkipuheita. Suoritus on suoritus", eihän siinä
ollut mitään nokan koputtelemista.
- Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten ilmeni taas että kone täytyy tarkastaa ennen lentoa.
Joo. Mutta oppirahat täytyy maksaa. Minä en ollut tarkistanut
konetta huolella, enkä huomannutkaan tarkistaa flettneriä. Vaikka olisi
pitänyt.
- Sitähän voi sattua. Vaikka kuinka olet huolellinen, on siellä
mekaanikkoja ja muita, ja silti voi sattua jotakin, mikä kukaan ei
huomaa.
Monta on kuollut ja monta tulee vielä kuolemaan, siksi ettei ole
tarkastettu riittävästi. Siviilipuolella on kaikista eniten
pahimpia vaurioita tapahtunut niin sanotussa vesibensan tarkastuksessa.
- Polttonesteessä vettä?
Niin. Ei ole laskettu pissabensaa pois, niin kuin ylätasoisessa
koneessa ja kaikissa muissakin voi tehdä. Kun kone seisoo esimerkiksi
yön yli, niin ennen kuin se otetaan aamulla käyttöön täytyy ennen
koekäyttöä laskea kondensoitunut vesi pois tankin pohjalta. Siellä on
sitä varten pieni hana. Tämä kun on jätetty tekemättä, niin on tullut
monta vainajaa. Päästämällä lirauksen pois näkee heti tuleeko sieltä
bensaa vai vettä, sen näkee heti silmällä.
Lennonopettajalla on oltava ihmistuntemusta
Kauhavalla ensimmäinen sodanjälkeinen ohjaajakurssi, vuosi 1946. Opettajana kers. Pakarinen (alarivissä keskellä). Oppilaat vasemmalta katsoen Pullinen, Simonen, Heimo Valjento (myöh. lentokapteeni), Seppo Kärkkäinen, ?.
|
Voin sanoa myös näin, että sain jo kurssin aikana vähän esikoulutusta
siitä, mikä on lennonopettajan päätehtävä. Se on se, että hän oppii
tuntemaan minkälaisia oppilaita hänellä on. Minkälaisia he ovat
ihmisinä, luonne, miten hän käsittelee heitä. Eli opettajalla on oltava
lennonopetuksessa ihmistuntemusta, koska opettaminen on täysin
yksilökoulutusta. Miten hän käsittelee oppilaita niin, että hän saa
heidät oppimaan.
Opettajalla pitää olla psykologiaa siinä mielessä, että oppii heti
näkemään, että älä kiroa tuolle ja tuota ei saa liikkeelle muuten kuin
kiroamalla. Jokainen ihminen on oma yksilönsä ja olen opetellut
määrätyn systeemin, jos ei ole mitään poikkeusta. Mutta jos huomaa,
että joku ei rupea tajuamaan, niin sitä pitää hidastaa ja kerrata.
Jokaista oppilasta pitää käsitellä omana yksilönään.
Lentokoulutuksessa, nimenomaan silloin kun lähdetään
alkeiskoulutukseen, tuodaan esille se, että missä elementissä hän on
ilmassa liikkuessaan. Lentokone on siellä ja se liikkuu määrätyllä
tavalla ohjaimella ja moottorilla. Sitten tulee perusasiat: silloin kun
työnnät, niin nokka laskee. Kun sinä vedät, niin nokka nousee, pistät
kallistusta.
Ja tästä tulee se loru, että "kallistusta ja jalkaa, siitä kaarto
alkaa". Tällä tavalla se jatkui. Mittarilennoissa, niillä laitteilla
mihin meikäläinen oli saanut itse koulutuksen ja opettanut oppilaita,
se on jo kokonaan toinen asia, koska emme näe muuta kuin mittarit.
Niitäkään ei ole kovin paljoa. Perusmittarit: nopeusmittari,
korkeusmittari, kaarto- ja kallistusmittari ja kierrosmittari. Sitten
on öljynvalvontamittareita: öljynpaine, bensan paine ja öljyn lämpö.
Kompassi oli vielä yhtenä ja siinä ne onkin.
Mutta sitäkään ei passaa heti ottaa käyttöön, koska ei tiedetä pysyykö
kone oppilaan hallinnassa. Oppilaalle varmistetaan, että jos nopeus
pienenee, korkeus nousee, nokka on ylhäällä. Työnnetään vähän,
pikkuisen otetaan takaisin. Siis liike, vastaliike ja odotus. Katsotaan
miten mittarit on jäljessä. Jos ne ovat paikallaan, niin pidetään
samassa paikkaa. Jos ei ole riittävästi, niin vielä pienempi liike ja
vielä pienempi vastaliike ja taas odotus. Tällä tavalla kone pysyy
hallinnassa. Tällä liike - vastaliike ja odotus -periaatteella
minulla ei ole ollut opettaja-aikanani yhtään oppilasta, jota en olisi
saanut simulaattorissa taikka koneessa oppimaan, ne ovat todella
oppineet hallitsemaan simulaattorin tai koneen.
Minulla on muutamia tapauksia: Kauhavalla yksi kaveri oli tyssätty
mittarilennossa kolmen eri opettajan toimesta. Kurssijohtaja kertoi
ilmoittavansa Ilmavoimien esikuntaan, että tämän oppilaan koulutus
lopetetaan. Sanoin että "älä helkatissa. Anna minä yritän. Anna minulle
5-6 tuntia aikaan, niin katson mitä kaveri on syönyt." Noin kuuden
tunnin koulutuksen jälkeen ilmoitin kurssijohtajalle, että viitsitkö
mennä tämän kaverin kanssa tarkastuslennolle, edestakaisin matkalento
tai mittarilento tai kolmio, kumman haluat.
"Mitä helvettiä, pystyykö se ajamaan?"
Sanoin että kyllä. Kurssikohtaja tuli pois ja sanoi "se ajoi kuin enkeli. Mikä siinä oli vikana?"
Sanoin, että ei mikään muu vika, mutta se oli niin hermona, kuin täysin
hakattu rakki. Hän ei tiennyt miten päin olisi ollut ja mitä
olisi tehnyt. Toisin sanoen hänet oli aikaisemmissa vaiheissa
koulutettu väärin, ja häneltä oli pyydetty liikaa. Hän yritti ja yritti
ja meni aina pahemmaksi.
Ennen kuin otin hänet koulutukseen minun piti suorittaa hänen viimeinen
mittaritarkastuslentonsa opettajana. Ajoin 600 metriin Kauhavan kirkon
päällä ja annoin suunnan. Kysyin, että onko suunta se ja se? On.
Korkeus on 600, säilytetään suunta. Sinä tiedät, että kauanko kestää
tätä suuntaa. Aika alkaa nyt. Siitä kun aika alkoi ja minä jätin
ohjaimet hänelle, päästiin noin kuuden minuutin aikana puolitoista
kilometriä lentokoneella. Kolme ja puoli kierrosta ja korkeus oli 50
metriä. Sanoin että heitä irti, minä ohjaan ja mennään kentälle.
Silloin totesin, että hän ei luottanut itseensä, vielä vähemmän hän
luotti mittareihin. Sen kuuden tunnin jälkeen, mitä minä annoin hänelle
lisäkoulutusta, niin kurssijohtaja sanoi lopputarkastuksen
suoritettuaan, että 'sehän lentää kuin enkeli'.
Ei hänellä ollut sen jälkeen mitään hätää. Mutta pidin hänelle vielä
puhuttelun. Sanoin hänelle ihan rehellisesti, että sinä osaat kun et
jännitä etkä yritä liikaa. Tee rauhallisesti. Ja muista mitä pitää
tehdä missäkin kohtaa ja millä tavalla. Silloin lento onnistuu, saat
itseluottamusta ja kaikki tapahtuu niin kuin pitääkin. Kyllä hän muisti
sen jälkeen.
Brewster-aikakausi alkaa vuonna 1942
Brewster-porukkaan Tiiksjärvelle
Ennen kuin pääsin virallisesti tekemään sotalentoja meille määrättiin
tappeluharjoitus, viimeinen tappeluharjoitus. Lentomestari Kinnunen,
silloin hän oli vääpeli, tuli vastapeluriksi. Me lähdettiin ja
käännettiin näin (näyttää käsillä). Se oli lähtötilanne. Ja kumpi pääsee ennemmin toisen pyrstön
taakse, se on voittaja. Rupesin heti loivalla nousukaarrolla ja
kurvalla vetäiseen, sain näin korkeuseroa ja siten tarpeen vaatiessa
sain nopeutta lisää.
Just kun olen pääsemässä Kinnusen perään, niin lekkeri kun huomasi että
nyt se perkele pääsee taakse, niin sanoi "harjoitus loppu".
Siinä vaiheessa, kun mä rupesin sitä kiristämään, niin tein
virheliikkeen - se yritti lähteä syöksykierteeseen. Ja mä tulen
semmoista vaaran rinnettä Tiiksjärven laidalla, jossa oli muutamia
loivia vaaroja. Tulen alas rinnettä pitkin, alhaalla oli suota. Ja
siinä minä rupean oikaisemaan, sain sen niin että kone menee suoraan.
Niin minä rupean vähän kiristämään ja se täräytti. Josta mä tiesin
välittömästi, että älä vedä enää.
Suon yli mäntyjä hipoen, näin sain niin paljon nopeutta, että se ei
sitten täräyttänyt. Brewsterilla oli se hyvä ominaisuus, että se ei
tehnyt mitään ennen kuin vähän varoitti, että nyt mennään jos et usko.
- Kone antoi ajoissa varoituksen, ettei ohjaaja pystynyt lentämään yli rajojen?
En ole koskaan kuullut, että kellään olisi ollut sellaisia kokemuksia
kurvatappelun aikana, että kone olisi pyörähtänyt syöksykierteeseen.
- Sama tieto on löytynyt kansainvälisistä lähteistä, että sillä ei
ollut sellaista pahaa taipumusta. Hyvin käteen istuva masiina.
Silloin kun Tiiksjärvellä Koskela ajoi Tsaikan kanssa yhteen, niin
Koskelan siipi meni vastakkain Tsaikan siiven välitankoon. Koskelalta
leikkautui siiven kärkikappale, just siitä ettei siiveke lainkaan
vaurioitunut. Siiven kärki saatiin uusittua. Mutta vastustajalle kävi
vähän höperösti. Kun välitanko meni poikki, niin hän meni saman tien
metikköön.
- Pokela kertoi, että joku mekaanikko oli keksinyt hirven kuvan
maalaamisen joka lentokoneeseen, joka kävi Tiiksjärvellä. Muistatteko
kuka mekaanikko? Muistaakseni oli lentoteknilliseen henkilökuntaan
kuuluva, joka kierteli siellä sapluunoiden kanssa ja maalaili pierevän
hirven myös kaikkiin Junnuihin ja Dorniereihin, jotka vierailivat
siellä?
En varmuudella pysty sanomaan.
Minä kysyin viimeksi toista vuotta sitten Ilmailumuseolta, että onko
heillä näitä sapluunoita, sekä "vaaniva ilves" että "pierevä hirvi". Ei
ollut. Minulla on kyllä autossa se pierevä hirvi, muistaakseni
Pokelallakin on. Pikkujättiläisen nuorempi veli, Martti, hän on tehnyt
sen. Martti asustaa Salossa. Meitä Tiiksjärven porukkaa. lentävää
henkilökuntaa, on jäljellä enää Martti, Koskelan Pate, Pokela ja
minä. (Tiiksjärven) Lentue oli niin sanottu korpilentue.
- Käydessämme Antti Tanin luona Kouvolassa, niin katselimme kuinka hän
lähti autolla hakemaan Huotarin Jussia. Hänelläkin oli pierevä hirvi
auton ikkunassa.
Minkälainen hänen vointinsa oli?
- Huotari oli ihan kohtuullisessa kunnossa. istuskeli välillä
hiljakseen ja mietti asioita , sitten rupesi tarinaa tulemaan täydellä
tuutilla.
Olen ollut Huotarin siivellä sekä Brewsterilla että Mersulla. Mersulla
pudotin ensimmäisen LA-5:n. IL oli tulenjohtotehtävissä. Niillä oli
suojana kaksi tai kolme Laggia. Ne olivat vuoroin pilven päällä ja
vuoroin pilven alla. Me lähdettiin ajamaan niitä pois kahdestaan.
Ilmeisesti niillä oli tutkavalvonta, niin että tutka ilmoitti että nyt
teitä etsitään. Koska se pokkasi suoraan pilvestä. Minä olin sen verran
sivulla, että sen nähdessäni varoitin välittömästi että sieltä tulee
nyt. Käskin (Huotaria) vetämään vasemmalle. Laggi teki sen virheen, kun
minä olin täällä vasemmalla, että se veti oikealle suoraan minun
eteeni. Yritti mennä takaisin pilveen, mutta se jäi kesken .
Ruokapuolta Tiiksjärvellä
(Puheltiin ruokapuolesta, kalastuksesta, metsästyksestä, marjastuksesta
ja juttu jatkuu ilmailun kautta kalastukseen. Toim. huom.)
- On mainittu, että Brewsterin pienikaliiberinen konekivääri oli hyvä hirvenmetsästyksessä...
Ei se ollut oikein hyvä. Kun yksi kaveri ampui hirveä suoraan sivusta,
niin jalat meni poikki. Kun pojat meni hakemaan sitä, niin joutuivat
lopettamaan hirven. Liha ei ollut oikein syömäkelpoista, kun se oli
kitunut kauan. Olen eläissäni saanut neljä hirveä kiväärillä. Olen
opettanut nuorempia ja toisia hirvimiehiä, että jos et ole varma
laukauksista, niin jätä se tekemättä.
- Virallisia annoksia jatkettiin aika paljon metsästyksellä ja kalastuksella?
Esimerkiksi -42, mitä olin Tiiksjärvellä neljättä kuukautta, niin sinä
aikana en saanut tuoretta maitoa kertaakaan, enkä pehmeätä leipää tai
tuoretta perunaa. Kaikki semmoiset, niin kuin silakkalaatikot, oli
paleltunutta ja savista. Kun keittiö tarjosi meille silakkalaatikkoa se
oli harmaata mössöä ja hiekka ratisi. Hapantunutta silliä.
Tiiksjärvi oli erittäin luonnonrikas paikka. Siellä oli valtavasti
sieniä, korvasieniä. Oli marjaa: mustikkaa, puolukkaa, hillaa. Ainoa
mikä harmittaa, kun en osannut silloin etsiä, sieltä olisi
todennäköisesti löytynyt mesimarjaa. Se oli semmoista maastoa, missä
luonnonvarainen mesimarja kasvaa. Kauhavalta löysin pienen paikan.
Poimimani alue ei ollut kovin iso, mutta kävin huolella tarkkailemassa,
ettei kukaan ehdi viemään niitä ennen minua. Näin ne ehtivät kypsyä
rauhassa. Sain kaksi ja puoli litraa peukalonpään kokoisia isoja
mesimarjoja. Siitä kun tehtiin hilloa, niin en ole sen jälkeen ole niin
ihanaa hilloa saanut.
Hirvas oli kerta kaikkiaan luonnonparatiisi kalastuksen suhteen.
Saunaranta siinä ja jos jonkinlaista uistinta tai matokoukkua. Siitä
tuli kalaa niin paljon kuin viitsi ottaa. Ensimmäisellä kerralla, kun
olin kalassa Koskelan kanssa, me saatiin 12 haukea. Minä kävin kolme
kertaa. 16 haukea oli suurin saalis ja suurin oli 10,5-kiloinen.
- Uistimella?
Yksi pikku professori ja ahvenlippa. Siima oli karhulangasta punottua.
Vapa tehty hongasta, naula lyöty oksaan ja sen päässä kela. Ja 10,5
kiloinen tuli, piti kolme kerta heittää pois. Olin meidän radistin
kanssa. Se sanoi että 'perkele, nyt se meni se kala'. No ei mene, ole
ihan rauhassa. Kerron mihin sinä soudat. Kela nousi pintaan, sanoin
että työnnä vene tuonne. Ja kun vähän aikaa vedin, niin se lähti taas
menemään. Ei muuta kuin laskin irti. 10 metriä oli vaan siimaa.
Semmoinen kala vetää - koukuthan siinä olisivat menneet suoraksi, jos
olisin väkisin pitänyt vavasta kiinni. Sitten kun se nousi
pintaan, niin minulla oli 9-millinen kourassa. Kun näin että silmät
näkyi niin mojautin, se oli heti suu auki.
Vieläkin naurattaa, kun silloinen luutnantti, reserviläisten keisari,
Kilpisen Lasse, oli vähän aikaa Tiiksjärvellä. Hän oli katsomassa
rinteessä Korhosen Aaken kanssa, kun ne huomasivat minun tulevan järven
rantaan. Minulla oli Turkan Papan kivääri ja 50 kappaletta
pienoiskiväärin pitkiä paukkuja. Sanoivat, että he katsoivat kun kaveri
käy polvilleen ja puuta vasten ja sitten loiskauttaa.
Ne (linnut) olivat rinteessä heidän puolellaan. He huomasivat, että
viisi kuusi sorsaa lähti lentoon ja jatkoivat matkaa. Sitten se rupeaa
perkele ampumaan uudestaan. He kertoivat jälkeenpäin laskeneensa, että
sen jälkeen kuului 42 laukausta. Minä ampumalla ammuin, kun se oli
kapea, notkossa oleva järvi. Lintu meni järven toiseen päähän, tuli
sinne niin kuin umpisukkeliin eikä päässyt enää mihinkään. Se sukelteli
välillä. Minä hiivin sitä mukaa kun se nosti päätään ja ammuin. Tulin
aina lähemmäksi ja lähemmäksi. Sitten kun se lahden pohjukassa nousi
pintaan ja nosti päänsä, niin ammuin kaulan poikki. Se oli niin
helkatin tarkka pyssy. Ensimmäinen laukaus meni niin, että
siipivarresta meni luu poikki, niin se ei pystynyt lentämään. Se oli
siellä vedessä eikä minun muu auttanut kuin pistää ilkosilleni, pistää
siipi suuhun ja uida rantaan päin. Justiin kun olen tulossa rantaan,
niin nämä seisovat siinä rannalla ja kysyvät 'hei, kuule missä ne 42
muuta sorsaa on?'
- Armeijan oma ruokahuolto oli vähän heikoissa kantimissa?
Hyvin usein oli, että ei käyty (keittiöltä) muuta kuin näkkileipä
hakemassa. Joskus kun oli kauravelliä, niin sitä syötiin. Mutta
ruokapuolen saanti ei olisi onnistunut, jos ei miehet olisi olleet itse
aloitteentekijöitä ja energisiä, että kävivät hakemassa. Minä olen
pikkupojasta alkaen oppinut lukemaan siinä mielessä luontoa, että
minä tiedän missä kasvaa suurin piirtein mitäkin. Jos järvi on, niin
kyllä minulla konstit on miten siitä kalaa saa. Hauenkoukku,
pitkäsiima, katiska ja kaikkea tämmöistä.
Kimurantti lentotehtävä
Olen kerran saanut Hans Windiltä seuraavansisältöisen lentotehtävän:
Brewster, numeroa en muista, viet sen Suulajärveltä Immolaan.
Hydrauliikka ei pelaa. Laskutelineitä ei saa ottaa sisään. Moottori
pelaa jos pelaa, käynti epävarmaa. Radio pelaa. Nouset, jos saat
moottorin käyntiin, tuhanteen metriin ja pidät yhteyttä radiolla.
Tuhannesta metristä saat lähteä yrittämään Immolaan. Jos moottori tekee
tenän, ilmoitat radiolla paikan ja turvaudut laskuvarjoon.
Sain sen käyntiin, nousin tuhanteen metriin ja ilmoitin lähteväni.
Telineet ulkona ja niin edelleen. Moottori nikotteli kolme kertaa,
mutta minullahan oli konsti siihen miten moottorin saa taas käyntiin.
Kiihdytyspumpulla, eli ryyppyä lisää, kun bensaahan oli. Ja se suostui
aina käymään. Immolassa piti ilmoittaa kun tulee laskuun. Ilmoitin,
että minä menen ja tulen liu'ussa.
Eteläpuolella on sotapesä ja sen vierellä urheilukenttä, jossa oli
lipputangot sun muut. Vasemmalla puolella Immolassa oli heti
välittömästi korjaushallit. Metsä oli aivan kentän laidassa. Kun tulin
sieltä huomaan, että perkkele, nyt meinaa potkuri pysähtyä. Lykkäsin
äkkiä ryyppyä ja se pikkasen pyrähti. Sitten se rupesi käymään
tyhjäkäynnillä. Minulla oli samalla siivekkeet ja pyörät ulkona, en
muista olinko ottanut täydet siivekkeet, ja tulin laskuun. Mutta
seuraus oli se, että päästin nopeuden liian pieneksi, kun moottori
röhkäis. Minun piti työntää ja samantien vetää, ettei se olisi
sakannut. Korjaamon päällikkö, Enon Mikko, joka oli myöhemmin
vastaavasti Finnairin konekorjaamoiden päällikkönä, katsoi platalta
että mitä tuo Brewsteri touhuaa. Sitten kun se näki minun tulevan, hän
tuli katsomaan että kuka sieltä oikein tulee. Sanoi, että pikkuinen
kersunretale tulee koneesta ulos, hän oli suu auki. Radan vieressä kun
oli se metsä, niin olin ilmeisesti tullut hyvin jyrkästi ja lyhyelle
matkalle. Kone ei pitkään mennyt, eikä koneen ja metsän väliin jäänyt
paljoa tilaa.
Päivämäärä oli 12.6.1943, koneena BW-393. Lento kello 17.30-18.00
Neljän vuorokauden taivallus kotiin
Kurssikaverini Sakari Peijari syöksypommitti Äänisjärvellä yhden lotjan
pohjaan Muurmannin radan pommituksen yhteydessä. Heitä oli kolme tai
neljä konetta ja hän oli ensimmäisenä, mutta pommi ei irronnut. Niin
hän joutui tulemaan takaisin letkaan ja pommitti viimeisenä. Saivat
osuman moottoriin ja joutuivat tekemään pakkolaskun metsään.
Kustaa Kotsalo oli nuori vänrikki ja muistaakseni ensimmäisellä
sotalennolla. Heillä oli ensimmäistä kertaa kokeiltavana niin sanottu
sissivyö, jossa oli viikon muona ja muut tarvikkeet. Heillä oli
kompassit ja varusteet mukana, ja he olivat paenneet jo puoli tuntia
pimeässä metsässä kotia kohti, kun Peijari muisti kesken kaiken ettei
viholliselle saa jättää konetta tuhoamatta. Täytyy pistää kone
palamaan. Kotsalo, koneen päällikkö, sanoi "ei , me mennään pois." "Ei
mennä. Anna se pistooli minulle, mennään pistämään kone palamaan."
He etsivät konetta toista tuntia, ennen kuin löysivät sen. Ampuivat sen
palamaan ja lähtivät. Seuraavana aamuna he huomasivat, että perässä oli
koirapartio. Välillä Peijari oli antanut sen pistoolin takaisin
Kotsalolle. He olivat juosseet päivän ja kuulivat koirien haukkuvan
perässä. Kotsalo sanoi, että 'ei, ei me päästä kotiin, täältä on matkaa
niin paljon. Antaudutaan vangeiksi'.
Peijari: 'Anna se pistooli tänne ja juokse tuohon suuntaan'. Sitä
reissua tuli kahdeksan vuorokautta, ennen kuin he pääsivät omien
puolelle. Loppuvaiheessa Peijari sanoi, että ei me jakseta, ruoka on
loppunut ja minulla on väsy. Niin Kotsalo sanoi, että anna ne molemmat
pistoolit minulle, nyt mennään kotiin, ja niin ne tuli.
Kotsalo oli tähtäri. Hän kävi ohjaajakoulutuksen sodan loppuvaiheessa
ja osallistui Peltiheikillä muutamiin lentoihin. Hän kouluttautui
myöhemmin lääkäriksi ja on tällä hetkellä Vantaan Ilmailumuseossa,
hoitaen Pilvenveikkojen perinnehuonetta.
(Kotsalo ja Peijari tekivät pakkolaskun vihollisen puolelle 8.6.1943
LentoLaivue 16:ssa. Paikka oli lähellä Sumerin asemaa, Seesjrven ja
Uikujärven välisellä kannaksella. Miehet taivalsivat kotiin neljä
vuorokautta ja selviytyivät omien luo Ontajärven eteläpäässä. Lähde:
Kohtalokkaat lennot, sivu. 251. Toim. huom)
Anttilan paluumatka, Brewstereiden veistelyä
Tämmöistä tositarinaa. Näistä kotiin päässeistä kurssikaveri niin
Anttila kuin myös Pekuri ammuttiin alas, hän tuli kotiinpäin ilman
paitaa kolmatta vuorokautta. Ja he tulivat vielä läpi samaisesta
miinoitetusta kannaksesta. Ensin Pekuri, joka käveli kuusi tuntia
sukkasillaan. Sitten tuli Anttila ilman paitaa. Ylikersantti, joka oli
siellä rajavartioasemalla, oli kysynyt Anttilalta että tuleeko sieltä
vielä toisia. Jos, niin minä pistän miehen miinoitusalueen etupuolelle
ottamaan vastaan. Anttila oli sanonut, että ei hän tiedä, mutta hommaa
nyt hänelle vehkeet. Anttila ei tiennyt mitään, että hän tuli
miinaketjun läpi. Pekuri huomasi viimeisen ansalangan.
Kerrottakoon vielä, että Anttila oli ensimmäisen yön suossa. Hän meni
yöksi suon sisään ja pisti sääskien takia turvetta päälle, hänhän oli
ilman paitaa. Sääskiä oli niin paljon, mäkäräisiä ja muita. Se oli ihan
niin kuin olisi mustaa ruutia ammuttu, joka paikka oli täynnä puremia.
Hän heräsi suossa, kun kuului semmoista puhinaa ja vähän askeleita.
Raotti turvetta - ja hirven vasa oli parin metrin päässä, katsoa
mollotti. Anttila sanoi, että ei katsonut kauaa. Hän otti
yhdeksänmillisen ja porasi reiän silmien väliin. Tuli kiire ottaa
korvista kiinni ja imeä kaikki mitä sieltä tuli. Tämä oli sinä päivänä
hänen ensimmäinen ja myös viimeinen ravintonsa. Vasta illalla myöhään
hän löysi pienen hirsistä tehdyn kalastuskämpän, jossa paikalliset oli
käyneet. Siellä oli käynyt myös suomalainen partio, koska mökissä oli
suomalainen SA-leimalla varustettu risainen, paskainen paita. Pöydällä
oli hiilitabletteja, yksi askorbiinitabletti ja pieni pala näkkileipää.
Kaikki meni suihin ja paita tuli päälle.
- Oliko hän lähtenyt lennolle ilman paitaa?
Kyllä. Me istuttiin ulkona rinnatusten saman puun alla. Oli kaunis
aurinkoinen päivä ja me teimme Itä-Karjalan kelohongasta
pienois-Brewstereita. Paita ja pusero oli maassa. Osmo Lehtinen juoksi
ja huusi "hälytys".
Juostiin koneelle, kun korsusta oli koneille matkaa noin vajaat 100 m.
Oltiin siellä metsän keskellä. Huusin että ota pusero. 'Ei, se on väärä
hälytys. Anna olla'. Ei ollut väärä hälytys. Neljä konetta lähti ja
kaksi tuli: Lehtinen ja Korhonen.
Lehtinen laski ensin. Sen jälkeen laski Korhosen Aake ja kertoi, että
mikä oli tilanne. He olivat olleet Sekehen kentän vieressä. Aikaisemmin
siellä oli Hirvaksesta Juutilaisen Illu, jotka olivat tappelussa radan
varressa. Pojat menivät sinne apuun. He näkivät kun tappelusta tulleet
laskeutuivat, mutta eivät huomanneet että ilmaan oli noussut jo
aikaisemmin kymmenkunta Hurricanea. Ne yllättivät niin, että Anttila
näki yhden ja meni perään ja ampui sen. Hurricane tuli ja ampui
Anttilaa, sai osumaan moottoriin. Pekuri ampui sen alas. Pojat menivät
sivulle, katsoivat, kun niitä Hurricaneja tuli toistakymmentä.
Pekurin taakse tuli taas yksi Hurricane ja ampui bensatankin puhki.
Anttila teki pakkolaskun. Meinasi ensin hypätä, mutta huomasi että
kenttä ja Muurmannin rata näkyvät - vihollinen näkee heti mihin
laskuvarjo tulee ja on heti hänen kimpussaan. Hän käänsi suunnan
länteen ja tuli niin pitkälle kuin kone liukui. Ennen laskua Anttila
aukaisi sylivyön. Hän sanoi sittemmin, että muuten tuli nätisti
laskuun, mutta oli yksi kuivunut suokelo, joka meni tason kainaloon ja
kiepautti koneen 180 astetta. Runko vääntyi niin, ettei sieltä saanut
reppua, jossa oli sissimuonaa viikoksi ja puolikas konjakkia tai
jaloviinaa. Se jaloviina haihtui kummasti aina välillä. Hän lähti
tarpomaan ja tulihan se sieltä pois. Minä vastasin vielä puhelimeen,
kun Pekuri soitti ja kertoi, että hän on täällä ja saisiko kulkuneuvoa.
Sitten viimeksi sanoi, että muista sanoa hakijalle että tuo saappaat.
Hän kertoi missä toiset saappaansa ovat.
Salamatkustaja sotalennoilla
Minä olen neljäs, jolla on ollut Brewsterillä sotalennolla ylimääräinen mies mukana. Myös Pokelalla, Koskelalla ja Ervillä oli.
Tämä meinasi tehdä minulle sydänhalvauksen. Olin hälytyslennolla niin
yhtäkkiä rupeaa lahkeesta tuntumaan nykimistä. Kun katson alas, niin
kaveri tulee pää sivuttain sieltä (Brewsterin ohjaajan penkin alta,
jossa on avoin tila koneen takarunkoon. Toim. huom.) penkin alta ja
kysyy "koska tappelu alkaa?"
Hän oli apumekaanikko, käynyt apumekaanikkokurssin ja sitten yrittänyt
ohjaajaksi. Mutta silloin oli se vaihe, kun sanottiin ettei
Ilmavoimissa anneta peräkanaa kahta koulutusta, vaikka niitä annettiin
aikaisemmin. Mutta hän tuli just siihen rakoon, että jäi oven
ulkopuolelle. Ja nyt, kun hän oli Brewster-puolella mekaanikkona, niin
hän tiesi koneen kaikki asiat. Ja Brewsterin rungossa oli helkutin iso
luukku ja mahtava tila koneen takarungossa, jossa oli reppu ja muita
tarvikkeita.
Kun hälytys tuli, niin minä hyppäsin ohjaamoon, pistin ryyppyä sun
muuta ja hän veivasi inertian, että potkuri ja kone lähti käymään. Se
hyppäsi tasolta ja pyörän päältä pois, pisti kammen paikalleen
pyöräkuiluun ja otti pukit pois. Hän oli jättänyt rungon luukun auki jo
aikaisemmin ja kun kone lähti liikkeelle hän pujahti sinne. Korsusta,
seisontapaikastahan lähdettiin liikkeelle niin varovasti. Täysi kaasu
vasta sen jälkeen kun päästiin kiitoradalle.
Kun oltiin menty hetki niin muistelen, että korkeutta oli joku 600-800.
Oltiin menossa jo itään päin pitkälti, lähellä pilviä , niin silloin
tämä tulee (esiin penkin alta). Ja kun mä huomasin kuka siellä on, niin
perkele pumppu kävi. Sitten pidin sille kovan saarnan, entä jos olisi
ollut ilmatappelu ja hän olisi haavoittunut, minä en millään pystyisi
väittämään esimiehelle, että hän on mukana omin lupineen vaan esimies
uskoo, että me on sovittu näin. Minä olisin joutunut saman tien, siltä
istumalta jalkaväkeen.
Sitten toisekseen, hän ei tajunnut lainkaan sitä, kun mies on siellä
takana, niin koneen lento-ominaisuudet muuttuu. Se menee
takapainoiseksi. Ja kun hän oli minun kyydissäni, niin se oli hänelle
jo seitsemäs sotalento.
Mutta enhän minä voinut puhua siitä kenellekään. Sanoin, että pidä
turpas kiinni siitä että olet ollut mun mukana - et tee toiste. Jos
yritätkään, niin silloin minä keskeytän lennon ja vien esimiesten luo.
Onneton meni sitten Ervin, lentueenpäällikön koneeseen.
- Eli ei ottanut opikseen?
Ei ottanut opikseen. Ervi huomasi ja - se oli riski kaveri, sillä oli
hyvät nyrkit - niin se sanoi, että lyönkö mä tässä jo heti? "Mutta mä
joudun poseen siitä, jos menen lyömään alaista. Mutta kerro nyt, mikä
tässä on."
Se kertoi avoimesti, että hänen oli tarkoitus saada kymmenen
sotalentoa, mutta ei tullut kuin kahdeksan. Minun kyydissäni hän oli
seitsemättä kertaa. Ervi sanoi: "ja tämä on viimeinen. Jos haluat
näissä hommissa olla, niin et mene sinne enää."
Hän oli ollut aikaisemmin Pokelan ja Koskelan koneessa. Sitten minun koneessani. Ervi oli neljäs. Ja se jäi kahdeksaan.
Fosforipommin kosto
(Venäläinen suoritti pommituksen kentälle U-2-koneella ja kylvi Suulajärven kentälle fosforipommeja. Tilanteesta , toim. huom.)
...Niitä (fosforipommeja) oli ympäri kenttää. Lennonjohdon tointa, joka
oli niin sanottu kippari, hoiti toinen Kauppisen veljeksistä,
sähköttäjä. Toinen oli lentueen varapäällikkö, kapteeni ja lentäjä.
Kentän laidassa olevan kipparin rakennuksen vieressä oli Ahokkaan Jepen
Brewsteri. Kuomu auki, istuimella laskuvarjo. Siihen putosi tällainen
fosforipallo.
Brewsteri oli hetkessä liekeissä, ei voitu pelastaa mitään. Se oli ainoa vaurio joka tuli koneisiin.
Meidät hälytettiin sitten sammuttamaan näitä tulipaloja. Siihen ei
auttanut mikään muu kuin hiekka. Tällaisia tulipaloja varten meillä oli
varattuna pikkulapioita, kenttälapioita, kun se oli hiekka-aluetta.
Äkkiä hiekkaa fosforipalon päälle ja sillä sammutetaan.
Olin alkuyöstä toista tuntia tehnyt töitä, hikisenä, likaisena ja
märkänä, sammuttanut monta paloa. Tulin jo poispäin niin huomasin
polulla - yksi kokonainen fosforipallo! No potkaisin sitä, "perkkeleen
pallo, teitä on vielä täällä" silloin oli saapas tulessa. Kanerva
tulessa! Siinä meni puoli tuntia ennen kuin sain taas sen palon
sammutettua.
- Tästä tapauksesta on olemassa valokuvakin, seisomapaikalle palaneesta Brewsterista?
Se on juuri tästä pommituksesta. Se fosforipommi tuli istuimelle,
Ahokkaan Jepen nimikkokoneeseen. Kuva tästä on muistaakseni Karhusen
Jopen Brewsterikirjassa, Suulajärven kentällä 43-kesällä.
Vuoteen 1944
Brewstereiden yökoulutusta, kesäsota alkaa
- Onko sellainen tapaus tuttu, että Brewsteriä on käytetty yöhävittäjänä?
Veikko Karu oli sen lentueen päällikkönä ja hän ampui valitettavasti
Heinkelin, jolla oli tarkoitus viedä virolaisia desantteja ja taisi
olla yksi suomalainenkin.
- Muutamaa pilottia koulutettiin tähän yötoimintaan.
Kyllä.
- Onko teillä kokemuksia näistä hommista?
Laivue 24 sai Mersut 44 kesällä, Heinjoen kentällä. Olin itse viemässä
loppuja Brewstereita, jotka tulivat Larjon lentueeseen, jossa Karu oli
myös. Teromaa oli lentueen päällikköinä. Mutta varsinaisen laivue 24:n
miehet eivät olleet (Brewstereillä yöllä liikenteessä) kuin yhden
ainoan kerran. Silloin kun venäläiset pommittivat Helsinkiä, niin
panivat yöllä Brewsterit Suomenlahdelle.
- Brewster-ohjaajille ei annettu mitään muuta varsinaista
yöhävittäjäkoulutusta kuin, että katsottiin että osaavat lentää
mittareilla?
En ole aivan varma. Mutta Lentomestari V. Pyötsiä, Vikki, ampui
Suomenlahdella pommarin alas Helsinkiin suuntautuvalla
pommitusmatkalla. Hän valvoi sitten koko loppuyön aprikoiden, että
ampuiko hän oman koneen. Heti, kun päivä valkeni mentiin tarkistamaan.
Se oli DC-3 (venäläisvalmisteinen Li-2), joita he käyttivät myös
pommikoneina. Kone oli jäällä ehjänä ja jäljet johtivat Kronstadtiin.
Seuraavana päivänä kone oli viety pois.
- Huotari tunnusti olleensa tuossa hommassa. Hän ei lentänyt yöllä
torjuntalentoja, mutta hän lensi ilmatorjunnalle maalilentoja. Hän myös
katseli ilmasta maamaaleja, näkyvätkö kohteet ilmasta. Jotain
tehdasaluetta koetettiin naamioida piiloon ylös suunnatuilla
valonheittimillä, että alue oli pelkkä valoa ilmasta katsottuna.
Sillä tavalla hämättiin talvisodan aikana Saimaan kanava, Imatran
voimalaitokset ja Viipurin välinen kanava. Joku it-miehistä käsitti,
että voidaan ottaa iso alue ja valaista se suojauksena. Venäläiset
etsivät ja kiertelivät ja yrittivät pommittaa, mutta eivät osuneet.
Tällä torjuttiin talvisodan aikana Saimaan kanavan ja Imatran
voimalaitoksen pommitukset. Ne toivat valtavan määrän, niin paljon kuin
saivat irti, valonheittimiä yöllä. Kun ääni alkoi kuulumaan, niin koko
iso alue valaistiin. Venäläiset eivät pystyneet löytämään
pommituskohdetta.
- Huotari oli löytänyt yhden ongelman tässä: kun teollisuuslaitosta
suojataan valomerellä,. Tehtaan piiput kuitenkin nousevat esiin
valomerestä, jolloin savu näkyy.
Helsingin pommitusten yhteydessä Brewsterit eivät menneet sinne
(torjumaan yöpommittajia) ja ampuneet kaikkia, koska he tiesivät, että
siellä on seassa omat pommikoneet. Heille ilmoitettiin, että sinne
joukkoon menee omia. Kun venäläiset palasivat kotiin, niin suomalaiset
pommarit liittyivät letkaan pommilastissa. Kun ne tulivat
kotikentälleen, niin venäläiset antoivat koneista valomerkit, minkä
jälkeen kenttä valaistiin laskua varten. Suomalaiset menivät täysillä
kaasuilla laskevan koneen varjosta takaa, pommittaen maassa olevia
koneita sekä bensa-, pommi- ja muita varastokohteita. He saivat aikaan
valtavia tuhoja.
- Laivue 26 lensi sitten enemmän Brewstereilla.
Kyllä. Mutta sitten oli tarkoitus kouluttaa Mersun piloteista
yöhävittäjiä. Se oli ennen kesähyökkäyksien alkua. Meitä oli 24:ssä
Pokela, Juutilainen, minä ja muita kymmenkunta ohjaajaa, jotka olimme
Utissa valmistavassa koulutuksessa ja ajoimme öisin Viimoilla
mittarilentoa. Mutta kun kesähyökkäys alkoi, niin toiset olivat
sunnuntailomalla, olimme Utissa Pokelan kanssa. Tuli määräys, että
välittömästi paluu yksikköihin. Sovittiin, että Pokela hoiti upseerit
ja minä hoitelin alipäälliköt.
Saksaan yökouluun lähetettävä porukka purettiin ja tilalle otettiin
uudet muista laivueista. Siinä oli sitten väkeä Morane-puljasta,
Fokker-puljasta, 14:sta ja useammasta eri laivueesta. He menivät
yökouluun ja tulivat Saksasta pois vasta myöhemmin, internoinnin
jälkeen.
- Bengt Ringbomihan ammuttiin siellä alas.
Pokela teki pakkolaskun Mersulla ja loukkaantui Saksassa, mutta se oli
eri porukassa. Se oli se yöhävittäjäkoulutus. Kurssikaverini Bäckmanin
Mauno, joutui teki siellä pakkolaskun Mersulla yöllä koulutuksessa.
Ringbom oli kurssin ainoa taistelutappio. Toiset eivät joutuneet
lainkaan tulitaisteluun vihollisen kanssa. Sota (Suomessa) oli
loppunut, kun heidät internoitiin, eivätkä he voineet käyttää saamaansa
koulutusta Suomessa lainkaan tositarkoituksessa.
Lento-osasto Kuhlmey - kuomu irtosi syöksyssä
(Keskustellaan saksalaisista Suomessa, koneista, juttu etenee luistavasti Stukiin. Toim. huom.)
- Kuhlmey kun lensi Suomessa, niin Stukissa oli aseina kaksi kappaletta 20-millisiä
Minä olen Ihantalan tappelun yhteydessä nähnyt kerran tilanteen,
jolloin tuli neljän koneen Focke-Wulf partio ja niillä oli viidensadan
kilon munat alla. Mennessään ne kurittivat IL-2:ia , ja sitten vasta
menivät pudottamaan munat.
- Eli pommikuorma päällä hyökättiin?
Pommikuorma päällä. Kun IL-lautta meni, niin porukasta meni yksi
toisensa jälkeen ja jokainen ampui sieltä yhden alas ja sen jälkeen ne
jatkoivat pommittamaan. Mä en voinut muuta kuin suu auki katsoa ja
todeta, että noin se käy kun osaa.
- Kuhlmeyn porukassa oli muutamia varsin kovia kavereita Kuhlmeyn. Siellä oli muun muassa yksi 200 pudotuksen kaveri.
Joo. Aika usein käyttivät kolmen koneen partioita.
- Stuka-taktiikkaa?
Niin, Focke-Wulfeillakin. Siellä oli hyvin usein vääpeli vetämässä
puljaa. Päällikkö oli erikseen, hänellä oli suojanaan vanhempia
alipäälliköitä. Muut lensivät hänen sivustallaan. Jos oli kuusi
konetta, niin lensivät kahdella kolmen koneen partiolla. Toista
partiota veti vääpelin arvoinen, kokemusta omaava mies. Olin samana
päivänä, kun Immolan kenttää pommitettiin, Vuoksen yläpuolella. Siellä
oli kovat rähinät, kaikki kolme 24:n lentuetta oli siellä. Minä olin
kolmoslentueessa, me oltiin välissä. Olimme ylimmäisenä lakipartiossa,
mulla oli kersantti Keskinummi siivellä. Välillä mentiin siellä ristiin
ja osa oli alhaalla jo tappelussa. Mä näin sen mutta radio ei pelannut,
joten annoin Keskinummelle käsimerkin, että painu tuonne. Näin että
siellä on takana koneita, että ne ovat varmaan ykköslentue, he olivat
ylhäällä. Kakkonen oli alhaalla, kolmonen välissä ja ykkönen ylhäällä.
Että minä ohjaan ne sinne, ylhäällä olevan porukan mukaan rähinään.
Niin mä potkiskelin ja kääntelin, että odotan niiden tulevan. Näin
niiden lähtevän hiljalleen tulemaan, siellä on porukka. Ne olikin
La-5:ia.
Ne tulivat auringosta ja kun mä totesin että miten on, niin silloin
lensi ohi kipunaa. Mä heitin heti alle ja siitä käänsin pystyyn, että
pääsisin niiden mahan alta aurinkoon ja sieltä niiden kimppuun. Mutta
siinä vaiheessa, kun rupean pääsemään nokka horisonttiin, niin lähti
kuomu. Nopeus oli pitkälti yli 600 kuomun irrotessa, mutta olin onneksi
kumartunut eteenpäin ja katsoin taakse, että seuraavatko ne vielä. Se
pelasti minut.
- Lähtikö kuomu osumista vai itsestään?
Osumatta. Kuomu lähti näin pystyyn. Rakennevika - ovi aukesi, kun lukko ei pitänyt.
Siihen tuli sen verran rakoa, että kuomu irtosi tapeistaan - ja
ilmavirta repäisi sen irti. Kun se irtosi täältä riittävän
paljon, se antoi periksi. Kuomu oli siihen liian väljä. Tekovika,
niin sanotusti. Se oli lukittu mutta ilmavirta pääsi sinne väliin - ja
kun sitä oli riittävästi, niin se brakas kertaheitolla. Jos en olisi
ollut täällä etulasin suojassa kumartuneena, niin takapanssari olisi
lyönyt tuonne ja mulla olisi ollut tolkku pois siihen saakka kunnes
kone olisi ollut maassa... Joo, se on tuosta poikki.
Kone oli G-6, jossa oli Erla-kuomu. Niskapanssari oli siinä kuomussa kiinni ja siinä kääntyi koko helahoito.
- Osassa G-6:ia oli kanssa näitä vanhoja kuomuja.
Joo. G-2:ssa kun kuomu lähti, niin takaosa ei tullut mukana. Niskapanssari oli kiinni istuimen takana.
Korkeusmersun hakureissu Saksasta
- Ne oli mielenkiintoisia reissuja, ne Mersujen hakureissut?
Sanoisin näin että jokainen startti oli oma seikkailunsa. Etukäteen ei tiennyt, mihin päätyi ja mitä tapahtui.
Se oli karmea näky kun me tultiin Anklamiin sodan loppuvaiheissa ja
astuttiin ulos Junnusta. Karmea näky, koska Aradon lentokonetehtaat oli
siinä kentän ympärillä. Se oli Aradon tehtaan kenttä Anklamissa.
Tehtaat olivat rauniokasaa, tiilikasaa joka oli vain irrallista tiiltä.
Heti kun päästiin maahan, niin tuli sivuvaunullinen moottoripyörä jossa
oli päivystävä upseeri ja konekivääri siinä edessä. "Kaikki äkkiä
tuonne kentän laitaan, täällä on ilmahälytys!"
Mehän kerettiin, kun meillä oli laskuvarjot mukana sun muuta, pärkkele kun tässä joutuu kävelee.
14 ilmavoimien miestä tuli isolla Junnulla, yksikään ei ollut
pukeutunut samalla tapaa. Kaikilla eriävät vaatteet! Tämä mainittakoon.
Vähän matkaa mentiin ja sitten tuli vaara ohi ja lähdettiin siitä.
Löydettiin paikka minne pistettiin laskuvarjot ja porukka hajaantui,
koska koneet eivät olleet valmiit samana päivänä. Upseerit ja
aliupseerit lähti eri ryhmänä, Kosti Kaloinen, joka oli yhtenä kersuna
nuorempaa kurssia, alkujaan ollut minun kurssilla mukana, hän tuli ja
me mentiin kahdestaan kaupunkia kohti. Ja todettiin ettei sinne viitsi
mennä, turhaa väsyttää itseään, mennään kämpille nukkumaan. Kun
päästiin lähelle kenttää niin tämä samainen päivystäjä tulee
moottoripyörällään, ohjautuu meidän viereen ja näyttää suuntaa
hallille, toimistoon. Se otti jo pistoolin avuksi ettei varmasti
karata, että mennään sinne.
Siellä oli kentän päällikkö, insinöörimajuri, joka löi paperia pöytään
ja komensi jotta nimi tonne ja tuonne. "Eeei, me ei pistetä mitään
nimeä sinne." Vähän aikaa se oli hurjana ja huusi. Näytin puhelinta,
soita Berliiniin kapitan Ervi. Se katsoo vähän aikaa ja minä sanon että
Berlin ja kapitan Ervi. Se soitti, muutaman sanan puhui sinne että
täällä on yksi ukko, joka ei usko hänen puhettaan. Ervi oli sanonut,
että annappas puhelin sille. "Terve, Linkku on täällä, tää vaatii
meiltä nimeä alle näihin papereihin." "Et perkkele kirjoita", sanoi
Ervi. "Siinä on määrätty asia takana."
Mä tiedän! Jos mä pistän nimen tähän, vaikka minulla ei ole mitään
valtuuksia siihen ja herrat on kaupungilla, niin heti kun minä pistän
nimeni niin ne koneet on Suomen valtion laskuun. "Just", sanoi Ervi.
"Et missään tapauksessa kirjoita nimeäsi sinne. Siellä on mukana herra,
jolla on oikeus kirjoittaa ja ne kirjoitetaan vasta aamulla, ennen
lähtöä. Se majuri haluaa päästä eroon vastuusta, koska ilmahälytys ja
pommitusuhka on koko aika päällä." Me sovittiin ja sanoin Erville, että
kertoo sille että me ollaan jo seitsemän aikaan aamulla valmiina kun on
valoisaa, että me pystytään lähtemään. Me ollaan silloin valmiita
lähtemään.
Me mentiin seitsemäksi sinne ja päästiin puoli kymmenen aikaan
liikkeelle, lähtemään sieltä koko porukka yhtaikaa. Ja oli kello 12,
kun 400 lentävää linnoitusta tuli ja pommitti koko kentän taas
uudestaan paskaks. Siellä kentällä oli kaksi Junkersia, Thunderboltit
ampui nekin palamaan. Koeammuntakorsuun jäi vielä kaksi Mersua, jotka
Pokela ja Lehtonen toivat viimeisinä niitä pois.
Tämmöistä se seikkailu oli...
- Saksalaiset sitten yritti loppuun saakka tehdä kauppaa. Nyt on myyty kone, saako olla mitään muuta?
Katsoi vähän ihmeissään kun kersu pisti hanttiin, ei tehnyt miten majuri määrää. Heti, että soittaa sinne ja Erville.
Tämän viimeisen Mersun toin vähän ennen sodan loppumista. Osa porukkaa
internoitiin kun sota loppui, sinne jäi neljä kaveria. Nämä kaksi
Mersua tuotiin ampumapaikalta ja kaksi miestä tuli internoituna pois.
Ryhmä oli 14 miestä, joista neljä siis jäi, meitä lähti 10 konetta
Suomeen.
Anklamissa oli nurmikenttä. Silloin kun koneessa on pukit edessä ei voi
kokeilla jarruja. Turha painaa, ei siitä tiedä pelaako jarrut vai ei.
Lähdettiin liikkeelle, rupesin kaartamaan kannus auki ja yritin sitten
kokeilla jarruja. Ei mitään. Kolmas palkinto, ei mitään. Ei pelannut
lainkaan. Totesin, että kun ne ei pelaa siellä on jotain vilppiä, ei
saa käyttää jarruja. Muuten tulee hankaluuksia. Käytin kaasua. Sillä
tavalla kaasun kanssa rullasin ja silloin kun vauhti oli hiljainen
pidin kannuksen auki. Ja äkkiä sitten taas lukkoon kun mentiin suoraan.
Piti pelata sillä tavalla lukituksen kanssa.
Toin koneen Instenburgiin ja laskin viimeisenä. Kaasun kanssa tulin,
samoin rullaukset. Siellä oli kenttä niin, että rullaustiet olivat
kapeat ja sivussa nurmikkoa. Se oli pehmeää, ei passannut mennä sinne.
Muuten olisi uponnut sinne, koska Mersun rengas on aika kapea. Tultiin
Malmille, taas laskin viimeisenä, siinähän ei ollut mitään kun 18:lle
pohjoisesta, siellä oli hiekka alussa ja varasin niin, että lasken
hiekalle etten missään tapauksessa ole betonilla ennen kuin nopeus on
pieni.
Sitten ilmoitin päälliköille ettei tässä jarrut pelaa. Toivoisin että
se otetaan pukille ja sen jälkeen saatte määrätä mitä sille tehdään. Se
nostettiin pukille silloin illalla, kun me tultiin vähän myöhempään.
Väki tuli sitten paikalle aamulla. Mekaanikot ottivat pyörät irti ja me
oltiin katsomassa sitä, päälliköt ja minä. Ja arvatkaas mikä oli
vikana: pyörän rumpu oli valun jäljeltä ja jarrukengät oli säätämättä.
Mutta siellä oli kumminkin jäljet, epätasaiset nystyrät. Jos olisin
yrittänyt väkisten jarruttaa se olisi leikannut kiinni ja olisin ollut
selällään.
Siinä oli muutakin hämminkiä. Startin jälkeen kun nousin ilmaan kone
rupesi heti kallistumaan vasemmalle. Kun nopeus kiihtyi se oikeni.
Siinä oli tasojen trimmauksessa, säädössä, vikaa. Se oli vähän kiero.
Toinen siipi oli toisella tavalla kuin toinen. Vaakalennossa se meni
suoraan. Seuraus oli se, että myös mittarinäyttämissä oli vikaa, siinä
oli monta osatekijää jotka vaativat sen, että kone piti viedä
Kuorevedelle korjaukseen. Päälliköt antoi määräyksen: seuraava
laskupaikka Kuorevesi. Kerroin sitten tilanteen siellä, totesivat asia
selvä, katsotaan. Kone tuli sieltä aikanaan mutta se ei osallistunut
lainkaan sotahommiin, se tuli rauhanajan palvelukseen.
- Maanantaipäivämersu.
Sakemanneilla oli vallattujen alueiden henkilökuntaa lentokoneita rakentamassa ja ne sabotoi koneita niin paljon kuin ehtivät.
Kerron myöhemmin kun Savosen Jokelin (Joel Savonen, toim. huom)
moottori ei lähtenyt käyntiin, niin mulle annettiin sieltä seisova
kone. Niin me sitten lähdettiin Turkan kanssa. Ne antoivat vikakoneen -
siinä oli kolme tykkiä ja erikoismoottori, eli se oli tarkoitettu
ylähävittäjäksi. Minulla oli semmoinen käsitys, että siinä oli
radiokompassi. Kohtilentolaitteiden mittaristoa oli vähän enemmän kuin
mitä suomalaisilla oli. Tämä sattui -44.
- AS-moottorilla varustettu Mersu? Yöhävittäjävarustellussa koneissa oli enemmän mittareita.
Niin, sen lakikorkeus oli 12 km. En muista ihan tarkkaan
millainen kone oli muten, koska en lentänyt sillä kuin sen yhden ainoan
lennon. Silloin me päädyttiin Uttiin. Seuraavana aamuna, kun minun piti
lähteä Lappeenrantaan laivueeseen, niin kerrottiin että sakemannit
kävivät aamulla aikaiseen hakemassa sen pois. Eli miehet olivat tulleet
Porista hakemaan sitä.
Valtosen tekemässä Mersukirjassa on minun kertomukseni siitä reissusta.
Ja hänen koneluettelossaan on sen koneen kohdalla merkintä, että se on
haettu pois ja sen tilalle tuotiin toinen, jolle annettiin sama numero.
- Muistatteko miltä se AS-moottorinen kone tuntui lentää. Erosiko se millään tavalla muista?
Ei. Se oli ihan normaali, mutta siinä oli jotain - oliko kaasuvipu
pidempi ja jotakin muutakin, koska minulla on sellainen käsitys, että
siinä erikoismoottorissa oli kolme ahdinta. Tai kaksi, jotka sai sitten
sitä mukaa, kun noustiin tuonne seitsemään - kahdeksaan tonniin, siellä
sai vielä yhden ahtimen päälle.
- Tämä on hauska yksityiskohta, Suomeen tuli kaikkiaan kolme kappaletta
näitä erikois-Mersuja. Tamperelaiset ovat tuoneet kaksi.
Nipa Katajaisen pakkolasku
(katsotaan Mersun ohjaamokuvaa, toim. huom.)
Yksi pikku hana pitäisi näkyä... Se oli sellainen kääntövipu, joka oli
etulasin pesijä. Syy näkemääni Katajaisen pakkolaskuun Lappeenrannassa,
hän tuli yli 400 kilometrin nopeudella pintaan ja luuli laskevansa,
mutta olikin telineet sisällä. Tavallisesti ilmatappelun ja
alasammunnan jälkeen ilmoitettiin vaakakierteellä, että nyt on tullut
palasta. Pintaan ja siitä sitten loivasti ylös vaakakierre, sen jälkeen
laskuun. Oletin, että hän tekee tämän, mutta menikin suoraan pintaan ja
oli kyllä karmea näky kun Mersu menee pitkin kenttää mahallaan ja
palaset lentelee. Viimeiseksi (kone) menee seinään, hyppää takas ja
tykki rupeaa ampumaan. Kun kone meni seinään mies lensi koneesta ulos.
Ainut mikä oli murtunut: jalkapöydän yksi luu.
Mutta syy minkä takia hän tuli siihen, hän oli saanut kaksi tai kolme
20-millisen osumaa moottorin sivulle, suoraan sivusta ammuttu. Yksi
sirpale oli taittanut bensaputken, jolla pestiin etuikkuna. Se
ruiskutti bensiiniä suoraan ohjaamoon. Katajaisella oli kesäpusero
aivan märkänä, hän ei tiennyt yhtään mitään kun oli bensahumalassa. Se
vietiin kuormavaunulla. Minä juoksin vastaan ja näin että
polkupyörämies tulee kun auto menee samalla. Kysyin kuka se oli,
Katajainen kuulen. Ruumisko? "Ei sillä ollut mitään hätää, se on
hengissä." Sanoin, että anna pyörä äkkiä tänne ja polkaisin perään.
Ne oli justiin kantaneet Katajaisen aulaan pöydälle. Hänet sinne
vieneet pojat tulivat ulos ja palasivat autoon. Menin sisään ja sitten
vasta tuli lääkäri. Hänen perässään tuli G, Magnunsson, ja pisti
mitalin rintaan. Me oltiin hetken aikaa kahdestaan Katajaisen kanssa.
Hän oli siinä polvet koukussa ja kysyin, että mites jaksat? "Vähän on
kuin olisi selkäänsä saanut, joka paikka on vähän pehmeenä." Minä, että
pistä kädet kyynärpäitä myöten ristiin siitä, että olet elossa vielä.
"Anna tupakka", hän pyysi. Minulla oli norttia ja minä haistoin ja
katsoin Katajaista. Menin muutaman metrin päähän, sytytin nortin ja
toin sen Katajaiselle suoraan suuhun. Näin sitten lääkärin tulevan ja
otin nortin pois sanoen hänelle "nyt et saa enää polttaa." Sanoin
lääkärille, kun se kysyi että mikä on, että sille pitää saada pusero,
se on bensahumalassa. Tajusin heti kun haistoin ja näin sen märän
pläntin. Kun kävimme katsomassa konetta, niin putkessa oli selvä jälki,
sirpale oli taittanut sen eikä Nipa tiennyt sitä. Putki ruiskutti
suoraan ohjaajaan koko ajan.
- Aika salakavalaa. Joskus pienestä kiinni.
Nipa ei tuntenut sitä bensasuihkua.
Suojelusenkeli varjeli lentäjiä
Totuus on nimittäin se, vaikka monikaan ei sitä myönnä, että
suomalaisilla ohjaajilla, vähintään joka kolmannella, oli oma
suojelusenkeli. Siellä on monta sellaista tapausta, Nipalla oli
useamman kerran, Windin hassella oli, minulla on ollut - aivan selvästi
on ollut tai todettavissa, että joku pitää ja tekee meidän eteen niin
että me säilytään. Voin sen myöntää, se on tosiasia.
Suulajärvellä kun saatiin uusi korsu, niin jouluna '42 meitä ei ollut
kovin montaa. Siellä oli Ervi, Salovaara, Pekuri, Huotari, minä ja
Lylyn Eki, toiset oli joululomilla. Se oli uusi korsu ja me
lämmitettiin sitä aika tavalla. Minulla oli kolmena yönä palaveri oman
kurssin vanhimman, joka meni Siikakankaalla Kukolla pystyyn, kanssa.
Hän halusi välttämättä saada minua mukaansa. Minä pistin hanttiin. Aina
kun heräsin palaverin jälkeen olin likomärkä, piti vaihtaa vaatteet.
Kolmannen palaverin jälkeen sovittiin, että hän on omassa ja mä olen
omassa hommassaan. Tällöin minulle selvisi, että lentokoneeseen en
kuole. On pitänyt paikkansa. Läheltä on liipannut, mutta se
sopimus piti.
Silloin minulle tuli selville se ja näin montaa tapausta, joista tulin
siihen tulokseen ettei nyt ollut kuin suojelusenkeli joka auttoi. Se
oli joskus julma. Esimerkiksi Salovaaran Martti meni Ahokkaan kanssa
startissa. Olin silloin päivystäjänä, PU:na. Salovaara antoi minulle
tehtävän, kun oli lentueen varapäällikkö. Piti mennä taloustoimistoon
ja hoitaa hänen asiat. Kun menin pyörällä kuulin koneen starttaavan
mutta en nähnyt ilmassa. Auto tulee mun vierestä ja menee sairaalaan.
Suttasin perään enkä mennytkään taloustoimistoon vaan sairaalaan.
Nostivat miehen sisään ja huomasin mitä on tapahtunut. Lääkäri tuli ja
ihmetteli, että kuinka tämä on mahdollista. Minun oli pakko sanoa
lääkärille, että laittakaa käsi niskaan. Laittoi käden niskaan ja veti
silmät umpeen. Eli Salovaara starttasi ja ajoi eteen. Salovaara
starttasi suoraan korsusta ja luuli, kun hiekka pöllysi, että Salovaara
menee jo ja löi kaasun päälle. Taso otti ohjaamon takaa ja se
pakkolaukaisijan teräspultti löi niskat poikki. Kuomu nousi pystyyn ja
löi niskanikamat poikki, silmänräpäyksellinen kuolema. Siinä ei ollut
mitään tehtävissä. Ahokkaan Jeppe hermostui siitä sen verran, että me
kersut jouduttiin kaksi viikkoa olemaan hänelle seuraneitinä ja
varomaan, ettei hän saanut asetta. Nimittäin kun hän huomasi mitä
tapahtui hän oli kaivamassa pistoolia ja pistämässä otsaan, mutta
kaverit ehti hätään. Kaksi viikkoa kesti ennen kuin hän toipui siitä.
Se oli yksi tapaus myöskin, missä Anttila ajoi Brewsterilla selälleen Tiiksjärvellä.
(Tästä tapauksesta voit lukea lisää täältä: Kyllä tajuton
suomalaislentäjä kahdelle sakemannille pärjää. Toim. huom.)
Ilmavoimien Viestipataljoonassa
Sitten olin välillä Ilmavoimien Viestipataljoonassa. Se oli todella
mielenkiintoista aikaa ja opin siellä todella paljon. Sieltä on
muutamia lentoja semmoisia, jotka eivät ole kirjoissa eikä kansissa,
että se on täällä (näyttänee päätään, puhtaaksikirjoittajan huom.). Ja
ne on mukavaa kuultavaa.
Niistä eräs: kesällä -48 oli ensimmäinen iso (sodanjälkeinen)
sotaharjoitus, jonka vetäjä oli nykyinen kenraali Ehrnrooth. Sinne
tulivat Helsingistä katsomaan kaikkien aselajien komentajat,
erotuomareiksi ja seuraamaan. Ilmavoimista oli komennettu koneita
Malmin lentokentälle. Minä olin Viestipataljoonasta aivan tuliterällä
Pikku-Junnulla, jonka kävin hakemassa muutama päivä aikaisemmin
tehtaalta Kuorevedeltä. Jyväskylästä oli kaksi Pikku-Junnua, joista
toinen ei pääsytkään, siihen tuli vähän teknillistä vikaa. Lisäksi
parikin Pelti-Heikkiä. Tämä kenraali - Helminen oli silloin Ilmavoimien
komentajana - tunsi minut, koska olin lentänyt hänen kanssaan
aikaisemmin. Niin hän tuli kysymään, että "mites on vääpeli, onko kone
kunnossa?" Kyllä on, herra kenraali - kerroin vielä, että kone oli just
tullut tehtaalta, koelennetty ja kaikki pelaa, se on huomattavasti
parempi, kuin nämä toiset koneet. Selvä, kenraalit tulevat teidän
koneeseen. Niitä oli viisi kappaletta. Ennen kuin ne tulivat koneeseen,
niin harmaahapsinen, pitkä, solakka kenraali Järvinen, rannikkotykistön
tarkastaja, tuli ja - huomatkaa - sanoi, että herra vääpeli, onko
mitenkään mahdollista, että hän voisi tulla ohjaamoon? Hän ei ole
koskaan saanut olla ohjaamossa.
Ohjaamossa toinen paikka on mekaanikon, mutta kysyn häneltä jos hän
suostuu tulemaan herra kenraalin paikalle. Siinä tapauksessa voidaan
vaihtaa paikkoja. Ja mua huvitti, vähän niin kuin hämmästelin ja
säpsähdin, kun se sanoi herra vääpeli. Kenraali herroittelee. No sanoin
mekaanikolle, että kuule, mene sä istumaan taakse, niin eteen tulee
kenraali Järvinen. Rehellisesti sanoen ei ole niin miellyttävää kaveria
ollut ohjaamossa, kuin tämä herra kenraali.
Sitten mulla meni pieni koiruus mieleen. Koska olisin joutunut
kurkottamaan hänen sylinsä yli oikealla olevaan paneeliin, missä oli
eräitä katkaisijoita, niin kysyin ruvetessani käynnistämään konetta,
että "sopiiko herra kenraali että te autatte minua? Siellä on muutama
kytkin, sanon kulloinkin mitä tehdään."
Kenraali ihmetteli, että pystyykö hän tekemään? "No kyllä, kun teette
niin kuin mä sanon." Ja niin me pistettiin kone käyntiin ja lähdettiin.
Kenraali oli koko ajan silmä tarkkana ja katsoi. Kun päästiin ilmaan ja
vaakalentoon, niin sitten kysyin, että haluaako herra kenraali ohjata?
Pikku-Junnuissa ei ollut automaattiohjausta, vaan se oli
käsiohjauksella. Mutta kun koneen käänsi trimmillä, siinä oli sekä
sivu- että korkeustrimmit, niin sehän meni kuin juna. Isot
aaltopeltisiivet ja -runko, se oli erittäin miellyttävä lentää. Niin
kenraali sanoi, että "en minä osaa lentää. Ei minulla ole edes
ajokorttia enkä osaa ajaa autollakaan." Sanoin hänelle, että tämä on
paljon helpompi - pistäkää kädet tuohon rattiin, kun siinä oli
kaksoisohjaimet, ja pidätte siitä kiinni, niin minä heitän omat pois ja
kone sitä paitsi osaa lentää kun sitä ei häiritä. Mutta jos tunnette
ilmavirtauksen, niin sitten minä käsken työntämään, sitten vähän
vetämään ja sanoin, että nokka nousee. Välillä vähän kallisteltiin ja
ai kun kenraali oli mielissään.
Viikatemiehen kynnet lipesi
Mutta sitten on myöskin semmoisia tapauksia… Tämä 'viikatemiehen kynnet lipesi', se on tositarina.
Toisen lennon yhteydessä kaverit, Päämajan tarkastusmatkalla olleita
insinöörejä jotka suorittivat rakennustarkastuksia Utissa ja
Vesivehmaalla, kömpivät (lennon jälkeen) koneesta ulos jalat tutisten,
niin en malttanut olla lisäämättä sitä tutinaa - taputin tasoa ja
totesin, että "kauan pysyi viikatemiehen kynnet tuossa tasolla, ennen
kuin ne lipsahti". Ne katsoivat suu auki. Kahdella miehellä
Vesivehmaalta oli mukana pannaria (nimenomaan pannukakkua) 15 x 15
levy, josta he sitten antoivat minullekin, kun minua suututti niin
perkeleesti kun he viipyivät siellä ja tuli pimeä ja helkutinmoinen
myrsky. Oli viides päivä joulukuuta, vähän ennen itsenäisyyspäivää.
Pimeä ja lounaismyrsky koko ajan paheni. Minulla oli (lähtiessä)
IFR-selvitys, niin että me noustaan pilveen, jos ei jäädä. Koska
koneessa ei ole jäänestoa, sen aikaisissa Ilmavoimien koneissa ei ollut
missään jäänestoja. Kun noustiin Vesivehmaalta, niin en päässyt
kunnolla määräkorkeuteen, kun rupesi valot sammumaan.
Huomasin heti, että nyt on jotakin, virta menee. Tuli kiire sanoa
sähköttäjälle, että ota yhteyttä Malmiin ja myydä äkkiä takaisin
maanäkyvyyteen VFR:ään, että meillä on siihen lupa ja ne tietää meidän
tulevan VFR:ssä. Sen jälkeen sanoin että ota suuntimia kohtilentoa
varten, niin hän sanoi että mikään ei pelaa. Sitten meni valot. Ei
pystytä suuntimaan - hän ei pysty suuntimaan enkä minä näe mitään, on
pimeä ja Porkkalakin oli silloin vielä venäläisillä.
Yksi insinööri tuli sinne minun ja mekaanikon väliin ja kysyi, että
mitä on tapahtunut ja mitä tehdään? Oli pakko sanoa, että jos tietäisin
niin sanoisin, mutta en tiedä. Mennään eteenpäin metri kerrallaan.
Siinä oli nauru kaukana, mutta kun sain maatuntuman ja kun minulla oli
helkatin hyvä yönäkö, niin pystyin erottamaan maan ja lentämään
turvallisesti. Meillä ei ollut minkäänlaista lamppua, tulitikkujakin
hyvin vähän. Kerran kokeiltiin, että näyttääkö etelään kompassi. Kone
heiluu koko ajan, siinä näki että kyllä se S siellä heiluu. Sanoin että
ei enempää näytetä, kyllä se riittää että tiedän suurin piirtein mihin
mennään. Pimeässä ja myrskyssä rupeaa näkemään kaikenlaisia, kone meni
kuin leija sivuttain.
Myrsky kiihtyi koko ajan. Olin laskenut ja huomioinut lentoajan. Niin
sitä tultiin ja ajan mukaan minun piti olla Tuusulanjärven päässä
itäpuolella, ja siitä kääntää Malmille. Yritin pitää koko ajan koneen
niin, että se sortuu saman verran.
Näin että tuossa on järvi ja käänsin sen verran, mitä saatiin selvää,
vähän vasemmalle - nyt pitäisi Malmin kohta näkyä. Rupesi näkymään
maantietä ja valoa - asfalttitie näkyi sateessa. Mutta en tiennyt aivan
varmasti, että olenko Helsingin länsi- vai itäpuolella. Ja jos ollaan
länsipuolella, niin me ollaan menossa Porkkalaan. Ja siellä on ryssät -
ja ne ampuu alas, niillä on it:tä. Mekaanikko istui vierellä ja
sähköttäjä tuli ovelle - sanoin että "nyt näkyy, me ollaan meren
tuntumassa. Tuossa on maantie."
Järvi, jota minä luulin Tuusulanjärveksi, oli Lapinjärvi, joka on
huomattavasti koillisessa rautatien toisella puolella. Matkaeroa on
vajaat 20 km. Sen takia minä tulin Malmin itäpuolelle maantielle, joka
menee Porvooseen. Ratkaisu oli ihan oikea: tunnista paikka ja toimi sen
mukaan.
"Koska en tiedä kummalla puolella olen, niin käännän vasemmalle. Jos me
tullaan Porvooseen, niin sen mä tunnen ja tullaan sieltä takaisin."
Niin me tehtiin. Mutta kun me tultiin lähelle Vantaanjoen siltaa, niin
siinä rupesi olemaan pilvenlatua jo niin paljon lähellä ja pilvet
olivat alhaalla. Sanoin mekaanikolle, että mä joudun kurvaamaan
oikealle. Aukaise sivuikkuna, pää ulos ja ota mua olkapäästä kiinni -
jos tason pää rupeaa lähenemään puuta, niin tee tämmöinen liike, niin
osaan nostaa. Niin me päästiin hautuumaan kautta ja sieltä vasemmalle -
ja laskin alas. Kun pääsin maahan, niin vasta sitten Malmin kiitoradan
valot syttyivät. Maahan saakka oli pimeää. Ja siinä kävi vielä niin,
että sähköttäjä ei huomannut ottaa riippuantennia ylös. Kun me
rullattiin sieltä, menin esikuntalentueen parkkipaikalle, niin kannus
kävi vaijerin yli ja kannus pamahti.
Siinä yhteydessä sitten, kun tulin ohjaamosta tason päälle ja näin että
ne ukot tulivat koneesta ulos, niin minä taputin noin: "kauan kesti
viikatemiehen kynnet, ennen kuin lipsui."
Eskola oli asemalla vastassa, nämä insinööriheput oli tulossa kotiin
Riihimäelle tai Hyvinkäälle. Niin hän sanoi, että hän näki ne heput ja
hän ihmetteli, kun niiden leuat kävi koko ajan, ne olisivat tarvinnut
näkkileipää, muuta kuin syömään vain. Me tultiin tätä lentoa Parolasta
Malmille varten, niin Eskola oli tullessa mukana ja hän meni
Esikuntaan. Hänen oli tarkoitus tulla pois, mutta kun hän kuuli ettei
konetta tullut niin hän ihmetteli ja kysyi niiltä insinööreiltä, että
miten se lento meni? "No meni se. Päästiin kunnolla Malmille".
- Tuon takia matkustamosta tuli ulos kalpeita miehiä?
Jumalattomassa myrskyssä, jos ei siinä tule merisairaaksi. Ja pelko vielä, kuolemanpelko. Mutta kone oli todella vankkaa tekoa.
- Matkustajat eivät välttämättä tiedä, miten kolkko tilanne on pilotin kannalta.
En usko, että pystyivät edes millään tavalla kuvittelemaan, mitä minun päässäni liikkuu.
- Kyllä siinä tosiaankin aika pienellä marginaalilla mentiin. Nykyaikana vietäisiin lupakirja pois semmoisesta lentämisestä.
Jatkoseuraus oli, että Malmin lennonjohdon päällikkönä oli kurssikaveri
ohjaajakurssi 10:n puolelta. Hän huusi heti ämyrillä, että 'kone joka
äsken tuli maahan, ohjaaja heti lennonjohtoon!'
Kysyin, että mitä pahaa minä olen tehnyt? Kone on ehjänä, henkilöstö on ehjänä.
'Minkä perkeleen takia ette ota yhteyttä? Pimeänä siellä.'
Minun oli pakko sanoa, että kun tietäisin niin sanoisin. Että huomenna
minä voin kertoa, minkä takia minä ajoin pimeänä. Pikku Junnussa
nimittäin pääsulake on moottorin seinässä, mutta moottorin puolella.
Aika hankala homma ilmassa vaihtaa. Minä arvelin että se on vikana, kun
sähköt rupesi sillä tavalla menemään.
Tiesin että niin kauan kun pilvet eivät tule maahan pystyn ajamaan
sillä rottelolla. Kun saan kiinni maantiehen, niin minä tsekkaan
Porvoon ja sen jälkeen tulen takaisin omaa jälkeä - haistan mistä me on
tultu, niin kuin ajokoirat jäniksen jälkiä. Kun pääsen Vantaan
sillalle, missä on sähkölaitos ja mistä menee Malmille maantie, olen
sen välin kulkenut monta jumalatonta kertaa, että tiedän pystyväni
menemään sieltä ja laskemaan kentälle.
Tämä kuulostaa vähän oudolta, mutta totuus on se, että silloin kun on
hyvä yönäkö plus kun oppii yöllä erottamaan maastoa, niin esimerkiksi
pilven päällä näkyy tiet, metsäalueet, pellot, joki - ne ovat kuin
heijastuskuvaa pilven yläpinnalla kun pilvi on ohut, sumupilviä. Olen
tsekannut sen monta kertaa Kauhavalla yölennolla ja näyttänyt
muun muassa maaston oppilaille. He ovat myöntäneet, että kyllä he sen
erottavat.
Kun ajetaan 200-300 metrin korkeudessa, sysipimeä yö, ei näy mitään.
Korkealta erottaa suot, metsät, onko havu- vai lehtimetsä ja järvet ja
pellot. Vesi on aina semmoinen, joka pikkuisen aina väreilee. Harvoin
on niin tyyni, ettei se väreilisi. Silloin paljastuu järven ääriviivat.
Vähänkin suossa, jos on lammikkoa ja muuta, niin jälki on vähän niin
kuin kirjava. Se on silloin suota. Yksivärinen tumma, se on havumetsää.
Vähän vaaleampi on lehtimetsää. Pellot, jos ovat sänkeä tai orasta,
ovat ihan selvät. Jossakin kohden näkyy tummat juovat, se on oja. Mutta
ne pitää opetella katsomaan.
Kysymyksiä ja vastauksia lentokoneista
Miellyttävin konetyyppi
- Mikä on Teistä miellyttävin kaikista lentämistänne konetyypeistä?
Koulukoneista Debonair (Beechcraft BE-33 Debonair) nelipaikkainen. Se
on muihin koulukoneisiin verrattuna kuin Cadillac. Alataso, nokkapyörä,
helkatin hyvä moottori, hyvä nopeus. Jos ajaa nätisti, niin lentoaika
9,5 tuntia. Hyvät suunnistus- ja radiovehkeet.
Siikakankaan kentällä ruokailupaikka avotaivaan alla, syksy 1941.
|
- Entä sama kysymys sotakoneista?
Brewsteri oli herrasmieskone. Ja Mersu oli tappokone.
Mutta: Kukko, Gamecock, se oli oikein tosikone. Sillä lienee tällä
hetkellä voimassa oleva ennätys: seisova lähtö tuhanteen metriin 42
sekuntia. Opettajat löivät keskenään vetoa, kun meillä oli Kauhavalla
Kukolla tyypit. Opettajat oli kyttäämässä että milloin kannus irtoaa:
kumpi irtoaa ensiksi, pyörät vai kannus. Useimmiten kävi niin, että
pyörät oli ilmassa ja kannus oli maassa, kun se lähti. Tässä yhteydessä
mainittakoon, että Siikakankaalla lentomestari Otto Niemi antoi
puhumalla tyypit Kukkoon. Näytti konekiväärit, Vickersit. Ensimmäisellä
oppitunnilla minä vein kurssin oppituntisaliin. Se istui siellä kiven
päällä ja hänellä oli kantoon lyöty Vickers. Ilmoitin ryhmän ja hän
sanoi "lepo". Sitten kuului "prrrt prrrt" kun hän ampui konekiväärillä
ja totesi, että "kuten äänestä kuulitte, tämä on konepyssy."
- Mikä kone tuntui ohjaajan kannalta loogisimmalta, kun ajatellaan ohjauslaitteiden ja kytkimien sijoituksia?
Yksi miellyttävimmistä ja helpommista on ollut Focke-Wulf Stieglitz,
jolla olen saanut alkeiskoulutuksen ja ollut itsekin kauan opettajana.
Ainoa siinä ollut vika oli se, että se on avokone eikä opettajalla
ollut edessä riittävästi mittareita. Kun olin Kauhavalla opettajana,
niin sain pitkän aikaa tapella että saatiin sinne edes kompassi.
Etuohjaamossa opettajalla kun ei ollut kompassia lainkaan.
- Että on joutunut tappelemaan kompassin saamiseksi?
Kyllä. Byrokratia on kukassaan armeijassa.
- Antti Tanin haastattelussa tuli sama esiin, kun laivueessa olivat
omin päin siirtäneet venttiilin toiseen kohtaan. Siitä oli tullut
hirvittävä polemiikki.
Kyllä. Kun katsotaan Ilmavoimien historiaa, niin siellähän Ilmavoimien
komentaja ilmoittaa 20-luvulla, että kiellän tästä päivästä alkaen
tekemästä lento-onnettomuuksia. Siitä näkee mikä on ollut määrättyjen
asioiden käsitys.
Keskustelua Pyry-koulukoneesta
- Millainen mielikuva Teillä oli Pyrystä harjoituskoneena? Siitähän on
puhuttu, että se oli vaikea ja toisaalta vaikeutta pidettiin hyvänäkin
asiana?
Maailman paras koulutuskone. Se opetti miehen lentämään ja
taidokkaasti. Jos ei se halunnut oppia, niin se kone tappoi sen miehen.
- Niin että jos sillä oppi lentämään hyvin, niin pärjäsi millä yksimoottorisella koneella hyvänsä.
Pyry laskemassa Kauhavan kentällä.
|
- Kärkisakkaustaipumus oli aika paha?
Joo. Pyryn kehitysvaiheissa ensimmäinen versio oli niin sanottu
lyhytnokka. Siivessä oli suurimmalta osaltaan päällä vaneri-kangas,
samoin peräsimessä. Peräsimessä ei ollut kuin yksi tuki. Todettiin
heti, melko välittömästi, että kangas ei kestä. Uusittiin, tehtiin
vaneri. Peräsimiin tehtiin V-tuki niin, koska todettiin murtumia, mutta
ei ollut vielä tapahtunut vaurioita. Silloin kun Pyryä käytettiin
koulutukseen, niin sehän tuli takapainoiseksi kun opettaja tuli taakse.
Seuraus oli, että ensiksi lisättiin runkoa ja siirrettiin moottoria 18
cm eteenpäin. Kolmannessa vaiheessa tuli solasiivekkeet, moottoria 22
cm eteenpäin. Ja sitten se ei ollut enää samanlainen kuin
lyhytnokka.
- Lyhytnokkainen oli varmaan aika kiikkerä vehje? Voisi helposti
kuvitella, että jos kone on takapainoinen, niin se on vaarallinen
lennettävä?
Niin, ja minullakin tuli kaksi ensimmäistä virheliikettä taitolennossa, kun ei ollut ekspertti.
Ilmeisesti koneen suunnittelijalla tai koelentäjällä ei ole ollut
tietoa, että silloin kun Pyryllä menee selkäsyöksyyn, niin sitä ei enää
oikaista vetämällä eikä työntämällä. Ainoa konsti, millä sen pystyi
siitä oikaisemaan oli siivekkeillä, jolloin se totteli taas peräsintä.
Eli peräsimet olivat selkäsyöksyssä semmoisessa kulmassa tasoon nähden,
että ne jäi tyhjiöön. Minun tietääkseni pari Pyryä on mennyt mäkeen
tuon johdosta.
- Iso siipi aiheuttaa niin suuren turbulenssin, että peräsimeltä katoaa ohjattavuus määrätyssä lentotilassa.
Mutta DC-3:lla nimenomaan sivutuuli ja muut normaalilaskut, aniharvoin
tehtiin DC-3:lla lasku kolmelle pisteelle, vaan ensin pyörille ja siitä
kannus alas. Armeijassa ei laskeuduttu minun aikanani, ei vaikka kun
olin opettaja, siten että olisi pyörät tulleet maahan yhtaikaa.
Sivutuulilaskussa tultiin yhdelle pyörälle, jolloin sivuttaisliike
kallistuttaa konetta niin paljon, että se kumoaa tuulen vaikutuksen.
Mutta heti kun toinen pyörä oli maassa piti painaa myös toinen pyörä ja
kannus alas. Sitten kone on ohjattavissa. Jouduin tämän koulutuksen
opettamaan ja käymään läpi Finnairin perämieskurssilla oppilaille,
koska heidät oli opetettu armeijassa siten, että nokka oli tuuleen ja
mentiin kiitoradan suunnassa, ennen istumista potkaistiin suoraan. Se
on semmoinen konsti, jolla saa helposti telineet alta pois.
- Onko Teillä omakohtaista tietoa siitä, että mistä oli kyse kun Ehrnrooth veti Pyryllä metsään?
Minä en tiedä, en pysty vastaamaan muuta kuin kuulopuheena kuulemani,
että siinä saattoi olla puukorkkisella pullolla asiaa. Joka tapauksessa
hän oli siinä asemassa, tulossa laivueenkomentajaksi. Ja lähtee
Pyry-merkkisellä koneella, jolla ei ole paljoa lentänyt, tekemään
taitolentoa alakorkeuksissa. Ja kun hän ei hallinnut konetta. Kuten
aikaisemmin olen sanonut, jos ei mies hallitse Pyryä niin se tappaa
sinut.
- Ehrnrooth oli ollut itse asiassa Pyryn koelentäjä Lentokonetehtaalla sen valmistusvaiheessa.
Tämä on minulle uutta. Mutta ensimmäisen Pyryn on koelentänyt Visapää.
Mutta en ole koskaan kuullut, että Ehrnrooth olisi ollut siinä
koelentäjänä. Larjo oli siinä mielessä luupää, että hän harrasti
selkälentoa. Viimassa oli kaksoiskaasutin ja se lenti selällään niin
kauan kuin bensa riitti. Larjo oli ajanut määrätyn minuuttimäärän.
Mannilan Napu, joka oli ollut silloin Kauhavalla lennonopettajana,
pikkainen kaveri, kuuli että Larjo kehui lentäneensä niin ja niin
pitkään selkälentoa, niin Napu ajoi kymmenen minuuttia pidempään.
Siitäkös Larjo suuttui. Larjo ajoi sitten taas pidempään niin, että sai
taas haltuunsa selälläänlennon ennätyksen. Ei antanut arvo periksi.
Keskustelua Brewster-koneesta
- Ollut polemiikkia, että näkyikö Brewsterista alaspäin, oliko sen laivastokäyttöön tarkoitetut pohjaikkunat ylimaalatut?
Joo, se oli ylimaalattu tai sitten se oli peitetty pellillä. Mutta en
missään vaiheessa muista, eikä siitä kerrottukaan, että siinä olisi
ollut semmoinen. Brewster-koulutuksessa otettiin vanhempi pilotti ja
käytiin useampaan kertaan ohjaamo läpi, joka nappula ja mittari. Ennen
kuin pääsi yksinlennolle, niin piti määrätylle opettajalle, joko
lentueenpäällikölle, hänen apulaiselleen tai hänen määräämälleen
vanhemmalle tentata asiat seläkkäin. Hän kysyi mitä on missäkin. ja
minun piti tietää. Vasta kun sen läpäisi pääsi lentämään. Piti tietää
kaikkiaan 102 tai 103 asiaa ohjaamosta, mikä mikin on ja mitä se
vaikuttaa.
Suomeen tulleissa Brewstereissa ei tainnut olla edes selkäpanssaria.
Vasta Trollhättanissa lisättiin määrättyjä juttuja ja sitten tuotiin
Suomeen.
- Siellähän vaihdettiin koneisiin metrinen mittaristokin?
Joo. Siinä oli sitten normaali Suomessa käytettävä kilometriä tunnissa nopeus- ja korkeusmittarit sun muut.
- Koneeseen asennettiin mittareita, jotka oli ostettu Fokkerin lisenssisarjaa varten.
Ilmeisesti moottorin ahtopainemittarikin oli otettu Fokkerista.
- Oliko mittari elohopeamillimetrejä?
Joo. Teknisten puolten arvoista minun muistikuvani ei ole enää niin tarkka, että pystyisin sanomaan varmaksi.
- Sehän tuli yllätyksenä, kun koneet tulivat Jenkeistä ja Ilmavoimat
luuli ostaneensa kokonaisia koneita, mutta ne tulivat ilman mittareita.
Kaikki Yhdysvaltain Laivaston omaisuus oli karsittu niistä pois.
Ne sitten kasattiin Trollhättanissa ja minä olin mukana, kun sinne vietiin muistotaulu.
- Brewsterista on yllättävän huonosti tietoa olemassa. Nippelitietoa
löytyy, mutta koneen käyttäytyminen ja lento-ominaisuudet,
käyttäytyminen kaarroissa ja syöksyissä ja muu sellainen, niistä ei
tietoa niin vaan löydykään. Vaikka kun lähdit siivekkeillä tekemään
vaakakierrettä, kuinka nopeasti sait sitä käännettyä, millaiset
ohjainvasteet oli, kuinka raskas ohjaus on ja eri nopeuksilla,
tämmöisistä ei löydy mistään tietoa. Kaikki on vähän arvailujen
varassa.
Minulla on semmoinen käsitys, että silloin kun (Robert) Winston
(Yhdysvaltalainen koelentäjä, joka testasi kaikki Brewsterit kokoonpanon yhteydessä Ruotsissa. Toim. huom.) koelensi ne, niin
jokaiselle koneelle lennettiin täydellinen tarkastuslento, ennen
käyttöönottoa tehtävä koelento. Ja että sen kaikki arvot käytiin siellä
läpi. Koelentoihin kuului syöksykierre, syöksykierreoikaisut ja muuta.
Mutta se kokemus minulla on, mitä lensin Brewsterillä, että se on
todellinen herrasmiehen sotakone. Siinä oli tilaa ja se oli luotettava
kaikin puolin. Ainoa mikä siinä oli, niin ei ollut lainkaan olkavöitä,
vain leveä sylivyö. Mutta senkin kun pisti oikein niin…
Ja mikä siinä oli ihanteellisen hyvää, niin siivessä, oikeassa
siivessä, oli ilman lämpömittari. Ja mm. silloin, kun suoritin
korkeuslennon seitsemään tonniin, maassa oli 28 astetta lämmintä ja
olin pukeutunut sen mukaisesti. Eikä kukaan sanonut, että kun sinä
menet seitsemään tonniin, niin siellä saattaa tulla vilu. Ja minä
ihmettelin, että miten perskele, kun rupean tärisemään ja oli jo
hengitys huurussa, niin sitten katsoin mittaria - arvatkaa
paljonko se näytti.
Miinus 55 astetta! Lämpötilaero viidentoista minuutin sisällä oli 83 astetta. Että tämmöisiä nuoren pojan elämyksiä.
- Kuinka korkealle Brewsterilla pääsi? Seitsemään tonniin ainakin Brewsterillä pääsi aivan suosiolla?
Joo, siinä oli lakikorkeus vissiin yli yhdeksän tonnia.
- Sinne vissiin joutuu raahaamaan jo aika pitkään?
Kyllä se seitsemään tonniin vielä nousi suht´ koht hyvin.
- Monien veteraanien muisteluissa on tullut esille, että Brewster on
herrasmiehen kone. Monista puutteistaan huolimatta miellyttävä laite.
Oli, todella miellyttävä. Sillä oli nautinto lentää, koska siinä oli
myöskin trimmit, joilla sen sitä sai säätää. Korkeusperäsimen trimmi,
kuten Mersussakin, oli penkin vasemmalla puolella. Sekä siivekkeet että
korkeusperäsin oli sisältä trimmattavissa, sivuperäsin oli
trimmattavissa.ulkopuolelta
- Kun koneen toiminta-aika on nelisen tuntia niin sen on parempi olla
trimmattavissa ja helppo lentää. Koneen taustassa näkyy se tietynlainen
suunnittelu, laivastokoneen tarpeet. Niissä hommissa joutuu viipymään
ohjaamossa pitkään. Suomalaisella Brewsterillä, joka oli ensimmäistä
tyyppiä, oli toiminta-aika nelisen tuntia, mutta sehän ei riittänyt
amerikkalaisille. Jälkimmäinen Brewsterin tyyppi osoittautui huonoksi,
mutta niihinhän oli muun muassa lisätty 200 litraa polttoainetilaa.
Aavalla merellä tarvittiin vähintään kuusi tuntia lentoaikaa.
Suomalaisella Brewsterilla oli maksimi lentoaika neljä tuntia
kaksikymmentä. Lehtisen Osmo kyllä ylitti senkin, kun suoritti
siirtolentoa Suulajärveltä Immolaan huoltoon. Hänen laskeutuessaan
Vesivehmaalle bensa loppui ja potkuri pysähtyi, mutta kiitorata oli
suoraan edessä. Ei tarvinnut kuin suorittaa lasku.
- Kuinka pitkä lento oli?
Se oli neljä tuntia kolmekymmentä minuuttia. Kymmenen minuuttia yliajalle.
- Seokset säädetty aika laihalle.
- Onko teillä muistikuvaa Brewsterista, oliko sillä jonkunlaisia
syöksynopeusrajoituksia? Lentäjillä tiedossa tai jouduttiinko
sellaisiin tilanteisiin?
Ei, potkuria ei saanut niin suurille kulmille, että se olisi ylittänyt niitä nopeuksia. Huusi vaan, mutta ei mennyt mihinkään.
- Sillä ei pystynyt käytännössä ylittämään rakenteellisia lujuuksia?
BW oli niin vankka kone, ettei se ylittänyt omaan rajaansa. Sanoi:" En mene!"
- Brewstereissahan oli mukana "vekkuliksi" tunnustettu Mikko Linkola.
Hänhän oli jossain vaiheessa lentänyt neljällä Brewsterilla kenraali
Siilasvuon päämajan yli, huudattanut koneita pienillä kulmilla ja
suurella volyymillä.
Itse olen ollut mukana Suulajärvellä. Perkjärven aseman takana oli
kuljetuskomppania, kuljetushuoltoyksikkö ja majuri päällikkönä. Hänellä
oli käytettävissään useampia henkilöautoja ja linja-autoja. Karhunen ja
Juutilainen pyysivät, että pääsisivät käymään Viipurissa iltalomilla.
Ei antanut. Joppe sanoi, että seuraava tiedustelulento on huomenaamulla
kello neljä. Neljä Brewsteria, nimesi ohjaajat. Ja ensimmäisen reitti
on tämä, ja se täytyy suorittaa erittäin salaisena. Korkeus 50 metriä,
menette tähän ja tuossa kohtaa pistätte pystyyn peräkanaa. Tämä tehtiin
kaksi kertaa kahtena aamuna neljän aikaan. Sitten tuli soitto, että
herrat saa auton, mihin aikaan vuorokaudesta ja koska hyvänsä.
- Brewster piti ilmeisesti harvinaisen pahaa ääntä?
Kyllä.
- Ollaan yritetty hakea sellaista filmin pätkää tai nauhoitusta missä
sen ääni olisi, ei ole vielä löydetty. Johtuu ilmeisesti siitä, että se
on suoravetoinen moottori, jossa potkurilla ei ollut ollenkaan
alennusvaihetta.
Koneessa oli automaattipotkuri siinä mielessä, että kun säädettiin
kierrokset 18 määrätyllä ahtopaineella, piti se tämän jälkeen
vakiokierrokset. Pisti kaasun mihin hyvänsä, potkuri ei mennyt liian
suurille tai pienille.
- Useimmissa muissa lentomoottoreissa on tuohon aikaan jo ollut
alennusvaihe potkurille. Eli potkuri pyörii hitaammin kuin kampiakseli,
mutta tässä oli ihan suoraan.
Joo, mutta tässä ei... Mersussa oli se, että kun sen pokkasi syöksyyn,
niin potkurikellosta näki kun potkurikulma läksi muuttumaan laiskasti.
Kulma muuttui välittömästi, mitä suurempi nopeus sen suurempi kulma.
Kun veti pystyyn, niin rupesi kuulumaan kierrokset ja kulma muuttui
pienemmäksi. Mitä pystympään sen pienempi kulma. Tämä oli tosi hyvä.
Keskustelua Mersuista
Mersusta voin sen verran mainita, että sen käsittelyssä on kolmenlaista
ilmaa. Saksalaiset olivat helvetin huonoja starttaamaan ja vielä
huonompia laskemaan Mersulla. Siis keskitason ohjaajat. Suomessa
käytettiin myös vähän saksalaista tyyliä, että tultiin helkatin kaukaa
kohti kiitorataa. Silloin koneen pitkä nokka peitti näkyvyyden, ei
nähnyt mitään suoraan eteenpäin. Ei opetettu lainkaan niin kuin meillä
korpilentueessa ja korpikentillä, missä on pienet kiitoradat ja paljon
puustoa ja huonot kentät. Niillä piti nähdä täsmälleen se kohta mihin
kone tulee maahan. Lähestyminen oli tällöin paras suorittaa kaarrosta.
Yleensä vasemmasta kaarrosta, jos ei erikseen määrätty tulemaan
oikealta. Tämä vaati sitten pienen opettelun, joko oli erittäin helppo:
vähän kaasua päälle ja seurataan miten kone vajoaa eikä liikaa
kallistuta. Kun kone tulee sopivasti, niin oikaistaan ja saman tien voi
tehdä laskun. Se ei ole pitkään.
Mutta jos me tullaan suoraan vedättämällä me ei tiedetä yhtään mihin
kohtaan se tulee, meneekö se tonne vai tuleeko se tänne. Jos vedän
kaasun kiinni, niin tulee kiire tekemään loppuvetoa.
- Jännää miten samat asiat keksitään eri puolilla maailmaa samoihin
ongelmiin. Suomalaiset lentäjät keksivät kaartolaskun korpikentille
laskeutumiseen, muualla maailmassa keksittiin se tukialuslaskuihin.
Samahan on Kanadan puskalentäjillä, jotka tulevat pienelle purolle tai
lammelle, kurvaamalla koko ajan. Ja kun saavat toisen ponttoonin
veteen, niin sitten ei ollut enää mitään hätää, ollaan turvallisesti
järvessä.
Mersun startti suoritettiin seuraavasti:
Suunta otettiin kiitoradan mukaisesti, jarrut irti ja työnnettiin
hitaasti kaasua auki niin, että nopeus kiihtyi ja kannus pysyy maassa.
Kaasua lisättiin nopeuden kiihtyessä, jaloilla hoidettiin kevyesti
suunta ja pyrstön noustessa annettiin koneen itse nousta. Sen
jälkeen kaikki meni itsestään. Ei kiertänyt mihinkään.
- On jännä, miten paljon saksalaiset tekivät kaputteja Mersulla.
Niitähän meni lentoonlähdössä ja laskussa enemmän kuin taistelussa.
Siinä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta jos teit sen siten, että
lykkäsit kaasun auki ja työnsit sauvaa, silloin se lähti, sitä ei
pitänyt enää mikään.
- Eikö Mersussa ollut se, että jos kannuspyörän lukko jäi auki niin siinä kävi huonosti?
Joo. Pyry oli samanlainen. Pyryssä oli myös lukittava kannus. Jos
laskussa tulit kannus auki, niin silloin mentiin. Se katsoi molemman
puolen kiitorataa sinne ja hyvä jos ei hajonnut ennen.
Mersu oli siinä mielessä hyvä, että se nousi ilmaan itsestään. Sitä ei
kaikki uskoneet koska jokainen oli oma itsensä, niin myöskin koneen
käsittelyssä. Totesin sen monta kertaa Lappeenrannassa, kun kaverit
pelkäsivät starttia.
Heti tyyppikoulutuksen yhteydessä Suulajärvellä, se oli kevättalvella,
kenttä oli aurattu ja kiitoradan sivuilla oli valtavat lumivallit.
Siellä oli jäätä, hiekkaa ja lunta - sohjoa - kun starttasin. Tein sen
niin kuin kerrottiin, että rauhallisesti kaasu auki. Ja pidät sen
jaloilla ja jarruilla niin, että nokka ei heilu puolin eikä toisin. Ja
kun pyrstö rupeaa kevenemään, niin anna sen nousta itsestään ja koko
ajan lisäät kaasua, niin se nousee siitä huomaamatta. Ei se
kierrä mihinkään. Eikä kiertänyt.
Lappeenrannassa kokeilin monta kertaa, kun tuli hälytyslähtö: otin
jalat pois kokonaan polkimilta ja kun käänsin koneen (nousu)suuntaan ja
lisäsin hitaasti kaasua päälle. En pitänyt edes sauvasta kiinni, mutta
kädet olivat siten, että saisin nopeasti otteen sauvasta. Pyrstö nousi
ja kun se meni vähän aikaa, niin kone nousi itsestään. Ei kiertänyt
mihinkään. Koneen jumalaton potkuri teki sen, että jos tyrkkäsit kaasun
auki ja nostit samantien pyrstön, niin sittenhän se lähti poikittain.
Sakemanneilla koulutuksessa oli vähän simputusmeininkiä ja ohjaajia
peloteltiin tarkoituksella. Ja ne jotka oikeasti tiesivät asioista
pelkäsivät, että heidän salaisuus viedään. He eivät antaneet sitä
toiselle.
Tähän liittyen: silloin kun Lufthansa sai Convairit sieltä tuli kaksi
kaksi kouluttajakapteenia kysymään, että mikä on kun heiltä menee
koneesta moottorit. Ja muutenkaan he eivät hallitse Convairia. Kulinin
Juuso oli silloin Finnairin teknillinen ohjaaja ja kouluttaja
Convairissa. Hän totesi saksalaisille, että tulkaa mukaan ja otti
heidät reittilennolle. He tulivat mukaan ja katsoivat ohjaamossa
lennon. Ensimmäisen startin jälkeen he totesivat, että selvisi jo missä
on heidän vikansa. Kulin näytti heille miten startti suoritetaan, kun
kaikki valmistelut lentoa varten oli tehty ja tsekattu että magneetot
ynnä muut pelaa. Jarrut pois ja viedään kaasua päälle hitaasti. Ja kun
kone nousee siitä kuin itsestään, niin Kulin nimenomaan siinä sanoi
mihin ahtopaineeseen saakka voidaan ottaa kaasulla maassa, kun on
pieni nopeus. Ei oteta koskaan täyttä ahtopainetta, vaan aina täytyy
jättää loppureservi yllätysmomentin varalta. Eli otetaan sen verran
kuin tarvitsee, että kone kiihtyy tasaisesti. Ja kun se on päässyt
ilmaan ja telineet sisässä, silloin vähennetään kaasua. Heillä oli
ohje: kaasu täysin auki ja vielä määrättyyn korkeuteen saakka pidetään
koko ajan, moottori huusi ja ulvoi ja usein leikkasi kiinni. Eli
maksimilentoonlähtötehoa käytettiin aina väärin, vaikkei tarvinnutkaan.
Sama oli Mersussa. Mersussa oli seitsemän senttiä kaasuvivun liike.
Mersun ohjaamo, G-6-mallista.
|
(Katsotaan taas ohjaamokuvaa. Toim. huom.)
- Tämä on kaasuvipu mutta mikä on tässä vieressä?
Se on potkurinsäätö. Täällä alhaalla potkuri oli automaatilla tai
sitten käsisäädöllä. Siinä meni monta moottoria niin, että tuli
startteja käsisäädöllä.
Potkurikelloa seurattiin silloin, kun potkuria säädettiin määrättyyn
asentoon. Käsisäätö oli tässä vivun alla. Edessä se oli automaatilla ja
takana käsisäädöllä. Tämä oli käsisäätöä varten.
- Syöksyittekö koskaan Mersulla lujaa?
En niin, että olisi mitään hajonnut muuta kuin se, että kuomu lähti.
Mutta olen nähnyt mittarista 750 km/h. Sitten mentiin vielä vähän
matkaa mutta sitten en enää katsonut mittareita, piti lyödä toinen käsi
eteen ja ruveta vetämään. Olen käyttänyt sellaista sanontaa, että
silloin kun Mersu menee yli 600 km/h, niin on aivan sama kuin
lyötäisiin rautakanki saveen puoleenväliin ja yritetään saada siihen
vetämällä reikää. Kyllä se vetämällä oikeaa, mutta sen jälkeen totesin,
että jos seuraavan kerran joudun (kovassa vauhdissa vetämään), niin
minä käytän flettneriä, trimmauspyörää. Se kääntää vakaajaa niin
paljon, että sillä voi vetää koneen syöksystä.
Korkeusvakaajaa voi käyttää myöskin kurvatappelussa. Ne jotka olivat
sen todenneet aikaisemmin, kuten Juutilainen, Windin Hasse ja moni muu,
käyttivät koko ajan kaarroissa vasenta kättä. Mersussahan oli niin
sanotut solasiivet, linnunpaskalaudat, jotka lensivät ulos määrätyllä
nopeudella ne lensivät ulos. Kun on kurvatappelu menossa, niin voi
vähän käyttää kädellä korkeusvakaajaa, jolloin koneen
kaarto-ominaisuudet selvästi parani. noudattivat. Mutta piti olla siinä
mielessä tarkkana, että jos teki jyrkkää kaartoa ja käytti vakaajaa
hyväkseen, niin se kääntää takaisin heti sisään kaarrosta
oikaistessaan. Vasen käsi joutui pyörittämään trimmin käyttöpyörää aika
tiiviisti.
Se oli henkilökohtaisen kokemuksen tuoma taito, jota käytettiin
hyväksi. Tästä ei puhuttu koulutusvaiheessa, mutta vanhemmat olivat sen
oivaltaneet ja he käyttivät sitä. Mersun tyyppikoulutus oli niin
nopeaa, ettei kaikkea ei voitu opettaa. Mersulla ei myöskään ollut
tyyppikoulutuksen yhteydessä lainkaan ns. taistelukoulutusta,
partiolennolla yksi yhtä vastaan. Toisin kuin Brestereilla, jossa
minulla oli yksi puolen tunnin kurvatappeluharjoitus.
- Juutilainen ja Wind ja moni muukin siis käyttivät taistelussa Mersulla trimmiä?
Ne, jotka sen tiesi ja omaksui. Ja sitten tämmöinen yksinkertainen
kaveri, eihän se huomaa sellaista tehdä. Ei ollut aina niin hyvä.
Illuhan joutui syöksymään yli rajanopeuden ja siinä korkeusvakaajan
pultti vaurioitui. Seuraavan kerran kun Mänttäri yritti lähteä
ilmataistelussa karkuun, niin vakaaja lähti irti, korkeusperäsin lähti
irti. Kun minulta jäi kuomu oli nopeutta yli 600.
- Kun konetta tuodaan laskuasemaan ja ruuvataan laippoja alas, niin
oliko se sillä tavalla, että kun laippoja vedetiin alas niin samalla
trimmipyörä kääntyi? Vai oliko se siten, että ne kääntyivät yhtaikaa?
Ei, se oli niin että ensin käännettiin toista ja sitten toista. Ne oli
eri laitteet. Trimmiä voi käyttää koskematta laippoihin ja laippoja voi
käyttää koskematta trimmiin. Ne olivat rinnatusten, toinen oli pieni ja
toinen iso. Mersu meni nokkapainoiseksi kun laippoja otti ulos ja sitä
korjattiin trimmillä. Säätöpyörät oli aika herkät.
- Jossain on mainittu, että niitä pystyi myös kiertämään samaan aikaan?
Tässä (kuvassa) ne on kyllä samankokoiset, näin ne oli. Ja tämä oli penkinsäätö.
- Varmankin kaikissa Mersuissa oli samanlainen trimmipyörä. Miten nopea pyöritettävä se oli?
Niin nopea kuin miten refleksit pelasivat. Se oli aika iso, joten jos
otti alhaalta kiinni ja veti yhdellä kertaa ylös, niin vaikutuksen
huomasi aivan selvästi. Useimmiten se (trimmaaminen) oli pientä
nykimistä, mutta jos oppi niin, että ottaa siitä niin alhaalta kiinni
kuin käsi yltää, olkapää kun ei anna kovin paljoa myöten, ja veti sen
(ylös), niin silloin siihen tuli tehoa. Se oli ihan miehen kädestä ja
taidosta kysymys.
- Eli pystyi siten vetämään lisää kaartokykyä koneeseen, kun kaarretaan esimerkiksi jonkun perään?
Niin. Se oli sikäli hyvä, ettei tarvinnut koskea kaasuun, koska kaasu
oli lykätty tällaisessa tapauksessa eteen, kun edessä on kone ja
vedetään. Silloin oikeassa kädessä oli tykki ja konekiväärit sekä
ohjaus. Vasen käsi joutui sitten tekemään trimmiä. Jos käsi jouti, niin
sitä pystyi käyttämään myös ohjaukseen. Kurvatappelussa kone ei mennyt
sellaisiin nopeuksiin, että ohjaus olisi ollut kovin jäykkä. Mutta kun
se meni 500 suuremmaksi, niin silloin rupesi tuntemaan, että se
(ohjaussauva) on rautakanki. Ja 600 yli piti olla todella voimaa.
Juutilainen '44 Suulajärvellä oli tulossa laskuun, kun Juholan Aikku
(Aimo Juhola) laski Pe-2:lla. Heillä oli happivaikeuksia niin,
että porukka oli vähän aikaa tiedottomana. Ainoa joka ensimmäiseksi
heräsi oli ohjaaja, eli Juhola. Kk-ampuja ja tähtäri olivat unten
mailla. Niillä oli lauma La-5:a perässä. Ja kun he laskeutuivat, niin
Juutilainen tuli toiselta puolelta ja yritti laskea sinne, kun näki
että kenttä on vapaa. Tuli kaarrossa siihen. Radio huusi, että kentälle
on tulossa La-5:a. Illu työnsi kaasun täysille ja telineet ylös, ja
meni suoraan sinne. Kuultiin kun siellä revittiin rettinkiä.
Toisin sanoen hän ampui jo mennessään, ja ne yritti sitä ampua. Sitten
huomattiin kun yksi Mersu pokkaa. Ne oli näköetäisyydellä ja pari veti
perään, mutta ne jäi. Illu tuli suoraan laskuun ja kun tuli ohjaamosta
pois, niin teki tämmöisen liikkeen, pisti polven toisen päälle ja
kämmenen polvien väliin. Sormet olivat aivan valkoisena. Oli koko ajan
vetänyt. Illun kokoisella miehellä, joka oli silloin mies
parhaimmillaan ja teki sitä työkseen, oli käsi jo oppinut siihen. Mutta
silloin kävi niin, että hänet ajettiin loppuun ja kädet jäykistyivät
niin, että sormet piti oikoa.
(Mersun ohjaamokuva taas. Toim. huom.)
Tässä pitää olla putki, jossa näkyy virtausilmoitus. Tästä näkee
milloin pitää vaihtaa varatankista päätankille. Silloin kun virtaus
loppui oli alhaalla oleva varatankki tyhjä.
Valopistooli oli täällä, se oli ohjaamon oikealla puolella. Silloin kun
tulin Turkan kanssa jouduin, kun Pärnun lahdesta tultiin sisään niin
jouduttiin lähellä maanpintaa Tallinnan sataman sakemannien
sotalaivojen keskeltä pujoteltiin Porkkalaa kohti Suomenlahden yli.
Minulle oli pakkaantunut kaikki valopistoolin ammukset, joilla
annettiin omakonetunnus.
Se on iso, putki, valopistooli taittuu ja siihen pistettiin aina uutta
paukkua piippuun ja laukaistiin. Ääni oli melko olematon ohjaamoon,
etenkin kun oli luurit päässä. Meille ei opetettu kohtilentolaitteita
ennen kuin rauhan aikana ja se koulutus oli pikkuisen vajavaista. Siinä
mielessä, että ei tullut esille kaikki mitä olisi pitänyt. Rauhan
aikana kyllä.
- Oliko peräti kaikissa koneissa kohtilentolaitteet?
Oli. Me ei tiedetty miten niitä käytettiin. Ja radio oli, että toisissa pelasi helvetin hyvin ja toisissa ei millään.
Suomalaisia Vietnamissa
Yhdysvalloissa on kaksi pilottia, joista toinen on ollut minulla
oppilaana, Kososen Matti. Tuskin se enää lentää, mutta hän on ollut
viimeksi ison jetin perämiehenä. Se oli kipparina, mutta muutti
perämieheksi. Toinen oli Korhosen Matti, joka oli Vietnamissa
helikopterilentäjänä. Samanaikaisesti Vietnamin sodassa haavoittui
kopterilennolla Seppo Hurme. Hän oli yhden radioaseman päällikkönä ja
joutui lähtemään vuoden '55 lopulla perheineen Yhdysvaltoihin, kun
ruvettiin Supon toimesta pistämään syytteeseen. Tällöin hän katsoi
asialliseksi muuttaa maasta. Hurmeen vaimo oli minun lapsuuden
naapureita, vähän vanhempi kuin minä. Heidän poikansa Seppo, joka
syntyi 1942, kävi koulun Yhdysvalloissa. Hän aloitti oppikoulun
Suomessa ja oli 13-vuotias muuttaessaan Yhdysvaltoihin. Kävi koulun
loppuun, kävi armeijan ja kadettikoulun, oli helikopterilentäjänä. Nyt
on liikemiehenä. Haavoittui Vietnamissa yhden kerran. Hän on käynyt
kylässä ja näytin hänelle missä äitinsä ja hän on ollut sota-aikana.
- Suomalainen oli Vietnamissa helikopterilentäjänä?
Hän toipui haavoittumisestaan ja joutui reserviin. Oli sen jälkeen
helikopterilla ansiolentäjänä, teki yleisölennätyksiä ja kaikenlaista
muuta.
Saatesanat
Erkki Pakarisen haastattelu 4.12.2002.
Haastattelu: Jukka O. Kauppinen "Grendel", Pentti "Buffalo" Kurkinen, Jari "Elk" Halivuori.
Nauhoitus, oikoluku, värivalokuvat: Jukka Kauppinen
Mustavalkeat valokuvat: Erkki Pakarinen
Haastattelunauhan purku:
Osa 1: Risto Pullinen
Osa 2: Mirja Krook
Osa 3 ja 4: Jukka O. Kauppinen
Copyright VLeLv Icebreakers / Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2004.
| |