|
Bristol
Blenheim -
Kevyt
Pommikone
Englannin
Kuninkaallisille
Ilmavoimille
Pikahakemisto: [
Bristol Blenheim - Kevyt pommikone Englannin kuninkaallisille ilmavoimille |
Blenheim saapuu Suomeen |
Blenheimit kaikkien lennostojen peruskoneina |
BL-150 - Erään peltiheikin viimeinen lento |
Kohtalokas lento |
Palveluksia kahden lipun alla |
Vangista vakoojaksi |
Puna-armeijan tilannekatsaus nro 149 |
Valintoja |
Saatesanat]
Artikkelin kirjoittanut Pekka Hietala.
Englantilainen Bristol Blenheim Aeroplane Company ryhtyi 30 - luvulla
suunnittelemaan ilmavoimille pommituskäyttöön soveltuvaa kevyttä ja
ketterää tiedustelukonetta. Lähtökohdaksi valittiin pieni
matkustajakone, jonka runko muutettiin keskitasoiseksi ja siihen
suunniteltiin kk-torni. Prototyypin nokkaa, sekä pyrstöä muotoiltiin
myös ja tulevaa käyttöä silmälläpitäen koneeseen valittiin tehokkaammat
moottorit. Näin syntyi Bristol Blenheim Mk I, jolla suoritettiin
ensilento vuonna 1936. Myöhemmin Mk I sai rinnalleen vielä tyyppi IV:n,
joka oli käytännössä sama kone mutta nokkaa oli muotoiltu näkyvyyden
parantamiseksi.
Blenheim - pommittajissa oli kaksi 9- sylinteristä, joko 840 hv
Bristol Mercury VII tai 920 hv Mercury XV - tähtimoottoria. Tyypin (Mk
I) huippunopeus 5000 metrissä oli 435km/h, nousunopeus 1000 metriin
sujui 1min. 26 sekunnissa. Lakikorkeus oli 9200m ja lentoaika neljä
tuntia. Pommikuormaa kone kykeni kantamaan runko- ja siipiripustimissa
600-1000 kg. Aseistuksena oli joko toisessa tai molemmissa siivissä
7.7mm konekivääri, sekä samankokoinen tai 7.62 mm konekivääri
kk-tornissa.
Blenheim saapuu Suomeen
30- luvulla sodan tummat pilvet alkoivat kerääntyä Euroopan taivaalle.
Täällä Pohjolassa oli aistittavissa kylmää tuulta idän suunnalta ja
myrskyn merkit olivat jo ilmassa. Vastustuksesta huolimatta
valveutuneimpien asiantuntijoiden tulkinta Suomessa oli selvä: Parasta
ryhtyä toimiin vielä kun ehtii, niinpä ensimmäiset 18 Blenheimiä
tilattiin Englannista vuonna 1936.
Tyyppi ei ehtinyt Talvisodan alkukahinoihin mutta tullessaan
Blenheim oli nopea ja ketterä konetyyppi, tosin pommikuorma oli
vaatimatonta luokkaa.
Talvisodan riehuessa Suomeen tilattiin lisää Blenheimejä. Myös
konetyypin lisenssivalmistuksesta suomessa päästiin Englantilaisten
kanssa sopimukseen mutta valtion lentokonetehdas kykeni aloittamaan
lisenssi- Blenheimien valmistuksen vasta välirauhan tultua. Englannista
saapuneiden ja Suomessa tehtyjen Blenheim- pommittajien lukumäärä
ilmavoimilla oli kaikkiaan 97 konetta.
Blenheim koneilla pommitettiin vihollisen sotilaskohteita, sekä
tiedusteltiin ja valokuvattiin rintamalinjoja sekä niiden selustoja.
Blenheimit pudottivat joskus myös materiaalitäydennyksiä
kaukopartiomiehille.
Blenheimit kaikkien lennostojen peruskoneina
· Talvisodassa pommituslentotoiminta oli keskitetty
lentorykmentti 4:ään, jolle oli alistettu lentolaivueet 44 ja 46, sekä
tammikuussa 1940 perustettu laivue 42. Kaikilla lennostoilla oli
käytössään Bristol Blenheimit.
· Talvisodassa Bristol Blenheim koneilla suoritettiin 423 sotalentoa.
· Välirauhan aikana Blenheimit olivat koulutuskäytössä.
· Jatkosota aloitettiin Blenheimeillä kaikissa laivueissa (42, 44 ja 46, myöh. myös 48 ja 17).
· Lentolaivue 44 siirtyi helmikuussa 1943 käyttämään
Saksasta hankittuja Junkers Ju 88 A4 koneita ja luovutti Blenheiminsä
lentolaivue 42:lle.
· Lentolaivue 42 (1944 nimettiin uudelleen
Pommituslentolaivue 42:ksi) operoi sotien ajan pelkästään Blenheim
kalustolla ja lensi eniten sotalentoja Blenheimeillä.
· Lentolaivue 46 sai vuonna 1942 käyttöönsä
Saksalaisia Dornier Do 17 Z- pommittajia ja oli luopunut jo aiemmin
Blenheimien käytöstä.
· Lentolaivue 48 perustettiin marraskuussa 1941.
Laivue aloitti operoinnin sotasaaliksi saaduilla DB, DF ja PE -
koneilla. Syksyllä 1943 laivue sai valtion lentokonetehtaalta
käyttöönsä 11 Bristol Blenheimiä.
· Täydennyslentolaivue 17 vastasi Jatkosodan alussa
Lentosotakoulusta tulleiden ohjaajien jatkokoulutuksesta. Syyskuussa
1941 laivue siirrettiin osaksi lentolaivue 46:tta. Marraskuussa 1942
täydennyslentolaivue 17 perustettiin uudelleen ja se sai vastuulleen
em. laivueiden lentäjien, tähystäjien, kk-ampujien, sekä
radiosähköttäjien jatkokoulutustehtävät. Koulutuskoneina oli myös
Bristol Blenheimejä.
· Kaikkiaan Jatkosodassa lennettiin Blenheimeillä noin 3000 sotalentoa.
· Blenheimit ehtivät mukaan vielä Lapin sotaan 15 koneen voimalla, siellä niillä lennettiin 157 sotalentoa.
· Viimeinen lento Blenheimillä suomen ilmavoimissa lennettiin 1958
BL-150 - Erään peltiheikin viimeinen lento
Toukokuun 23. päivänä vuonna 1943 starttasi Wärtsilän lentokentältä
neljä Bristol Blenheim pommittajaa tehtävänään pommittaa Sumerin
juna-asemaa Maaselän pohjoispuolella.
Kohteessa oli vastassa ankara ilmatorjuntatulitus. Yksi koneista
(BL-150) sai osumia ja syöksyi maahan. Koneen miehistö julistettiin
kuolleiksi ja heidät siunattiin poissaolevina kotimaansa
sankarihautaan.
Syksyllä 1944 saapui rajan yli Tahkokoskella Suomalaisten
kenttävartioon mies, joka kertoi olevansa pudonneen BL-150:n
konekivääriampuja. Hänelle oli annettu Neuvostoliitossa salainen
tehtävä.
Kohtalokas lento
Wärtsilän lentokentällä jymisee hämärtyvässä kevätillassa neljän
Bristol - Blenheim pommikoneen Mercury tähtimoottorit. Johtokoneessa
luutnantti Tauno Kangas vilkaisee kelloaan ja rullaa kiitotien päähän.
Moottorit ärjyvät kun Blenheim kiihdyttää vauhtia. Kone irtoaa kentän
pinnasta ja ottaa korkeutta.
BL-150:ssä ohjaaja kersantti Yrjö Kalamo kääntää vuorollaan
koneensa kiitotielle. Vierellä tähystäjä vänrikki Matti Valio silmäilee
karttalehteä ja takana konekivääriampumossa ylikersantti Väinö
Taivainen säätää radioon oikeaa jaksolukua.
Kiitotien päässä ohjaaja kääntää moottorin imuilman kylmälle sekä
kytkee starttiahtopaineet päälle. Seuraavaksi hän löysää
jalkajarrut ja työntää kaasuvivut eteen. Blenheim nytkähtää liikkeelle.
Kiitotien reuna lähestyy nopeasti ja Kalamo vetää ohjaimista. Koneen
pyörät irtoavat kentän pinnasta ja se kaartaa johtokoneen perään.
Aiemmin iltapäivällä annetun esikäskyn mukaan lentueen oli määrä
suorittaa pommitushyökkäys Sumerin asemalla olevia kuljetusjunia
vastaan ja samalla tiedustella liikennettä tiellä Karpjärvi- Sumeri.
Käskyssä huomautettiin erikseen että kohteella olisi odotettavissa
voimakasta ilmatorjuntatulta.
Konemuodostelma etenee kohti koilista Äänisjärven ja Seesjärven
välisen kannaksen yli Muurmannin radalle ja sieltä pohjoiseen kohti
Sumeria.
Kun koneet ovat saavuttamassa kohteensa rävähtää taivas
kirkkaaseen tuleen. Räjähtäviä ilmatorjunta- ammuksia sinkoilee
kaikkialla. Näyttää kuin säkenöivää helminauhaa kieppuisi koneiden
ympärillä.
Johtokoneessa luutnantti Tauno Kangas on kääntämässä konetta
pommituslinjalle kun siipikoneena lentänyt BL-150 lähtee yllättäen
vajoamaan alaspäin. Myös tähystäjä vänrikki Pekka Rimppi ja kk- ampuja
ylikersantti Edvard Hilden huomaavat koneen leijailevan holtittomasti
alaspäin.
Luutnantti Kangas näkee vielä kuinka Blenheim putoaa maahan. Pöly
kieppuu koneen ympärillä sen liukuessa vähän matkaa ennen pysähdystä -
BL- 150 on romuna Itä-Karjalan korvessa.
Värtsilään palaa kolme Blenheimiä. Suoritusilmoitukseen merkitään
että tehtävää suoritettaessa BL-150 sai todennäköisesti osumia it-
tulessa Aittalammella ja sen nähtiin syöksyvän metsään.
Seuraavana päivänä käy tiedustelukone katsomassa putoamispaikkaa mutta ei havaitse merkkejä pudonneesta koneesta.
Kadonneiden omaisille voitiin vain ilmoittaa että kone
miehistöineen oli pudonnut vihollisen puolelle ja heidän kohtalonsa on
epäselvä. Myöhemmin miehistö julistettiin kuolleiksi ja heidät
siunattiin poissaolevina kotimaansa sankarihautaan.
Palveluksia kahden lipun alla
Jatkosota päättyi 4. syyskuuta 1944 ja alkoi valmistautuminen
rauhanajan toimiin. Itärajaa valvottiin suomalaisissa kenttävartioissa,
Lapissa taisteltiin vielä entisen aseveljen kanssa.
Yöllä 14.09.1944 Lieksan Tahkokoskella tukkisuman yli hiippaili
Suomen puolelle outo kulkija. Suomalainen kenttävartio pidätti miehen
ja ryhtyi selvittämään millä asialla tämä liikkui.
Kulkija ilmoitti olevansa ylikersantti Väinö Taivainen, keväällä
1943 vihollisen puolelle pudonneen Blenheim- pommittajan
konekivääriampuja.
Hämmennys oli taattu kun mies selitti saaneensa naapurin puolella
vakoojakoulutuksen. Hänellä oli jopa salainen tehtävä - Hankkia
Helsingistä asunto kahdelle vihollisen vakoojalle. Tämän lisäksi hänen
tulisi hakeutua kosketuksiin suomalaisen vakoiluelimen ja valtiollisen
poliisin kanssa.
Taivainen selitti suostuneensa vakoojakoulutukseen vangiksi
jäämisensä jälkeen vain nopeuttaakseen Suomeen paluutaan - annetut
tehtävät hän aikoi jättää toteuttamatta.
Taivaisen paluun myötä saatiin lisäselvyyttä pudonneen BL-150:n miehistön kohtaloista.
Taivaisen oma versio tapahtumista on julkaistu Kansa Taisteli -
lehdessä. Näin värikkäästi mies kuvailee tapahtumien kulkua:
" Saapuessamme kohteelle ilmatorjunta oli erittäin voimakasta.
Tajusin, että terässeinän läpi oli mahdotonta päästä. Yritin antaa
ohjaajalle tietoja ammusten tulosuunnasta väistöliikkeitä varten.
Silloin tähystäjä, vänrikki Valio, karjaisi radiopuhelimeen:
- Pintaan ja täyskäännös, yritämme uudelleen enemmän oikealta!
Paikallaan kääntyvä kone oli oikea ilmatorjuntamiesten toiveuni.
Kuului kaksi räjähdystä ja vasempaan tasoon ilmestyi puolen metrin
levyinen reikä, toinen osuma tuli oikeaan moottoriin joka pysähtyi.
Kone painui syöksykierteeseen.
Nähdessäni Valion pyrkivän ulos koneesta tempaisin laskuvarjon
telineeltä ja päätin seurata esimerkkiä. Sain itseni luukusta vain
osittain koneen ulkopuolelle, koska ilmanpaine työnsi minua takasin
koneeseen.
Kun matkaa maahan oli enää parisataa metriä ponnistelin edelleen
kaikin voimin päästäkseni ulos koneesta, sitten voimani pettivät ja
annoin periksi - Tiesin ettei laskuvarjokaan ehtisi enää aueta. Mutta
kohtalo oli päättänyt toisin.
Ohjaaja oli pysynyt paikoillaan yrittäen oikaista konetta,
samalla kun muu miehistö oli pyrkinyt ulos. Ihme tapahtui, sillä
viidenkymmenen metrin korkeudessa kone oikeni.
Olin edelleenkin puoliksi koneen ulkopuolella, kun ohjaaja sai
koneen oikaistua ja syntyi imu, joka vei minut ulos kuin ilmahyllylle.
Seuraavaksi aloin haparoida laskuvarjon laukaisinta, huomaisin
kuitenkin että varjo oli tarttunut luukun taakse. Riipuin siis koneen
vasemmalla sivulla laskuvarjohihnojen varassa. Samalla näin kuinka
Valiokin roikkui vasemman tason päällä, hänenkin varjonsa oli tarttunut
luukun taakse!
Sillä välin Kalamo oli saanut koneen hallintaansa, mutta korkeus
laski jatkuvasti. Tunsin jo kuinka jalkani hipoivat puiden latvoja.
Muutamien metrien korkeudessa Kalamo pysäytti vasemmankin moottorin,
jolloin ilmavirta heitti minut koneen alle. Viime tingassa sain
potkaistua itseni sivulle kun täydessä pommilastissa oleva kone rytisi
Itä- Karjalan suohon. Kalamo oli suorittanut onnistuneen pakkolaskun.
Kun tokenimme rytinästä näin Kalamon kömpivän ulos koneesta
sanoen: - Oletteko te vielä täällä? Hän oli luullut meidän jo hypänneen.
Keräsimme nopeasti välttämättömimmät tavarat mukaamme ja yritimme
ampua konepistoolilla koneen bensatankkeihin saadaksemme sen tuleen.
Emme kuitenkaan onnistuneet koska tankeissa oli kumisuojukset. Samassa
metsästä alkoi kuulua ääniä. Takaa ajo oli jo käynnissä.
Olimme siellä Itä- Karjalaisella suolla kaksisataa kilometriä
linjojen takana, keskellä vihollisen ilmatorjuntapatteristoja ja
huoltokuljetuksia.
Neljä päivää ja yötä risteilimme kiertääksemme rintaman ja
päästäksemme kotiin. Sitten jouduimme vihollisen kanssa
tulitaisteluihin, joissa toverini menettivät henkensä. Itse jouduin
neljäntenä päivänä vangiksi".
Vangista vakoojaksi
Lentäjätoverit muistavat Taivaisen värikkäänä persoonana, kerrotaanpa
miehen jopa vitsailleen sillä mitä hän tekisi jos jäisi jonain päivänä
vangiksi - Niin hänelle sitten tapahtuikin.
Erään tarinan mukaan vain pari päivää BL- 150 putoamisen jälkeen
Wärtsilän lentokenttää pommitettiin. Laivueen komentajan kerrotaan
mananneen jo tuolloin Taivaista ja hänen tempauksiaan.
Lentäjätoverit muistelevat Taivaisen kertoneen vangiksi jäämisestään seuraavasti:
"Muutaman päivän helvetillisen kuulustelun jälkeen minut vietiin
Shinajan sotavankileirille, jossa oli myös suomalaista. Minua pidettiin
kuitenkin eristyksissä, joten en juuri päässyt yhteyteen toisten
vankien kanssa.
Vaihtoehtoni tuntuivat silloin vähäisiltä. Jokainen kai yrittää
säilyttää henkiriepunsa, olkoon tilanne millainen tahansa. Minut olisi
viety kauas Uralin seutuville suureen vankileiriin, jossa oli puheiden
mukaan sietämättömät olot.
Sain tietää että olisi mahdollisuus myydä itsensä vastavakoilun
palvelukseen. Pidin sitä mahdollisena pelastajanani, niinpä
ilmoittauduin ja pääsin koulutukseen. Toivon pääseväni näin takaisin
Suomen puolelle. Osasinkin näytellä vilpitöntä ja minulle annettiin
tärkeä tehtävä rintamalinjojen tutkimiseen. Halusin kuitenkin paljastaa
kaiken Suomessa kunhan vain näkisin vaimoni ja lapseni".
Kun Taivaisen kuulustelut jatkuivat hänen päästyään Suomeen,
kerrotaan kuulustelupaikalle ilmaantuneen myös valvontakomission
edustajia. Taivainen oli paennut paikalta ja hänen kerrotaan
ilmoittautuneen viranomaisille myöhemmin Joensuussa.
Taivainen yritti sittemmin elää valvontakomission kontrolloimassa
Helsingissä, kunnes muutti Tukholmaan. Hänen kerrotaan perustelleen
muuttoaan sillä että tuon ajan Helsingissä törmäsi usein tuttuihin
itärajan takaa.
Taivainen kuoli Tukholmassa vuonna 1992.
Puna-armeijan tilannekatsaus nro 149
Kun Neuvostoliiton sodanaikaiset arkistot avautuivat tutkijoille,
saatiin jälleen lisätietoa BL-150:n miehistön viimeisistä vaiheista.
Rukiver! Sotavankimatrikkelissa julkaistu Neuvostoarmeijan tilannekatsaus nro 149 kertoo tapahtumista seuraavasti:
23.5.43 Puna-armeijan ilmatorjuntatykistö ampui alas vihollisen koneen,
joka teki klo 22 pakkolaskun Puna-armeijan joukko-osastojen
taisteluryhmitysalueelle Babushkino-järvelle. Kolme lentäjää ottivat
henkilökohtaiset aseensa ja piiloutuivat tuntemattomaan suuntaan.
24.5.43 klo 05.30 Puna-armeijan yhtymän esikunta ilmoitti
lentokoneen laskusta ja piiloutuneista lentäjistä RajaJvR:n
komentajalle, joka yhdessä puna-armeijan yksiköiden kanssa aloitti
etsinnät. Viiden vuorokauden kuluessa etsinnät eivät tuottaneet
tulosta. Lentäjien olinpaikasta ei saatu varmuutta ja vasta 28.5.1943
klo11.00 78. komennuskunta havaitsi etsityt ja tulitti heitä.
Tulituksen jälkeen lentäjät piiloutuivat metsään ja heidän etsintöjään
tehostettiin.
28.5.1943 Klo 19.00 etsintäryhmä otti kiinni yhden lentäjistä,
joka kertoi nimekseen "Toivonen". Hän oli kansallisuudeltaan
suomalainen ja oli pudonneen lentokoneen radisti. Hän oli joutunut
eroon muista tulituksen aikana 28.5.43 klo 11.00.
Pidätetty saatettiin 29.5.43 NKVD:n Karjalan rintaman
selustajoukkojen esikuntaan ja luovutettiin Karjalan rintaman
tiedusteluosastolle.
Jatkaessaan kahden muun lentäjän etsintöjä 73. RajaJvR:n
etsintäryhmä löysi lentäjien hylkäämän selkärepun sekä kaksi Suomi-
konepistoolin lipasta. Tarkemmin jälkiä tutkittaessa havaittiin kahden
lentäjän ruumiit: toisella heistä oli ampumahaava rinnassa, toisella
oli ampumahaava päässä.
Ruumiiden löytöpaikkaa tutkittaessa todettiin, että toinen
suomalaislentäjistä oli ampunut toisen ja laittanut hänet nuotioon,
jonka jälkeen oli tehnyt itsemurhan.
Lentäjien itsemurhan vahvistaa pidätetyn ylikersantti Taivaisen
lausunto, jonka mukaan lentokoneen komentaja vänrikki oli varoittanut
heitä, että hän ei antaisi miehistön jäsenten joutua vangiksi vaan
kuolisi mieluummin yhdessä miehistön kanssa.
Lentäjien ruumiit haudattiin heidän löytöpaikalleen.
Venäläisten kuulustelupöytäkirjassa kuvaillaan Taivaisen omaa kertomusta seuraavasti:
20.05.43 neljä konetta lähti luutnantti Kankaan johdolla
Wärtsilästä lentoon tehtävänään pommittaa rautatietä osuudella
Vystrjagi- Sekee. Luutnantti
Kalamon kone, jossa ohjaajana oli vääpeli Valio ja kk- ampujana ylikersantti Taivainen sai kaksi it- osumaa ja putosi.
Viiden vuorokauden vaelluksen aikana Taivainen teloi jalkansa ja
jäi yksin. Muut miehistön jäsenet olivat sanoneet, että on parempi
kuolla kuin antautua.
Näiden kuulustelujen jälkeen Taivainen pääsi vakoojakoulutukseen ja lähetettiin Suomeen aselevon astuttua voimaan 14.9.44.
Valintoja
Neuvostoarmeijan asiakirjojen mukaan BL-150:n lentäjä ja suunnistaja
päättivät sotataipaleensa oman käden kautta. Taivainen muistelee
jossain vaiheessa tovereidensa kuolleen viholliskosketuksessa
syntyneessä ammuskelussa. Kokemusten perusteella venäläisillä ei tosin
ollut tapana ampua vihollislentäjiä (mikäli antautuivat suosiolla),
heillä kun oletettiin olevan hyödyllisiä tietoja.
Lentäjän ja radistin ratkaisu oli äärimmäinen. Kuolema oli ollut
käsillä vain hetkeä aiemmin koneen maahansyöksyssä mutta säästänyt
miehet kuin ihmeen kautta.
Taivaisen ratkaisu oli epätoivoinen: kauaskantoisempi kuin mitä
hän todennäköisesti saattoi aavistaakaan. Ratkaisuun vaikutti hänen
omien sanojensa mukaan se että hän halusi vain nopeuttaa paluutaan
perheensä luokse Suomeen, paikkaan jota valvoi hänet vanginneen maan
valvontakomissio.
Ratkaisua pohti osuvasti 60 vuotta myöhemmin eräs Taivaisen lentäjätoveri tähän tapaan:
" Olen miettinyt sitä kuinka hän tuli ikään kuin desanttina
takaisin Suomeen. Hän näki että voisi palata, ilmoittautua ja päästä
sitten pälkähästä. Mutta jos on tehnyt viholliselle valan, niin sen
valan rikkominen on yhtä kuin kuolema.
Olenkin miettinyt harkitsemmeko aina mitä teemme. Hän joutui koko ikänsä elämään eräänlaisen pakkopaidan alla - pelossa."
Lähteitä:
Sotilasaikakausilehti 11/ 2005
Lentolaivue 42:n veteraanihaastattelut
"Torsten Sannamo ja sotavangin tapaus" haastattelu virtualpilots
Kansa Taisteli - Miehet kertovat
Hämäläinen Matti 1998: Kolmen sodan pommittajat. Pommituslentolaivue
42:n sotataival 1940-1944. Koala-Kustannus Oy, Helsinki.
Ruki Ver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa Teuvo Alava, Dimtri Frolov, Reijo Nikkilä. Edita Helsinki 2002
Saatesanat
Kirjoittanut Pekka Hietala.
Kirjoittaja on Helsinkiläinen ilmailuhistorian harrastaja, joka kirjoittaa erilaisiin tekniikan alan julkaisuihin.
Alkusysäyksen tähän artikkeliin antoi pommituslentolaivue 42:ssa palvelleelta isoisältä perintönä saatu puinen Blenheim Mk.I pienoismalli, jonka kyljessä komeili tunnus BL-150 - Tuon pienen puukoneen esikuvana toimineen pommittajan tarinan tutkiminen oli antoisa ja jännittävä matka.
Copyright Pekka Hietala 2007-2008.
| |