Pikahakemisto: [ Bristol Blenheim - Kevyt pommikone Englannin kuninkaallisille ilmavoimille | Blenheim saapuu Suomeen | Blenheimit kaikkien lennostojen peruskoneina | BL-150 - Erään peltiheikin viimeinen lento | Kohtalokas lento | Palveluksia kahden lipun alla | Vangista vakoojaksi | Puna-armeijan tilannekatsaus nro 149 | Valintoja | Saatesanat]

Artikkelin kirjoittanut Pekka Hietala.

Englantilainen Bristol Blenheim Aeroplane Company ryhtyi 30 - luvulla suunnittelemaan ilmavoimille pommituskäyttöön soveltuvaa kevyttä ja ketterää tiedustelukonetta. Lähtökohdaksi valittiin pieni matkustajakone, jonka runko muutettiin keskitasoiseksi ja siihen suunniteltiin kk-torni. Prototyypin nokkaa, sekä pyrstöä muotoiltiin myös ja tulevaa käyttöä silmälläpitäen koneeseen valittiin tehokkaammat moottorit. Näin syntyi Bristol Blenheim Mk I, jolla suoritettiin ensilento vuonna 1936. Myöhemmin Mk I sai rinnalleen vielä tyyppi IV:n, joka oli käytännössä sama kone mutta nokkaa oli muotoiltu näkyvyyden parantamiseksi.
Blenheim - pommittajissa oli kaksi 9- sylinteristä, joko 840 hv Bristol Mercury VII tai 920 hv Mercury XV - tähtimoottoria. Tyypin (Mk I) huippunopeus 5000 metrissä oli 435km/h, nousunopeus 1000 metriin sujui 1min. 26 sekunnissa. Lakikorkeus oli 9200m ja lentoaika neljä tuntia. Pommikuormaa kone kykeni kantamaan runko- ja siipiripustimissa 600-1000 kg. Aseistuksena oli joko toisessa tai molemmissa siivissä 7.7mm konekivääri, sekä samankokoinen tai 7.62 mm konekivääri kk-tornissa.

30- luvulla sodan tummat pilvet alkoivat kerääntyä Euroopan taivaalle. Täällä Pohjolassa oli aistittavissa kylmää tuulta idän suunnalta ja myrskyn merkit olivat jo ilmassa. Vastustuksesta huolimatta valveutuneimpien asiantuntijoiden tulkinta Suomessa oli selvä: Parasta ryhtyä toimiin vielä kun ehtii, niinpä ensimmäiset 18 Blenheimiä tilattiin Englannista vuonna 1936.
Tyyppi ei ehtinyt Talvisodan alkukahinoihin mutta tullessaan Blenheim oli nopea ja ketterä konetyyppi, tosin pommikuorma oli vaatimatonta luokkaa.
Talvisodan riehuessa Suomeen tilattiin lisää Blenheimejä. Myös konetyypin lisenssivalmistuksesta suomessa päästiin Englantilaisten kanssa sopimukseen mutta valtion lentokonetehdas kykeni aloittamaan lisenssi- Blenheimien valmistuksen vasta välirauhan tultua. Englannista saapuneiden ja Suomessa tehtyjen Blenheim- pommittajien lukumäärä ilmavoimilla oli kaikkiaan 97 konetta.
Blenheim koneilla pommitettiin vihollisen sotilaskohteita, sekä tiedusteltiin ja valokuvattiin rintamalinjoja sekä niiden selustoja. Blenheimit pudottivat joskus myös materiaalitäydennyksiä kaukopartiomiehille.

· Talvisodassa pommituslentotoiminta oli keskitetty lentorykmentti 4:ään, jolle oli alistettu lentolaivueet 44 ja 46, sekä tammikuussa 1940 perustettu laivue 42. Kaikilla lennostoilla oli käytössään Bristol Blenheimit.
· Talvisodassa Bristol Blenheim koneilla suoritettiin 423 sotalentoa.
· Välirauhan aikana Blenheimit olivat koulutuskäytössä.
· Jatkosota aloitettiin Blenheimeillä kaikissa laivueissa (42, 44 ja 46, myöh. myös 48 ja 17).
· Lentolaivue 44 siirtyi helmikuussa 1943 käyttämään Saksasta hankittuja Junkers Ju 88 A4 koneita ja luovutti Blenheiminsä lentolaivue 42:lle.
· Lentolaivue 42 (1944 nimettiin uudelleen Pommituslentolaivue 42:ksi) operoi sotien ajan pelkästään Blenheim kalustolla ja lensi eniten sotalentoja Blenheimeillä.
· Lentolaivue 46 sai vuonna 1942 käyttöönsä Saksalaisia Dornier Do 17 Z- pommittajia ja oli luopunut jo aiemmin Blenheimien käytöstä.
· Lentolaivue 48 perustettiin marraskuussa 1941. Laivue aloitti operoinnin sotasaaliksi saaduilla DB, DF ja PE - koneilla. Syksyllä 1943 laivue sai valtion lentokonetehtaalta käyttöönsä 11 Bristol Blenheimiä.
· Täydennyslentolaivue 17 vastasi Jatkosodan alussa Lentosotakoulusta tulleiden ohjaajien jatkokoulutuksesta. Syyskuussa 1941 laivue siirrettiin osaksi lentolaivue 46:tta. Marraskuussa 1942 täydennyslentolaivue 17 perustettiin uudelleen ja se sai vastuulleen em. laivueiden lentäjien, tähystäjien, kk-ampujien, sekä radiosähköttäjien jatkokoulutustehtävät. Koulutuskoneina oli myös Bristol Blenheimejä.
· Kaikkiaan Jatkosodassa lennettiin Blenheimeillä noin 3000 sotalentoa.
· Blenheimit ehtivät mukaan vielä Lapin sotaan 15 koneen voimalla, siellä niillä lennettiin 157 sotalentoa.
· Viimeinen lento Blenheimillä suomen ilmavoimissa lennettiin 1958

Toukokuun 23. päivänä vuonna 1943 starttasi Wärtsilän lentokentältä neljä Bristol Blenheim pommittajaa tehtävänään pommittaa Sumerin juna-asemaa Maaselän pohjoispuolella.
Kohteessa oli vastassa ankara ilmatorjuntatulitus. Yksi koneista (BL-150) sai osumia ja syöksyi maahan. Koneen miehistö julistettiin kuolleiksi ja heidät siunattiin poissaolevina kotimaansa sankarihautaan.
Syksyllä 1944 saapui rajan yli Tahkokoskella Suomalaisten kenttävartioon mies, joka kertoi olevansa pudonneen BL-150:n konekivääriampuja. Hänelle oli annettu Neuvostoliitossa salainen tehtävä.

Wärtsilän lentokentällä jymisee hämärtyvässä kevätillassa neljän Bristol - Blenheim pommikoneen Mercury tähtimoottorit. Johtokoneessa luutnantti Tauno Kangas vilkaisee kelloaan ja rullaa kiitotien päähän. Moottorit ärjyvät kun Blenheim kiihdyttää vauhtia. Kone irtoaa kentän pinnasta ja ottaa korkeutta.
BL-150:ssä ohjaaja kersantti Yrjö Kalamo kääntää vuorollaan koneensa kiitotielle. Vierellä tähystäjä vänrikki Matti Valio silmäilee karttalehteä ja takana konekivääriampumossa ylikersantti Väinö Taivainen säätää radioon oikeaa jaksolukua.
Kiitotien päässä ohjaaja kääntää moottorin imuilman kylmälle sekä kytkee starttiahtopaineet päälle. Seuraavaksi hän löysää jalkajarrut ja työntää kaasuvivut eteen. Blenheim nytkähtää liikkeelle. Kiitotien reuna lähestyy nopeasti ja Kalamo vetää ohjaimista. Koneen pyörät irtoavat kentän pinnasta ja se kaartaa johtokoneen perään.
Aiemmin iltapäivällä annetun esikäskyn mukaan lentueen oli määrä suorittaa pommitushyökkäys Sumerin asemalla olevia kuljetusjunia vastaan ja samalla tiedustella liikennettä tiellä Karpjärvi- Sumeri. Käskyssä huomautettiin erikseen että kohteella olisi odotettavissa voimakasta ilmatorjuntatulta.
Konemuodostelma etenee kohti koilista Äänisjärven ja Seesjärven välisen kannaksen yli Muurmannin radalle ja sieltä pohjoiseen kohti Sumeria.
Kun koneet ovat saavuttamassa kohteensa rävähtää taivas kirkkaaseen tuleen. Räjähtäviä ilmatorjunta- ammuksia sinkoilee kaikkialla. Näyttää kuin säkenöivää helminauhaa kieppuisi koneiden ympärillä.
Johtokoneessa luutnantti Tauno Kangas on kääntämässä konetta pommituslinjalle kun siipikoneena lentänyt BL-150 lähtee yllättäen vajoamaan alaspäin. Myös tähystäjä vänrikki Pekka Rimppi ja kk- ampuja ylikersantti Edvard Hilden huomaavat koneen leijailevan holtittomasti alaspäin.
Luutnantti Kangas näkee vielä kuinka Blenheim putoaa maahan. Pöly kieppuu koneen ympärillä sen liukuessa vähän matkaa ennen pysähdystä - BL- 150 on romuna Itä-Karjalan korvessa.
Värtsilään palaa kolme Blenheimiä. Suoritusilmoitukseen merkitään että tehtävää suoritettaessa BL-150 sai todennäköisesti osumia it- tulessa Aittalammella ja sen nähtiin syöksyvän metsään.
Seuraavana päivänä käy tiedustelukone katsomassa putoamispaikkaa mutta ei havaitse merkkejä pudonneesta koneesta.
Kadonneiden omaisille voitiin vain ilmoittaa että kone miehistöineen oli pudonnut vihollisen puolelle ja heidän kohtalonsa on epäselvä. Myöhemmin miehistö julistettiin kuolleiksi ja heidät siunattiin poissaolevina kotimaansa sankarihautaan.

Jatkosota päättyi 4. syyskuuta 1944 ja alkoi valmistautuminen rauhanajan toimiin. Itärajaa valvottiin suomalaisissa kenttävartioissa, Lapissa taisteltiin vielä entisen aseveljen kanssa.
Yöllä 14.09.1944 Lieksan Tahkokoskella tukkisuman yli hiippaili Suomen puolelle outo kulkija. Suomalainen kenttävartio pidätti miehen ja ryhtyi selvittämään millä asialla tämä liikkui.
Kulkija ilmoitti olevansa ylikersantti Väinö Taivainen, keväällä 1943 vihollisen puolelle pudonneen Blenheim- pommittajan konekivääriampuja.
Hämmennys oli taattu kun mies selitti saaneensa naapurin puolella vakoojakoulutuksen. Hänellä oli jopa salainen tehtävä - Hankkia Helsingistä asunto kahdelle vihollisen vakoojalle. Tämän lisäksi hänen tulisi hakeutua kosketuksiin suomalaisen vakoiluelimen ja valtiollisen poliisin kanssa.
Taivainen selitti suostuneensa vakoojakoulutukseen vangiksi jäämisensä jälkeen vain nopeuttaakseen Suomeen paluutaan - annetut tehtävät hän aikoi jättää toteuttamatta.
Taivaisen paluun myötä saatiin lisäselvyyttä pudonneen BL-150:n miehistön kohtaloista.
Taivaisen oma versio tapahtumista on julkaistu Kansa Taisteli - lehdessä. Näin värikkäästi mies kuvailee tapahtumien kulkua:
" Saapuessamme kohteelle ilmatorjunta oli erittäin voimakasta. Tajusin, että terässeinän läpi oli mahdotonta päästä. Yritin antaa ohjaajalle tietoja ammusten tulosuunnasta väistöliikkeitä varten. Silloin tähystäjä, vänrikki Valio, karjaisi radiopuhelimeen:
- Pintaan ja täyskäännös, yritämme uudelleen enemmän oikealta!
Paikallaan kääntyvä kone oli oikea ilmatorjuntamiesten toiveuni. Kuului kaksi räjähdystä ja vasempaan tasoon ilmestyi puolen metrin levyinen reikä, toinen osuma tuli oikeaan moottoriin joka pysähtyi. Kone painui syöksykierteeseen.
Nähdessäni Valion pyrkivän ulos koneesta tempaisin laskuvarjon telineeltä ja päätin seurata esimerkkiä. Sain itseni luukusta vain osittain koneen ulkopuolelle, koska ilmanpaine työnsi minua takasin koneeseen.
Kun matkaa maahan oli enää parisataa metriä ponnistelin edelleen kaikin voimin päästäkseni ulos koneesta, sitten voimani pettivät ja annoin periksi - Tiesin ettei laskuvarjokaan ehtisi enää aueta. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin.
Ohjaaja oli pysynyt paikoillaan yrittäen oikaista konetta, samalla kun muu miehistö oli pyrkinyt ulos. Ihme tapahtui, sillä viidenkymmenen metrin korkeudessa kone oikeni.
Olin edelleenkin puoliksi koneen ulkopuolella, kun ohjaaja sai koneen oikaistua ja syntyi imu, joka vei minut ulos kuin ilmahyllylle.
Seuraavaksi aloin haparoida laskuvarjon laukaisinta, huomaisin kuitenkin että varjo oli tarttunut luukun taakse. Riipuin siis koneen vasemmalla sivulla laskuvarjohihnojen varassa. Samalla näin kuinka Valiokin roikkui vasemman tason päällä, hänenkin varjonsa oli tarttunut luukun taakse!
Sillä välin Kalamo oli saanut koneen hallintaansa, mutta korkeus laski jatkuvasti. Tunsin jo kuinka jalkani hipoivat puiden latvoja. Muutamien metrien korkeudessa Kalamo pysäytti vasemmankin moottorin, jolloin ilmavirta heitti minut koneen alle. Viime tingassa sain potkaistua itseni sivulle kun täydessä pommilastissa oleva kone rytisi Itä- Karjalan suohon. Kalamo oli suorittanut onnistuneen pakkolaskun.
Kun tokenimme rytinästä näin Kalamon kömpivän ulos koneesta sanoen: - Oletteko te vielä täällä? Hän oli luullut meidän jo hypänneen.
Keräsimme nopeasti välttämättömimmät tavarat mukaamme ja yritimme ampua konepistoolilla koneen bensatankkeihin saadaksemme sen tuleen. Emme kuitenkaan onnistuneet koska tankeissa oli kumisuojukset. Samassa metsästä alkoi kuulua ääniä. Takaa ajo oli jo käynnissä.
Olimme siellä Itä- Karjalaisella suolla kaksisataa kilometriä linjojen takana, keskellä vihollisen ilmatorjuntapatteristoja ja huoltokuljetuksia.
Neljä päivää ja yötä risteilimme kiertääksemme rintaman ja päästäksemme kotiin. Sitten jouduimme vihollisen kanssa tulitaisteluihin, joissa toverini menettivät henkensä. Itse jouduin neljäntenä päivänä vangiksi".

Lentäjätoverit muistavat Taivaisen värikkäänä persoonana, kerrotaanpa miehen jopa vitsailleen sillä mitä hän tekisi jos jäisi jonain päivänä vangiksi - Niin hänelle sitten tapahtuikin.
Erään tarinan mukaan vain pari päivää BL- 150 putoamisen jälkeen Wärtsilän lentokenttää pommitettiin. Laivueen komentajan kerrotaan mananneen jo tuolloin Taivaista ja hänen tempauksiaan.
Lentäjätoverit muistelevat Taivaisen kertoneen vangiksi jäämisestään seuraavasti:
"Muutaman päivän helvetillisen kuulustelun jälkeen minut vietiin Shinajan sotavankileirille, jossa oli myös suomalaista. Minua pidettiin kuitenkin eristyksissä, joten en juuri päässyt yhteyteen toisten vankien kanssa.
Vaihtoehtoni tuntuivat silloin vähäisiltä. Jokainen kai yrittää säilyttää henkiriepunsa, olkoon tilanne millainen tahansa. Minut olisi viety kauas Uralin seutuville suureen vankileiriin, jossa oli puheiden mukaan sietämättömät olot.
Sain tietää että olisi mahdollisuus myydä itsensä vastavakoilun palvelukseen. Pidin sitä mahdollisena pelastajanani, niinpä ilmoittauduin ja pääsin koulutukseen. Toivon pääseväni näin takaisin Suomen puolelle. Osasinkin näytellä vilpitöntä ja minulle annettiin tärkeä tehtävä rintamalinjojen tutkimiseen. Halusin kuitenkin paljastaa kaiken Suomessa kunhan vain näkisin vaimoni ja lapseni".
Kun Taivaisen kuulustelut jatkuivat hänen päästyään Suomeen, kerrotaan kuulustelupaikalle ilmaantuneen myös valvontakomission edustajia. Taivainen oli paennut paikalta ja hänen kerrotaan ilmoittautuneen viranomaisille myöhemmin Joensuussa.
Taivainen yritti sittemmin elää valvontakomission kontrolloimassa Helsingissä, kunnes muutti Tukholmaan. Hänen kerrotaan perustelleen muuttoaan sillä että tuon ajan Helsingissä törmäsi usein tuttuihin itärajan takaa.
Taivainen kuoli Tukholmassa vuonna 1992.

Kun Neuvostoliiton sodanaikaiset arkistot avautuivat tutkijoille, saatiin jälleen lisätietoa BL-150:n miehistön viimeisistä vaiheista.
Rukiver! Sotavankimatrikkelissa julkaistu Neuvostoarmeijan tilannekatsaus nro 149 kertoo tapahtumista seuraavasti:
23.5.43 Puna-armeijan ilmatorjuntatykistö ampui alas vihollisen koneen, joka teki klo 22 pakkolaskun Puna-armeijan joukko-osastojen taisteluryhmitysalueelle Babushkino-järvelle. Kolme lentäjää ottivat henkilökohtaiset aseensa ja piiloutuivat tuntemattomaan suuntaan.
24.5.43 klo 05.30 Puna-armeijan yhtymän esikunta ilmoitti lentokoneen laskusta ja piiloutuneista lentäjistä RajaJvR:n komentajalle, joka yhdessä puna-armeijan yksiköiden kanssa aloitti etsinnät. Viiden vuorokauden kuluessa etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Lentäjien olinpaikasta ei saatu varmuutta ja vasta 28.5.1943 klo11.00 78. komennuskunta havaitsi etsityt ja tulitti heitä. Tulituksen jälkeen lentäjät piiloutuivat metsään ja heidän etsintöjään tehostettiin.
28.5.1943 Klo 19.00 etsintäryhmä otti kiinni yhden lentäjistä, joka kertoi nimekseen "Toivonen". Hän oli kansallisuudeltaan suomalainen ja oli pudonneen lentokoneen radisti. Hän oli joutunut eroon muista tulituksen aikana 28.5.43 klo 11.00.
Pidätetty saatettiin 29.5.43 NKVD:n Karjalan rintaman selustajoukkojen esikuntaan ja luovutettiin Karjalan rintaman tiedusteluosastolle.
Jatkaessaan kahden muun lentäjän etsintöjä 73. RajaJvR:n etsintäryhmä löysi lentäjien hylkäämän selkärepun sekä kaksi Suomi- konepistoolin lipasta. Tarkemmin jälkiä tutkittaessa havaittiin kahden lentäjän ruumiit: toisella heistä oli ampumahaava rinnassa, toisella oli ampumahaava päässä.
Ruumiiden löytöpaikkaa tutkittaessa todettiin, että toinen suomalaislentäjistä oli ampunut toisen ja laittanut hänet nuotioon, jonka jälkeen oli tehnyt itsemurhan.
Lentäjien itsemurhan vahvistaa pidätetyn ylikersantti Taivaisen lausunto, jonka mukaan lentokoneen komentaja vänrikki oli varoittanut heitä, että hän ei antaisi miehistön jäsenten joutua vangiksi vaan kuolisi mieluummin yhdessä miehistön kanssa.
Lentäjien ruumiit haudattiin heidän löytöpaikalleen.
Venäläisten kuulustelupöytäkirjassa kuvaillaan Taivaisen omaa kertomusta seuraavasti:
20.05.43 neljä konetta lähti luutnantti Kankaan johdolla Wärtsilästä lentoon tehtävänään pommittaa rautatietä osuudella Vystrjagi- Sekee. Luutnantti
Kalamon kone, jossa ohjaajana oli vääpeli Valio ja kk- ampujana ylikersantti Taivainen sai kaksi it- osumaa ja putosi.
Viiden vuorokauden vaelluksen aikana Taivainen teloi jalkansa ja jäi yksin. Muut miehistön jäsenet olivat sanoneet, että on parempi kuolla kuin antautua.
Näiden kuulustelujen jälkeen Taivainen pääsi vakoojakoulutukseen ja lähetettiin Suomeen aselevon astuttua voimaan 14.9.44.

Neuvostoarmeijan asiakirjojen mukaan BL-150:n lentäjä ja suunnistaja päättivät sotataipaleensa oman käden kautta. Taivainen muistelee jossain vaiheessa tovereidensa kuolleen viholliskosketuksessa syntyneessä ammuskelussa. Kokemusten perusteella venäläisillä ei tosin ollut tapana ampua vihollislentäjiä (mikäli antautuivat suosiolla), heillä kun oletettiin olevan hyödyllisiä tietoja.
Lentäjän ja radistin ratkaisu oli äärimmäinen. Kuolema oli ollut käsillä vain hetkeä aiemmin koneen maahansyöksyssä mutta säästänyt miehet kuin ihmeen kautta.
Taivaisen ratkaisu oli epätoivoinen: kauaskantoisempi kuin mitä hän todennäköisesti saattoi aavistaakaan. Ratkaisuun vaikutti hänen omien sanojensa mukaan se että hän halusi vain nopeuttaa paluutaan perheensä luokse Suomeen, paikkaan jota valvoi hänet vanginneen maan valvontakomissio.
Ratkaisua pohti osuvasti 60 vuotta myöhemmin eräs Taivaisen lentäjätoveri tähän tapaan:
" Olen miettinyt sitä kuinka hän tuli ikään kuin desanttina takaisin Suomeen. Hän näki että voisi palata, ilmoittautua ja päästä sitten pälkähästä. Mutta jos on tehnyt viholliselle valan, niin sen valan rikkominen on yhtä kuin kuolema.
Olenkin miettinyt harkitsemmeko aina mitä teemme. Hän joutui koko ikänsä elämään eräänlaisen pakkopaidan alla - pelossa."

Lähteitä:
Sotilasaikakausilehti 11/ 2005
Lentolaivue 42:n veteraanihaastattelut
"Torsten Sannamo ja sotavangin tapaus" haastattelu virtualpilots
Kansa Taisteli - Miehet kertovat
Hämäläinen Matti 1998: Kolmen sodan pommittajat. Pommituslentolaivue 42:n sotataival 1940-1944. Koala-Kustannus Oy, Helsinki.
Ruki Ver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa Teuvo Alava, Dimtri Frolov, Reijo Nikkilä. Edita Helsinki 2002