Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin: Ilmavoimien veteraanit vierailulla

Eino Estama - Blenheim/Junkers 88 -lentäjä | BL/Junkers 88 -lentäjä lentosimulaattorin puikoissa | Lentokoulutuksesta | Eino Estaman haastattelu | Kysymyksiä pommituslennoista Junkers 88:lla | Pommikoneiden lentokurista | Vihollisen hävittäjäkalustosta | Erikoinen tapaus? | Sodanjälkeistä ystävyyttä

Elo Tapani, sukellusveneenmetsästäjä | Esko Tervo, Dornier 17:sta kk-ampuja/sähköttäjä | Muiden Oulun lentäjäherrojen tarinoita | Mannerheim | Hakekaa lentäjä paikalle | Brewster-miehet söi hirvenlihat | Tuli ei ole mukava seuralainen ohjaamossa | Ruokaa Pietarin mottiin | Hanakkasormisia it-miehiä | I-16 vastaan it-konekivääri | Siilasvuon jannu vetää maihin | Muita lentelytarinoita | Sotavankina Venäjällä | Mersun hätätehoista | Saatesanat

Virtuaalilentäjät r.y. järjesti 2-4.3.2001 viikonlopputapaamisen jonka yhteydessä lauantaina 4.3. oli oululaiset Ilmavoimien sotaveteraanit kutsuttu nauttimaan nuorempien ilmailuharrastajien vieraanvaraisuudesta. Siinä samalla heille esiteltiin myös ns. simulaattorilentämistä. Herroille tarjottiin iltaman yhteydessä kahvitusta ja monen sortin pullaherkkuja, kielenkostuttimiakaan unohtumatta. Päivä lipui ohitse kuin siivillä ja harrastajajoukkomme oli hyvin otettu lentäjäherrojen vierailusta. Harvoinhan moista rykelmää todellisia tekijämiehiä näkee yhdellä kertaa. Toivoaksemme myös veteraanit viihtyivät. Ainakin heille satoi runsain mitoin terveisiä Internetin online-lentosimulaattoriympäristöstä, sillä noteerasimme heille satavia tervehdyksiä muun muassa Australiasta, Japanista, USA:sta, Britanniasta, Brasiliasta ja Belgiasta.

Veteraanivieraina paikalla olivat:

Elo Tapani, kk-ampuja/ sähköttäjä, mm. SB-2, sukellusveneenmetsästäjä
Estama Eino , lentäjä, mm. Blenheim, Junkers 88-pommittajat ja myöhemmin 200+ tuntia Me 109:llä
Kauppila Kauko, lentäjä ( ei ehtinyt rintamalle ), sittemmin lennonohjaaja
Sallanko Raimo, mekaanikko
Tervo Esko, kk-ampuja/ sähköttäjä, mm. Dornier Do 17

Eino Estama	Elo Tapani	Esko Tervo
Kauko Kauppila	Raimo Sallanko

Raimo Sallanko, Esko Tervo ja Kauko Kauppila tutustuvat simulaattoreihin.

Kuten yllä, etualalla Elo Tapani (toinen vas.)

Eino Estama, Esko Tervo ja Elo Tapani.

Vieraat lokoisina.

Virtuaalilentäjät ovat tavanneet lentäjäveteraaneja myös Oulun keskustassa, missä veteraanit kokoontuvat säännöllisesti kahden viikon välein. Virtuaalilentäjät r.y. puolelta tapahtumiin on osallistunut mm. Pekka "Neck" Koski, Risto "Korva" Korva ja Olli "Ok" Korhonen.

Eri kahvilatapaamisissa on kohdattu yllämainittujen lisäksi ainakin seuraavat veteraanit:
Estama Valte, hävittäjälentäjä - Morane Saulnier, 109.
Kukkonen Matti, hävittäjälentäjä - Brewster.
Paronen Onni, lentomestari, hävittäjälentäjä - 109 yms.
Sutela Jorma, mekaanikko.
Vuopohja Arne, mekaanikko.
Tuomas ??, apumekaanikko Luonetjärvellä, LentoRykmentti 4:ssä.

Kuvia veteraanien kahvilatapaamisesta maaliskuulta 2001

Oikealta käsin mm. Kauko Kauppila ja Eino Estama.

Elo Tapani, Matti Kukkonen ja Esko Tervo.

Elo Tapani, Raimo Sallanko ja Reijo Pirkonen.

Sotalennoilla Blenheim- ja Junkers 88 -pommikoneilla lentänyt Eino Estama oli erityisen teräväsanainen ja kärkäs puhumaan. Keskustelujen yhteydessä ja haastatellessamme Einoa oli hän erityisen tarkka siitä, ettei materiaalia käytetä missään nimessä mihinkään kaupalliseen tarkoitukseen.

Toinen Einon ehto kuului: "minä en kerro teille sankaritarinoita. Ja minä kerron vain sellaista mikä on totta."

Lisää Einon ja veljensä Edvaldin (kutsumanimi Valte) tarinoita voit lukea artikkelistamme Estaman Lentäjäveljekset Virtuaalilentäjien Tykönä.

Eino ehti sodan aikana lentää mitä moninaisimmilla erilaisilla koneilla. Koulutuksen yhteydessä luonnollisesti alla kävi kone jos toinenkin ja varsinaisten sotaratsujen Blenheimin ja Junkers 88:n ohella hän sai, ilmeisesti sodan jälkeen, täyden koulutuksen myös Me 109-hävittäjään. Mersulla Eino lensi sittemmin yli 200 tuntia.

Ehtipä hän kokeilla myös venäläistä I-153 -hävittäjää, Tsaikkaa. Tsaikkahan oli yksi parhaista koskaan tehdyistä kaksitasohävittäjistä - suhteellisen nopea, hyvin varustettu ja etenkin ketterä. Einopa sitten eräällä lennolla ajatteli pyöräyttää Tsaikalla silmukan. "Minä kiristin sauvaa ja se teki kolme silmukkaa ennen kuin sain löysättyä" hän sitten hekotteli, osoittautui vallan ketteräksi peliksi.

Eino viihtyi seurassamme kokonaiset yhdeksän tuntia minä aikana tulikin juteltua asia jos toinenkin. Saunan lämmettyä tarjosimme Einolle myös hyvät löylyt ja veimme hänet kotiinsa, missä saimme katsoa videolta hänen vanhoja kaitafilmikuvauksiaan sodan jälkeisestä lentämisestä. "Ilmasta piti hankkia perheen elanto" kertoi Eino, kun hän lensi ammatikseen Amerikasta tuodulla pienkoneella rahtia, postia, yleisölennätyksiä, virkamiehiä ja niin edelleen.
 

Eino ylipuhuttiin kokeilemaan WarBirds-simulaattoria. Kovin helpolla hän ei tosin meinannut suostua moiseen, mutta lähti viimein ilmaan. Samalla kun Eino aloitti simulaattorilentämisen kokeilun nousemalla Me 109 F-hävittäjällä kerroimme online-lentosimulaattorin muille lentäjille, että ilmaan on nousemassa aito sotalentäjä. Lisää tervehdyksiä ja virtuaalisia asennonottoja virtasi, ja saihan tosilentäjä leikkikoneenkin aikansa yritettyään ilmaan.

Aivan helppoahan se ei tosin ollut, kotimikron lento-ohjaimet kun eivät olleet erityisen samankaltaiset aidon lentokoneen ohjainten kanssa. Todelliseen lentokoneeseen verrattuna ylettömän herkkä ja "tunnoton" ohjaussauva tuotti eniten ongelmia, ohjain kun ei anna samanlaista vastetta liikkeistään. Sitä paitsi oikean lentokoneen ohjaussauva ei lipsahtele paikaltaan (pöydältä) konetta ohjattaessa, vaan on jämäkästi kiinni koneen lattiassa. Polkimienkaan tuntuma ei ollut kovin oikean tuntuinen, mutta niin vain aikansa harjoittelemalla alkoi sopiva ote löytyä ja kone pysyä ilmassa.

Useita yrityksiähän tähän tosin meni. Välillä Eino jo poistui koneelta "jäähtymään", mutta pienen nestetankkauksen jälkeen hän palasi päättäväisesti, "minä olen kyllä niin itsepintainen että yritän vielä…"

Jonkin ajan päästä Eino päätti kokeilla WarBirdsin Junkers 88-pommikonetta, olihan se hänen oma sotakoneensa. Ja niinpä virtuaalitaivaalle nousi aidon Ju-88 lentäjän ohjastama virtuaalinen Junkers 88.

Tästä kerrottiin jälleen myös muille virtuaalilentäjille, jotka kunnioittivat lentäjäämme etsiytymällä hänen lähistölleen. Erityiskiitokset tietenkin tälle ystävälliselle japanilaiselle joka lensi muodostelmassa Einon Ju-88:n kanssa.

Eino vertaili hieman simulaattorin Ju-88:a ja oikeaa konettaan. Tärkein ero oli jälleen ohjaustuntumassa. "Kyllä minun Junkersissa oli jämäkkä sauva, josta tunsi hyvin mitä oli tekemässä." Muutoin lentäminen vaikutti kuitenkin sujuvan tyylikkäästi.

Tauon jälkeen Eino kävi vielä ottamassa tyypit Me 109 G:stä. Huomioikaa toki hänen kevyt, tarkka otteensa ohjaussauvasta.

Yleensä ottaen simulaattorilla lentämistä katsoneet ja kokeilleet vieraat totesivat että hyvältähän tuo näyttää ja analysoivat suurimmiksi kotimikrosimulaatioiden ongelmaksi perstuntuman ja lentäjän mallinnuksen puutteen. Kun koneen liikkeitä ei tunne omassa persuuksessaan tai ohjainsauvan liikkeessä jää lentämisestä merkittävä osa pois. Samaten itse lentäjän mallinnus, eli esimerkiksi G-voimien kunnollinen mallinnus, on ikävää.

Moraneilla ja Mersuilla lentänyt Einon veli Valte puolestaan oli aiemmin muistellut miten mainiota oli katsoa simulaattoria, kun tietokoneen ruudulta näki mitä koneita taivaalla lensi. "Voi kun ois tuommoisia ollut silloin, me ois tunnettu ryssän koneita kun niitä tuli. Sehän se oli hassua kun ei tiennyt mikä kone siellä oli. Kun ei lennonjohtokaan tuntenut niitä siellä kentällä."

Lentokoulutuksesta

Eino kertoi lentokoulutuksestaan ja vertasi sitä muun muassa venäläisten ja saksalaisten koulutukseen. Pahimmillaanhan itänaapurissa lähetettiin hyvä jos 30 tuntia lentäneitä oppilaita rintamalle hävittäjäkoneen ohjaimiin. Saksalaisten loppusodan koulutustaso myös tiedetään. Sitä vastoin Suomessa koulutuksen tasosta ja määrästä ei Einon kertoman mukaan tingitty missään vaiheessa. Jokainen lentäjä tuli rintamalaivueeseen valmiina lentäjänä, jolla oli takanaan vähintään 150 lentotuntia ja täysin peruskoulutus, johon sisältyi muun muassa taitolentoa ja ilmataistelukoulutusta. Eino kehuikin omaa koulutustaan todella hyväksi ja perusteelliseksi.

Jokainen lentäjä sai alkuun täysimittaisen ja samanlaisen perusteellisen koulutuksen ja vasta tämän jälkeen heitä ryhdyttiin jakamaan laivueisiin. Einon kurssilta ilmeisestikin kysyttiin mitä he haluavat lentää, ja Eino päätti lentää pommikoneita.
 

Eino Estama haastateltavana.

Ilmailuharrastajat olivat esittäneet erilaisia kysymyksiä, joita esitin Einolle leppoisan haastattelun muodossa.

Kysymyksiä pommituslennoista Junkers 88:lla

Pommikuorma? Paljonko oli erilaisille kohteille? Ju 88:lla. Oliko viittäsataa, tuhatkiloista, pienempiä?

Oli viidensadan kilon pommeja, mutta se riippui aina kohteesta minne mentiin. Mutta enimmäkseen oli tuommoisia viidensadan ja 250 kilon pommeja. En muista kovin tarkoin.

Ilmasillan luennolla käynyt luennoitsija kertoi että kesällä 44, silloin käytettiin paljon 2x500 ja 2x250 kilon pommeja.

Joo, se oli meillä suunnilleen sama. Mutta sehän riippui aina täysin kohteesta. Että käytettiinkö miinapommeja, käytettiinkö herkästi syttyviä vai sitten muuta, palopommeja ei yleensä juuri käytetty.

Minkä näköisiä oli yleisimmät kohteet kesän 44 taistelujen ulkopuolella, eli ennen kesäsotaa? 1942 ja 1943?

Suomen armeija oli vielä Äänislinnassa ja Karjala oli valloitettu, niin siinä oli enimmäkseen tuommoisia huoltotukikohtia ja lentokenttiä.

(Kyselen Murmanskin radan pommituksista...)

Sanotaanpa näin, että Muurmannin rata. Kaukopartiomiehethän saivat mennä Murmanskin radalle ja rataa kyllä myös pommitettiin, mutta esimerkiksi Kuusamosta pohjoiseen päin, se oli saksalaisten toiminta-aluetta. Hekin pommittivat Murmanskin rataa ja kaupunkiakin.

Miten tiheästi te lensitte? Miten usein oli lentoja?

Se riippui aivan säästä. Ja päämajasta. Että miten tulee määräilyjä. Ja siitä miten paljon oli kalustoa.

Kesäsodassahan varmaan lensitte sitten niin usein kuin vain ehti?

Joo, jatkuvasti.

Entä pommituskorkeus? Kuinka korkealta yleensä operoitiin?

Sehän riippui paljon maalista. Joskus pommitettiin kolmesta kilometristä. Junkers 88:lla ei yleensä pommitettu syöksyssä. 3000-4000 metriä se oli yleensä. Mutta se riippui taas aina maalista ja säästä, ei voi yleistää. Joskus oli kahta kilometriä, joskus korkeampaa.

Entä liukupommitus? Miten korkealta aloitettiin syöksy kohti maalia ja oikaistiin?

Sehän riippui että mistä ilmansuunnasta tullaan, millainen on pilvien korkeus ja ollaanko pilvien ylä- vai alapuolella. Ja sen takia että kun liukupommituksia tehtiin, niin silloin tehtiin niin että ei moottorien ääni kuulu. Mutta sitä hyvin harvoin käytettiin liukupommitusta, yleensä pommitettiin vaakasta.

Entä itse pommittaminen?

Tähystäjä laski koko ajan tilannetta ja käski ohjaajaa oikealle, vasemmalle...

Eino kertoi tarkemmin Junkers 88:lla pommittamisesta. Tärkein yksityiskohta koneessa oli hyvä pommitähtäin, elektroninen laite, johon tähtäri syötti korkeutta, tuulta, koneen nopeutta ja niin edelleen. Vähän kuin alkeellinen tietokone. Lentäjällä oli sitten tähtäin eikä tarvinnut muuta kuin pitää tähtäyspiste maalin päällä. Sitten pudotettiin pommit ja lentäjä painoi sauvasta nappia joka aktivoi automaattiohjauksen vetämään koneen pois syöksystä. Oikaisussa tuli kovat G-voimat eikä konetta olisi käsivoimin enää vauhdikkaassa syöksyssä oikaistukaan.

Muutoinkin Eino kehui Junkers 88:a koneena todella erinomaiseksi, "upeaksi vehkeeksi." Kaikki järjestelmät toimivat sähköllä ja potkurinkin lapakulmat pystyi lepuuttamaan ohjaamosta sähköisesti, jos lennettiin yhdellä moottorilla. Esimerkiksi Blenheimissä tällaista ominaisuutta ei ollut, vaan yksimoottoritilanteessa seisova lapa jäi jarruttamaan menoa.

Miten pommit pudotettiin? Pudotettiinko yksittäin, ryppäinä? Entä tähtääminen? Tähdättiinkö johonkin tiettyyn pisteeseen, kuten taloon, vai yritettiinkö osua vain alueelle?

Se riippuu aivan kohteesta. Että miten on määrätty ja mikä kohde on. Ennen lentoa tehtiin tarkka suunnitelma, mistä tullaan, miten pommitetaan. Ilmassa johtokone, joka lensi ensin, määräsi. Jos tuli jotain muutoksia niin sitten annettiin radiolla, mutta yleensä ei. Muuten piti aina tilanteen mukaan tehdä. Että pudotettiinko kerralla, ryppäinä vai yksi kerrallaan. Ei sitä voi yleistää.

Pommikoneiden lentokurista

Väinö Pokela ja Kauko Aho olivat puhuneet pommikoneiden suojauksesta kuinka Blenheimit olivat etenkin kesän 1944 taisteluissa tuleet pitkänä letkana, kuin karjalaumana.

Nyt en käsitä mitä tarkoitat. (Pitkä selitys mitä Aho/Pokela olivat kertoilleet - lue Pokelan tai Ahon haastatteluista) Tuohon mielipiteeseen en minä yhdy. Hekö lensivät kuin karjalauma? Meillä oli hyvin tarkka, hyvin tarkka jako kuka menee milläkin paikalla, siivellä. Oma paikka. Meillä oli erittäin kurinalaista. Koneilla oli 150-300 metriä väliä. Meillä oli hyvin tiukka kuri siinä, mutta ei tarvittu kuriakaan muodostelmassa lentämiseen. Ja olihan meillä vielä lakisuoja, ja he olivat hyviä suojaamaan. Että vaikka siellä ryssä pääsikin lähelle niin olivat aina lähellä, tulossa apuun.

Vihollisen hävittäjäkalustosta

Mitkä vihollisen koneet olivat teidän mielestänne ongelmallisimpia?

Jokainen oli yhtä paha.

Oliko mitään tietoa minkälaista kalustoa vihollisella on, jos tulee uusia koneita, onko mitään muuta tietoa ennenkuin vasta alasammuttuja pääsee tutkimaan?

Kaikilla oli tiedossa mitä koneita siellä suurinpiirtein oli. Esimerkiksi alkusodassa oli Tsaikkaa, I-153:a, I-16:sta, se oli silloin. Sen jälkeen tuli Miggiä, Jakkia, ja sitten venäläiset saivat Englannista Tomahawkkia, Kittyhawkkia, Hurricaneja, niin se oli hyvin kirjavaa. Mutta Jakit ja Migit, ne oli pahimpia.

Entä kun viholliselle tuli uusia koneita rintamalle, tiesittekö mitään suorituskyvystä tai aseistuksesta? Tiesittekö mitään semmoisesta?

Ei mitään ennen kuin se tuli päälle. Siinä katsottiin millä se ampuu, onko tykkiä, onko konekivääreitä ja muuta vastaavaa. Mutta ei siitä mitään ennen tiedetty. Ei venäläinen meille tiedottanut. Jos se oiskin venäläinen kertonut mitä pyssyjä heillä on, "se on niin monta puntaa tästä tiedosta".

Miten pystyitte tunnistamaan lentokoneita? Miltä etäisyydeltä pystyi erottamaan onko se oma vai naapurin kone?

Kaikki venäläisten koneiden peruspiirteet tunnettiin hyvin tarkkaan. Saattoi olla kahdenkin kilometrin päästä sellaisilla jotka hyvin näkee. Mutta sitten oli semmoisiakin tapauksia että erottaa vasta kun aivan vierelle menee.

Ammuitteko te koskaan Messerchmittin tykillä? Jos niin miltä tykillä ampuminen tuntui? Sehän oli iso möykky, ohjaamossa aseen perä, potkiko se mitenkään ammuttaessa?

Joo, siinä se jalkojen välissä oli ja ammuin monestikin. Mutta ei se miltään tuntunut. Siinähän oli moottorin jyrinä ja kuulokkeet korvilla, tykillä kun ampui niin ei sitä enää niiden alta juuri tuntenut.

Erikoinen tapaus?

Voisitteko kertoa jostain kummallisesta, erikoisesta tapauksesta?

Sankaritarinoita minä en kerro. Mutta tämä, tämä oli sodan jälkeen. Sodan jälkeen läksin Luonetjärveltä Blenheimillä Kauhavalle. Sanoi (esimies) että tuopa kolme sianporsasta mukanasi tänne Luonetjärvelle. Ja se oli kun tämä pyysi sitä kersantilta, se oli sama kuin määräys. Minä sitten menin Blenheimillä Kauhavalle. Se oli talviaikaa. Sinne sitten kirkkoreellä tuotiin kolme sianporsasta. Tuotiin koneen viereen ja panin ne koneeseen. Niin me lähdettiin Luonetjärveä kohden mutta tuli huono keli vastaan. Koetin painua pilvien alapuolelle. Mutta pilvet vain laskeutui alemmas niin oli pakko nousta ylemmäs, kahden pilvikerroksen väliin. Siinä koko ajan sähköttäjä antoi suuntia, radiomajakasta. Löydettiin sitten kentälle ja hyvähän se oli, tuttu kenttä, laskeutua. Pantiin alas sinne. Luntakin oli tullut siinä, ei ollut kabiini täysin tiivis ja pudistelin lunta päältä.

Siellä tämä kaveri tuli sitten vastaan ja kysyi "toitko sinä ne sianporsaat?" "No toin." Mutta sinne kun katsottiin niin oli kaikki porsaat koivet pystyssä. Olivat paleltuneet hengiltä. Kun oli pitänyt nousta huonon kelin takia niin korkealle että pakkanen kiristyi siellä kolmessa kilometrissä. Ei se minulle kuitenkaan vihainen ollut.

Sodanjälkeistä ystävyyttä

Eino teki sodan jälkeen paljon töitä Neuvostoliitossa. Erään kerran hän oli ilmeisesti Karjalassa, erään Viktorin vieraana.

Viktorin vaimon nimi oli Tamara. Hän oli jostain Aasiasta kotoisin, ruskeasilmäinen, syvät silmät. Olin siellä heidän vieraanaan. Mentiin kylille ja tämä Tamara otti minua kainalokynkästä kiinni. Hän ei puhunut suomea mutta tämä kaveri puhui suomea oikein hyvin, koska oli kuulemma ollut tiedustelijana täällä Suomessa. Minä siinä et sinä sitten ole mikään tiedustelija ollut, vaan vakooja kuitenkin.

Sanoin Viktorille että se on nyt vaan semmoinen juttu että minä vien tämän Tamaran Suomeen. Ja Viktori siihen että silloin meille tulee kaksintaistelu. Minä siihen että ei se mitään, etkö sinä tiedä että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää. Viktori siihen että ei se pidä enää paikkaansa. Ei pidäkään, se vastaa nykyään kolmeatoista ryssää. Silloin meni nauruksi koko porukalla.

Tähän sekin, että minulla on paljon ystäviä Venäjällä. Minähän olen käynyt Murmanskissa lentotukialuksessa. Mutta minä lupasin että en kerro kenellekään mitä näin. Mutta sen minä voin kertoa että se oli mahtava, massiivinen laitos. Tämä kapteeni kertoi että kun minulla oli Pilven Veikkojen todistus että olin lentäjä ollut Suomessa ja rintamalla, niin pääsin hänen luokseen. Hän sanoi että heidän kaikki ohjaajansa ovat nyt lomalla, sen takia meillä on laiva nyt satamassa. Se oli mahtava hänellä se lukaali, koko seinän kokoinen tv-ruutu. Ja hän näytti määrättyjä asioita siitä. Mahtava peli oli. Mutta mitään en kerro mitä näin koska lupasin. Ja hän sanoi että hän uskaltaa näyttää minulle sitä laivaa, koska olen sotalentäjä ja lupasin etten kerro.

Niinhän metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Eikä ystävyydellä ole rajoja. Tavalliset kansalaiset, tavalliset venäläiset, sotilaat, lentäjät, he ovat erittäin ystävällisiä ja erittäin hienoja ihmisiä. Hyvin vieraanvaraisia. Näin on asiat. Sota on käyty. Mutta me olemme silti voittajia koska meillä on itsenäinen isänmaa. Sota ei koskaan rakenna, rauha rakentaa. Ja he kaikki jotka sotivat, he kaikki puolustivat isänmaataan. Saksalaisethan vielä puolustivat meidänkin isänmaata. Ja he kaikki tekivät sen valan mukaan minkä ovat aikoinaan vannoneet ja sen mukaan toimivat. Esimiehillä on vastuu, ei meillä.
 

Elo Tapani tutustuu vuoden 1927 Aero-lehteen.

Tapani muun muassa muisteli kuinka astui väkeen hyvin nuorena. 17-18 vuotiaana armeijaan ja Ilmavoimiin.

Kysäisin SB-2 -koneella lentämisestä ja koneen luotettavuudesta, onhan kyseisestä venäläispommittajasta runsaasti erilaisia epäluottamusta herättäviä tarinoita. Vastaus oli kuitenkin nopsa: "eeei, kyllä se oli hyvin luotettava. Luotettavampi kuin Pelti-Heikki." Ja Tapani kertoili kuinka he lensivät neljän tunnin mittaisia etsintälentoja merialueilla. Hyvin näköjään sujui eikä turmakaan osunut kohdalle, tosin "pohjoiseen sijoitetusta laivueesta ammuttiin koneita alaskin."

Kylmää meno tosin oli. SB-2:ssa ei ollut minkään valtakunnan sähkölämmityksiä, vaan kyytiläisillä vain piti olla paksusti vaatetta päällä. Venäläispommarissahan oli lisäksi nokassa kaksoiskonekivääri, joskin itse aseet yleensä poistettiin. Mutta konekiväärien reiät jäivät ja "oli kuin kaksi jääpuikkoa olisi puskenut sisään koneeseen."

Miten syvyyspommit oli asetettu?

Kaksi pommia kuljetettiin. Toinen oli asetettu räjähtämään viidessä metrissä, toinen viidessätoista.

Teillä kun ei sitten kertaakaan tullut "tilannetta" viholliskoneiden kanssa, mutta näkyikö ilmassa sitten muita koneita?

Ei näkynyt venäläisiä kertaakaan mutta saksalaisia kyllä.

Hävittäjiä, meritiedustelukoneita?

Tiedustelijoita.

SB:ssä oli takana ampumo, jota Tapani siis miehitti. Aseistuksena oli venäläinen konekivääri. Ampuja oli hyvin kiinnitetty torniin istumaan ja tornin kääntymisnopeutta pystyi säätämään jalkapolkimella. Tapani kertoi että torni kääntyi haluttaessa hyvinkin nopeasti eli vauhdikkaidenkin maalien seuraaminen oli mahdollista. Paikalleen sidottuna ja hyvin kontrolloituvan tornin ohjaksissa olisi takaisin ampuminen ollut varsin hyvin sujuvaa, etenkin kun konekivääri oli vyösyöttöinen, toisin kuin esimerkiksi Blenheimeissä. Voimakkaissa liikkeissä ampuja olisi kuitenkin väistämättä painautunut milloin mitäkin vasten, roikkunut vöissä, joten tällöin olisi ollut vaikeaa tulittaa.

Tapani muisteli myös konekivääreitään. Ammusvyöhön ladattiin viittä erilaista panosta, mutta tarkkaa suhdetta ei hänelle tullut enää mieleen. SB:n konekivääristä muistiinkirjoittajalle jäi hyvin mieleen aseen "hillitön" ampuminen, kun ase ei lopettanutkaan tulittamista haluttaessa. Tällöin Tapanin ratkaisu oli tarttua rukkasilla ammusvyöhön ja rempaista se poikki.

Koneen voimakkaista liikkeistä ja G-voimien puristuksessa paiskoutuvasta ampujasta Tapanilla tuli mieleen eräs hieman harvinaisempi tapaus. Kirjoittajan muisti väittää että Tapani olisi ollut Blenheimin kyydissä. Pilotti otti ja yritti näet lentää Blenheimillä silmukan. Mutta hieman jäi löysäksi - ja kone jäi roikkumaan pystyasentoon. "Se kyllä tuntui hirveältä, roikkua vöissä ja ihmetellä minne tästä nyt seuraavaksi mennään. Onneksi se kaatui siiven kautta oikeinpäin."

Tässä vaiheessa Eino Estamalla petti pokka ja hän kertoi kuinka oli itse koettanut aikoinaan myös silmukkaa Pelti-Heikillä. Mutta myös onnistunut siinä. Einon rempseästi naureskellessa alkoi kirjoittajasta tuntumaan että tässä ei ole varmaan aivan kaikki ja esitin tarkentavan kysymyksen: " saanko arvata, ette varmaan ampujaa varoittaneet ollenkaan?"
"Eihän me, siellä nokassa sovittiin tähtärin kanssa vaan keskenään ja sitten mentiin."
Mihin Tapani kommentoi "semmoista se oli, ei meille sinne taakse mitään kerrottu."
 

Ei ollut helppoa jalkaväessä

Esko Tervo, myöhemmin Dornier 17-sähköttäjä/ampuja, oli ollut "kokeilemassa" jalkaväkeä talvisodassa. "Ei ollut helppoa ei." Ilmavoimiin pääsyn hän kertoi olleen siihen verrattuna herrasmiehen hommaa, kun pääsi nukkumaankin kahden lakanan välissä...

Valte Estama puolestaan muistelee erästä lyhyttä episodia Jatkosodassa... "Siellä piti käydä näyttämässä että millainen on suomalainen merkki koneessa. Kävin Mersulla vetämässä matalalla ohi, niin koko ajan tulee sitä rautaa, koko ajan välkkyi se rinne missä oli olivat."

Hän oli sitten ajatellut "ette kyllä selviä tuolta hengissä. Se oli ihan mahdoton. Ei tuolla voi olla ihminen olla hengissä. Ei puolta metriä pidempää puutikkua rinteessä ole."

Laskuvarjohyppy Dornier 17:sta

"Ihan tavallinen reissu se oli. Semmoinen hermostunut taivas. 11. kesäkuuta 44. Lähti tulemaan ryssät Rajajoen päältä ja oli huonot lentosäät. Oli tarkoitus pommittaa 400 metrin korkeudesta tiellä liikkuvia panssarikolonnia. Tiedustelu sanoi että siellä on 30 kilometriä pitkä jono panssareita. Meitä lähti sitten kaikki mitä kynnelle kykeni, Dorniereja lähti kuusi kappaletta. Yksi tuli takaisin, ei käynyt kohteella."

Myöhemmin Tervo mainitsi että syy, miksei yksi kone ollut käynyt kohteella oli se, että "tähtäriltä oli unohtunut laskuvarjo ja pilotti ei hyväksynyt tilannetta vaan palasivat. Lentäjällähän se oli meistä muista vastuu".

Tervo kertoi miten alueella oli ollut hankalaa, kun joukot olivat alueella sekaisin eikä ollut rintamalinjoja. "Mikä teki vastaiskua, mikä tuli takaisin, joku oli reservissä eikä tiennyt mitään." Lentäjätkään eivät juuri tienneet ovatko omien vai vihollisten puolella - ja niinpä venäläisten ilmatorjunta onnistuikin yllättämään Dornierin ja sai osuman Kivennavan jälkeen. Tervo arveli osumaa 40 millisen tykin aiheuttamaksi koska ne olivat venäläisten vaarallisimpia it-aseita. Lisäksi "jos kakskymppistä ois ollut niin siitä olisi tullut niin tiheästi että olisi nähnyt jos olisi mennyt ohikin."

Osuma iski koneen bensiinitankkiin. Palava polttoaine puhkaisi seinämät ja alkoi valumaan ohjaamoon.

"Kävi sitten niin että olin siellä pohjalla. Kaverit meni yläluukusta ulos. Ja samalla käänsivät liekkimeren sinne, ei ollut enää sinne menemistä. Tähtärin kanssa yritettiin sitten aukaista pohjaluukkua mutta ei auennut. Tähtäri veti pakkolaukaisuvivusta ja minä koitin rytkyttää siinä luukun päällä. Niin kävikin että minä läksin luukun mukana.

Mutta kävi niin ettei tähtäri tullutkaan. Kävikö siinä sitten taas että kääntyi liekit taas alaspäin ja se kärventyi siihen luukulle. Palavaa bensiiniä valuu sisälle niin paloi heti. Liekeissä tuli kone alas.

Oli vielä sen verran älliä että ensinnä sammutin liekit vormusta ja sitten aukaisin varjon. Sitten kävi mielessä että en minä saata nyt kuollakaan.

Ilmeisesti kävi niin hypyssä, että kun tuli osuma niin kone kääntyi nousuun. Varjossa katselin että kaveri meni alempana ja näin että kone meni selkäsyöksyyn. Ihmettelin siinä kaveria että mitä kipristelee siellä, koukistelee jalkojaan. Onko varjoon tullut reikä? Alhaaltahan kovasti pärryyttivät naapurit. Kaveri sai osuman perseeseen. Oli korkeita kuusia, molemmat jäätiin varjoista kuusiin. Pääsin pudottautumaan ja menin auttamaan kaverin pois, otin sitten sen selkään ja sitten pidettiin juoksua. Niin pitkästi kun jaksoin ja sitten kun ei enää jaksanut niin kuusen alle suojaan, vedin kaverin sinne ja katsoin miten oli käynyt. Koetin siinä ruveta sitten paitaa repimään että sitoo haavaa, niin tämä sanoi 'älä revi, siinä on intin leima.' Siinä sitten vähän rauhotuttiin ja huokastiin ja kuunneltiin mitä siellä tapahtuu.

Rupes sitten pulina kuulumaan. Kurkisteltiin. Ketjussa menee ryssiä. Menivät ohi... Jokin siinä kuitenkin sitten hämäännytti ja ne osoittautui sittenkin suomalaisiksi, puhuivat vain ruotsinkieltä. Järjestivät meille sitten kyydin sidontapaikalle, veivät linjojen taakse."

Ensiavussa haavoittunut kaveri, Jouko Kokko, paikattiin ja Tervo sai otettua yhteyden yksikköönsä, ja lähti seikkailemaan laivueen tukikohtaan päin. Vammoja hänelle itselleen ei ollut tullut, kasvojen palaminen poislukien. Alasampumista ja Kokon varjossa haavoittumista Tervo puolestaan kommentoi sanoin "maasta ampuivat, mutta ei se ole niin nuukaa mistä ampuvat kun osuivat."

Tervo kertoi myös lukeneensa aiheesta jälkikäteen lisää ja todenneensa, että rintamalinjat olivat kyseisellä alueella perusteellisesti sekaisin. Neukinjärven ja Kivennavan välillä harhaili niin suomalaisia kuin ryssiäkin sikinsokin, ja olipa jopa venäläisten panssariosastojakin, jotka olivat ajaneet läpi kymmeniä kilometrejä linjoista.

Tähtärin nimeksi Tervo kertoi Lufgren (Luftgren?).
 

Mannerheim

Kertojan nimi jäi valitettavasti merkitsemättä muistiin.

Eräs veteraaneista mainitsi keskustelun koskettaessa sotamarsalkka Mannerheimia, jotta "minä hänet kerran tapasinkin." Kauhavalla ollessaan oli Mannerheim tupsahtanut käymään paikalla, ja esimies oli häthätää komentanut lähimmät pojat seisomaan asennossa tien reunaan.

Ja eikös Mannerheim pois lähtiessään ollut pojat, nuoria kavereita kun olivat, huomannut. Ja kaiken lisäksi komentanut kuljettajan pysähtymään kohdalle. Oli veivannut Mannerheim ikkunan auki ja kysynyt jotain. "Siinä me paskat housussa seisottiin eikä sanaakaan pystynyt sanomaan. Ei saanut suuta liikkumaan eikä päässä liikkunut yhtään mitään." Sotamarsalkka oli sitä hetken katsonut, hymähtänyt ja komensi kuljettajan sitten jatkamaan.

Hakekaa lentäjä paikalle

Kauhavan Ilmasotakoulussa oli käynnissä jonkinsortin täydennyskoulutus. Vanhempia ja korkeampia upseereita tuli kursseille opiskelemaan ja lentämään. Ja lennettäessä opettajina olivat Ilmasotakoulun kadetit. Kurssilla oli sitten oppilaille, luutnantteja, majureita ja muita upseerismiehiä, teroitettu että "koneen ohjaaja on johtaja. Ja jos hän sanoo että hypätkää, niin te hyppäätte."

Kertoja oli sitten asemissa koneen vierellä, odottamassa lennätettävää. Ja paikalle saapasteli vanhempi upseeri komentaen "kadetti, hakekaa koneen lentäjä paikalle."

"Herra XXX, minä olen koneen lentäjä. Te nousette koneen etulooshiin, minä menen taakse. Ja muistakaa, jos minä sanon että hypätkää, niin te hyppäätte."

Brewster-miehet söi hirvenlihat

Edvald "Valte" Estaman kertomaa.

Valte Estama otti puheeksi kuinka Hans Windin kirjassa mainittiin, kuinka Hirvakseen piti lähettää syksyllä 1942 Brewstereitä Moraneiden turvaksi.

Ne muuten söivät multa hirvenlihat koko saavillisen, sen ainoan kerran kun kävivät. Viikon, kaksi olivat siellä ja koko saavillisen hirvenlihaa söivät. Oli niin vanhaa hirvenlihaa että keittiölle ei enää kelvannut, olivat sanoneet että jos hirvenlihaa tuo niin pitää olla nuorta. Pistettiin lihat sitten jäihin, ehtii näin murentua paremmin syötäväksi. Niin sitten kun Brewsteriporukka tuli sinne niin ensimmäisenä kun hyppäsivät koneesta pois heti kajahti:

'Joo, me oomma kuultu että täällä syödään vain hirvenlihaa?'
'Joo niinhän me tehdään.'
'Saisko edes nähdä vähän?
'Tulkaa käymään kämpällä niin annetaan vähän.'

Ja Estama naurahti jutun päälle vielä 'voi kun ne innostu siitä.' Koko Hirvaksessa olonsa aikana Brewster-miehet eivät syöneet muuta kuin hirvenlihaa, eivätkä edes käyneet laivueen keittiöllä. Pois lähtiessään miehet vielä pyysivät, jotta saavatko viedä yhtään lihaa kavereille Brewster-laivueeseen. Moranemiehet antoivatkin mukaan kaikki loppulihat.

Kai ne hommansa hoisivat kuitenkin?

Joo, mutta liekö se ähkyssä lentäminen niin turvallista... Kumma kun ei keittiölle kelvannut, oli muka niin sitkeää mutta hyvin silti maittoi.

Tuli ei ole mukava seuralainen ohjaamossa

Kertoja Matti Kukkonen.

Yksi veteraaneista oli sotalennolla Brewsterillä. Koneeseen osui ja se syttyi palamaan. Ohjaamo oli kokonaan tulessa eikä lentäjä enää edes nähnyt mitään. Hän joutui pitämään toista kättä kasvoillaan, ettei silmät pala, ja toinen oli kaasulla. Hän pisti koneen ensin pystysyöksyyn kun arveli ettei pääse millään pois koneesta, mutta pääsisi näin ainakin nopeasti maahan ja ulos koneesta. "Se tuli ei ole mukava seuralainen ohjaamossa. Siinä syöksyssä hoksasin että minullahan on katapultti alla. Pukkasin kuomun auki, vyöt irti, vedin koneen vaakalentoon ja äkkiä tönäsin niin sen jälkeen en enää konetta nähnytkään."

Kukaan ei ollut nähnyt mikä kertojan ampui alas. Koneeseen oli tullut yksi ainoa osuma. Joku oli kuitenkin arvellut että jokin venäläinen hävittäjä olisi onnistunut nostamaan nokkaa ja ampumaan melkein vahingossa kaukaa alhaalta, kertoja kun oli ollut venäläishävittäjän perässä. "Oli niin hyvällä hollilla (ryssä) kun se lensi niin huonosti. Pääsin hyvin perään, ja just kun oli painamassa liipaisinta niin leimahti omassa koneessa."

Hypättyään koneesta lentäjä katsoi putoamisensa aikana maastoa ja polut valmiiksi, että tiesi miten pääsee parhaiten turvaa kohden. Varjon hän aukaisi vasta aivan alhaalla, "siinä korkeudessa missä maataistelukoneet lensivät". Juuri varjon lemahtaessa auki meni kaksi maataistelukonetta ohi. "Saakeli, noutaja tuli" leimahti lentäjän mielessä mutta venäläiset eivät ampuneet, jatkoivat vain itään. Kone putosi ei-kenenkään maalle ja lentäjä putosi itätuulen varassa kodin puolelle.

Toinen lentäjätoveri teki saman tempun myöhemmin Lapin sodassa, samaten Brewsterillä. Koska kertoja oli maininnut tälle mitä oli tehnyt, oli tämä vielä parantanut systeemiä: työntäessään sauvasta vielä ottanut jalalla ja potkaissut. Ja hyvin lähti koneesta.

Ruokaa Pietarin mottiin

Kertoja Lentomestari Onni Paronen.

Kertojan laivue oli sijoitettu Karjalaan 1942. Pietarin motti oli ummessa ja kaupungissa oli kova elintarvikepula. Venäläiset rahtasivat Arkangelista ruokaa Pietariin kaikilla mahdollisilla keinoilla, muun muassa lentokoneilla. Eräänä iltana oli huono ilma mutta ilmasta alkoi kuulumaan surinaa. Eivät kuitenkaan ruvenneet nousemaan huonoon keliin. Sitten kentän reunaan ilmestyi näkyviin 2-moottorinen kone, ilmeisestikin eksyksissä. Kone oli menossa Pietariin mutta sattui onnettomuudeksensa näkemään laivueen kentän ja päätti laskeutua. Kentällä oli pitkä kiitorata ja kone pysähtyi sen keskelle

Koneesta kurkittiin ulos ja laivueen väki puolestaan katseli ihmeissään, eiväthän he tienneet mikä kone on kyseessä. Kentällä asemissa olleen ilmatorjuntakonekiväärin miehet kuitenkin näkivät lähempää ja paremmin, ja rupesivat ampumaan maassa seisovaan koneeseen. Kertoja piti tätä kuitenkin pahana virheenä - kone kun olisi voitu kaapata ehjänä. Nyt kiitorataa oli kuitenkin sen verran jäljellä että miehistö sai koneen takaisin ilmaan - mutta osumia oli kuitenkin tullut sen verran että se putosi lähelle. Romusta löytyi kolme miestä ja rungon todettiin olevan täpötäynnä ruokaa. Yksi mies selvisi rysäyksestä hengissä pahoin haavoittuneena, mutta it-jaoston päällikkö ampui tämän, mistä kertojaveteraani itse oli hyvin ärtynyt. "Sellaista ei saisi tehdä, ei missään tapauksessa."

"Se oli aika erikoinen tapaus..."

Hanakkasormisia it-miehiä

Eräs veteraaneista ihmetteli kuinka it-miehet olivat niin hanakoita ampumaan omia koneita. Koneitten tuntemuksen arveltiin olevan reserviläisillä it-miehillä kovin heikko, vaikka ei se aina lentäjilläkään ollut erityisen hyvä. Ilmatorjunnalle tuntui perussääntö kuitenkin olevan että kun kone näkyi ja tuli idästä, niin ryssä se oli.

Esimerkiksi ensimmäisenä sotapäivänä (ilmeisesti talvisota?) yksi lentue nousi lennolle, päällikkönä muisteltiin olevan Matti Kukkonen, ja lensivät itään Fokkereilla. Koneet menivät nousussa oman junan yli. Matti Kukkonen ei päässyt nousussa kuin 50 metrin korkeuteen kun oman jalkaväen tulitus osui koneeseen tappaen hänet. "Mutta ei siitä ketään voi syyttää, se oli uutta ja outoa. Ei tarvii hermonakaan olla mutta..."

Monta muutakin putosi omasta tulesta. Eräskin mies oli ollut ilmataistelussa Karhumäen itäpuolella ja palasi kotikentän suuntaan pinnoissa. Pst-tykki oli etulinjassa asemissa - ja juuri kun lentäjä pääsee linjojen yli omalle puolille ampui pst-tykki yhden laukauksen - osuu - ja niin kone kuin mieskin tulevat alas palasina. Lentäjästä ei jäänyt jäljelle mitään - vain sormuksesta pystyi varmistamaan kuka se oli.

"Että miten yksi pst-tykki yhdellä laukauksella osuu kun kone tulee pilvien takaa. Onneksi edes oman puolen it oli niin paljon harvempaa kuin ryssällä" lentäjät totesivat.

Petri Nygren täsmentää tapausta:
juttu viittaa Luutnantti Pulliaisen alasampumiseen 28.6.1944 Miinavaaran Juustjärvellä. Juustjärvi sijaitsee n. 45km Seesjärven eteläpuolella. Ltn. Pulliainen (MS-308) oli Kersanttien Vahtikari ja Hattinen kanssa ko. alueella ilmataistelussa kahden Airacobran kanssa. Ilmataistelun aikana alkoi oma jalkaväki ammuskella koneiden sekaan 20mm Pst-kivääreillä. Pulliaisen kone syöksyi pystyssä maahan räjähtäen, minkä totesi myös II/47.KevItPtri asemistaan neljän kilometrin päästä. Alasampuminen perustuu Hattisen väitteeseen. Hän ei itse nähnyt tapausta, mutta sanoi etteivät AC:t kertaakaan päässeet MS:ien taakse. JR 56:n historiikissa on samaa ajanjaksoa käsittelevässä osassa kuva jossa kuvateksti "...pst-kiväärillä alasammutun maataistelukoneen jäännöksiä". Kuvassa ei ole Il-2:lle tyypillisiä suuria teräslevyn kappaleita. Hieman myöhemmin annettiin 21.Prikaatissa käsky, jonka mukaan pst-kiväärejä sai käyttää ilmatorjuntaan ainoastaan hyökkääviä koneita vastaan. Lähteet: Sota-arkisto, JR56:n historiikki, Hyvönen; Kohtalokkaat lennot 39-44.

Käkisalmen merivartioston asemalla muisteltiin olevan puolestaan erityisen hanakkasorminen it-patteri. Kun koneet palasivat Laatokalta vei matka usein patterin lähistöltä. "Jos ei omakonetunnusta ampunut niin varmasti tuli. Siinä jatkuvasti kulettiin eivätkä oppineet Brewsteriä tunnistamaan. Oli päivä tai yö niin aina ampuivat. Vasta kun omakonetunnuksen ampui niin sai mennä rauhassa."

Toisen it-patterin puolestaan muisteltiin olleen erityisen kovapäistä porukkaa. Tulta tuli päin ja lentäjä ampuu omakonetunnuksen. Mutta it-miehet ihmettelivät vain jotta "panssaroitu kone kun noin kipinöi" ja jatkoivat tulittamista.

I-16 vastaan it-konekivääri

Kertoja Valte Estama.

Talvisodan loppuvaiheessa olivat ryssät lähes jatkuvasti laivueen kentän päällä. Yrjöläntalo-nimisen paikan luo oli rakennettu bunkkeri, jonka päällä oli Maxim-ilmatorjuntakonekivääri. Konekiväärillä oli jatkuva parin miehen vahvuinen päivystys. Kerran venäläisten I-16:set pääsivät läimimään kentälle, sen ainoan kerran kun talvisodan aikana pääsivät yllättämään niin ettei kentältä päässyt ilmaan.

Yksi I-16 rupesi koukkimaan it-konekivääriä. "Näin siinä urhoollisimman miehen mitä koskaan, siis omin silmin" totesi kertoja. I-16 ja konekivääri tulittivat vastakkain monta kertaa, eikä kk-ampujalla ollut edes mitään suojaa. Konekivääri oli vieläpä alustalla joten mies oli erittäin näkyvä maali. Ja kk-ampuja voitti. I-16 rupesi savuamaan ja ajoi pakkolaskun. "Kova paikka kun ovat vastakkain. Kova kaveri joka pysyy kk:n takana tuolloin."

Siilasvuon jannu vetää maihin

Lentäjät ihmettelivät myös kuinka kenraali Siilasvuon esikuntaa ei oltu suojattu ilmatorjunnalla. Kerran Mikko Linkola oli tuuminut parven lähtiessä Äyräpäähän neljällä Brewsterillä, että takaisin tullessa muiden pitää muistaa seurata ja panna Raisilan pappilan päällä pienet kulmat päälle ja kaasua. "Kun neljä konetta mentiin peräkkäin pappilan päältä ja täysillä kierroksilla niin sehän oli hirviä meteli."

Kyseisen Mikon kerrottiin olevan todellinen koiranleuka, joka oli lahjakas pakkaus keksimään hyviä jekkuja. Laivueen yhdysupseerina esikunnassa toimi Kokkosen Sakari, jonka kerrottiin olevan muuten mukava mies, mutta juuri kun saivat kerrottua kentällä tarinan ja olivat nauraneet aikansa niin Sakari soittaa ja alkaa pauhaamaan.

"Voi saatanan pojat mitä teitte. Hän koitti sanoa (päämajassa) että ne on omat koneet, kun hän tunsi äänestä, mutta Siilasvuon jannukin ruokapöydästä oli mennyt pöydän alle."

Osmo Jalovaara kommentoi artikkelia:
Kuvauksestasi päätellen kysymyksessä voisi olla majuri evp, sittemmin maanviljelysneuvos Mikko Linkola, joka yhdessä Pelle Soveliuksen kanssa tunnettiin jo 30-luvulla hulvattomana luutnanttikaksikkona Utissa. Linkola oli mm LeLV26:ssa sekä Fiat että Brewster-lentueen päällikkönä. Hänet tunnettiin "Lonkero-Linkola-Lunkulasta"-nimellä kuuluisaksi tulleen puhelinvastauksensa perusteella.
Linkolan sanavalmiudesta olkoon esimerkkinä juttu myöhemmiltä vuosilta. Sattuivat nimittäin samaan seuraan Joppe Karhunen ja Mikko Linkola, jolloin Linkola kysyi Karhuselta:"Miksi Sinä Joppe runoilet niihin juttuihisi kaikenlaista - Miksi et voi kirjoittaa niin kuin asiat todella olivat ja tapahtuivat?" Johon Karhunen vastasi:" Niin katsos, minulla on se kirjailijan vapaus.- Oletko muuten ostanut viimeisimmän kirjani?" Tähän Linkola: " En.- Minulla katsos on se lukijan vapaus!"

Muita lentelytarinoita

Yksi herroista herra ajeli, ilmeisesti sotien jälkeen, kesäöinä syrjäseuduilla koneella matalalla. Ja mökki kuin mökki, aina oli isäntä portailla kusella. "Yöllä kun herätetään ja isäntä menee katsomaan mikä helvetti täällä mylvii, niin mitä sitä muutakaan tekemään."

Koneiden mekkalasta puhuttaessa eräs toinen herra muisteli kuinka Mersullakin kentän pinnasta koukatessa tuli kone niin joutuisasti että ääni tuli vasta perästä. Eikä ollut hiljainen ääni.

Sotavankina Venäjällä

Yksi herroista oli jäänyt sotavangiksi. Suomalaisia vankeja oli koottu junaan Pietarin kulmilla vankileirille viemistä varten. Vankijuna oli pysähtynyt sillan päälle. Alapuolella meni tie jolla luonnollisesti kulki paljon Puna-Armeijan liikennettä.

Kuinka ollakaan, kaikkia miehiä riivasi punatauti eikä junassa ollut muuta vessaa kuin reikä vaunun lattiassa. Kun kerran joka miehellä oli "latingit valmiina" asettuivat nämä vuorollaan reiän päälle, ja joku tähtäsi "valmiina, paikoillanne, nyt." Ja näin kaikki punatautiset kävivät vuorotellen heittämässä terveisensä naapurin niskaan. Kuulemma oli alla kulkevassa porukassa molotus yltynyt uusiin sfääreihin

Sama herra muisteli myös erästä vangiksi jäänyttä jalkaväen alikersanttia, joka oli haavoittunut keuhkojen läpi. Ja se vähä mitä jalasta oli jäljellä jouduttiin poistamaan. Muut miehet tukivat haavoittunutta marssirivistössä matkatessaan vankileirille. Sillä kun tämä oli saatu leirille saakka olivat selviytymismahdollisuudet aika lailla paremmat, leirillä haavoittuneita sentään hoidettiin jollain lailla. Tätä muisteltiin sitkeäksi mieheksi ja arveltiin että hän selvisi todennäköisesti hengissä.

Mersun hätätehoista

Kerrotaan että suomalaiset otti G-2 mersuista 43 hätätehot pois, intektion, koska se kulutti moottoria liikaa. Mutta oliko tätä G6:ssa? Eli siis tätä veden ja metanolin sekoitusta, 50:50-suhteessa, jota ruiskutettiin moottoriin tehojen parantamiseksi.

"Oli hätäteho. Mutta ei saanut kauaa käyttää, muutaman minuutin. 3-4 minuuttia. Paransi tehoja, korkeutta. Mutta eihän siinä mersussa ollut kuin yksi asento kun pistettiin auki. Kaltstartti oli sitten tietysti vielä erikseen. Väinö vois tietää."

Nähtävästi herrojen lentämissä Mersuissa ei siis ollut itse injektiota, vaikka täydet tehot tunnettiinkin hätätehoina. Mersun kaasusauvassa oli nähtävästi jokin pykälä kaasusauvassa, ennen kuin täydet tehot tulivat moottorista, koska eräs lentäjäherroista totesi että "kun pukkasi väkisin läpi niin silloin tuli tehot päälle. Samassa vivussa."

Samassa keskustelussa muisteltiin myös kuinka Daimler Benz-moottoreissa oli saksalaisilla 50 tuntia lentoaikaa, mutta suomalaiset lensivät 100 tuntia. Injektion poistaminen siis osaltaan nosti moottorin kestoaikaa.